Peter von Bagh (1943–2014)


muistokirjoitukset

”Hän oli hyvin kuuluisa, hän oli valtavan kuuluisa, hän oli maailman kuuluisin ihminen.”

Viimeiseksi eläväksi lauseeksi jäi tämä Turun kirjamessuilla viime syksynä kuultu yksirivinen Charles Chaplinista. Peter von Bagh oli esittelemässä uutuuskirjaansa Chaplin (Like 2013). Samalla hän antoi jälleen näytön omasta tunnusomaisesta pointinmuodostuksestaan, jota leimasivat tehotoisto, juoksutus, paisutus ja äkkiloppu. Laini suuren koomikon maineikkuudesta painottui vonbaghilaiseen tapaan yhtaikaa Chaplinin yleiseen merkitykseen ja mieheen jossain loputtomien esitysten ja tulkintojen syrjällä. Äänensävyistä, rytminvaihdoksista, ilmeistä, asennoista ja eleistä rakentui sanotun kylkeen niin ikään tuttu mutta hankalasti paketoituva, kaikkeen elimellisesti kiinnittyvä metataso. Jotain, joka liikkui vaikkapa kyllähän-te-tämän-tiesitte-mutta-ette-kehtaa-tai-uskalla-sitä-sanoan ja mutta-tätä-ette-ehkä-muistaneetkaan-ettekä-tätä-tienneetkään-myöntänettekö-että-juuri-tämä-muuttaa-kantannen välillä.

von Bagh teki vuosien varrella nimensä tiettäväksi lähes Chaplinin malliin. Kun sanotaan suomen sana ”elokuva”, ajatellaan oitis muuatta huiskeaa massiivirillistä hahmoa, hänen ärhäkkää piikikkyyttään ja taas lauhemmalla lailla välkähtävää viisauttaan. Tähän päälle kansainväliset kuviot, bien entendu.

von Bagh tunnetaan parhaiten elokuvan taidehistorian kävelevänä nahkaselkäisenä ensyklopediana. Moni muistaa häntä lisäksi vasemmistolaisena kulttuurikriitikkona, yhteiskunnallisena kommentaattorina ja poliittisena tarkkailijana. Itselleni hän oli näissä rooleissaan ennen kaikkea vahva ja värikäs julkinen toimija, itsensä likoon laittanut tärkeiden asioiden työstäjä ja puolustaja. Ratkaisevia olivat ensimmäiset puolitusinaa jaksoa radiosarjasta Elämää suuremmat elokuvat (1984–1993). Sisarusvoimin matkimme kotona von Baghin ja Rea Maurasen äänenkäyttöä. Miten muuten kuin pelleillen saattoi edes vähän yrittää liudentaa vastaanottimesta tulvinutta häpeämätöntä olennaisuusvaateiden seuraantoa? Miten muuten kuin kerraten ja entisestään magnifieeraten pystyi kokeilemaan ja koettelemaan mankasta kaikunutta kummaa vyörytystä ja tihentelyä?

Tapasin von Baghin lähietäisyydeltä naamatusten vain kerran. Kaikista mahdollisista paikoista se oli Helsingin kirjaexpo 2007. Olin pyytänyt hänet vetämääni keskustelutilaisuuteen yhdessä esseisti Antti Arnkilin kanssa. Tämä sopi hänelle hyvin, mikä ilahdutti ja ehkä vähän yllättikin Anttia ja minua. Niin ikään hänelle passasi ehdotukseni nähdä kuppilan puolella ennen sessiota ja palata sinne myös jälkipeliin. Lavalla hän puhui avoimesti ja hauskasti, nuorempiensa repliikkejä kuunnellen ja kehitellen, niistä paikoin naljaillenkin, tavalla, jota tekee mieli luonnehtia veljelliseksi. Hän myös pyrki kuin ohimennen summeeraamaan aiheemme yleisen tähdellisyyden ja hoiti sen omaan bang-up-tyyliinsä ei niinkään rutiinin välttäen vaan senkin läpi rymistellen. Kuppilassa tapahtuman perään juteltiin muun muassa Jouko Turkasta, Lovesta ja Donnie Brascosta. Vierastamme luonnehti paskantärkeydettömyys.

Tuolloin von Bagh oli päätoimittanut Filmihullua (1968–) vaatimattomat 35 vuosikertaa. Ennen muuta sen vuoksi me hänet kutsuimme. Ja ennen kaikkea siihen rooliinsa tiivistyy omasta näkökulmastani hänen tekemistensä sininen lanka. von Bagh oli elokuvan yleisen yhteiskunnallis-kulttuurisen painoarvon näkemyksellisen käsittelyn ja edistämisen asialla. Kääntäen: hän osallistui laaja-alaiseen ajankysymysten ruodintaan erityisesti muttei suinkaan poissulkevasti seitsemännen taiteen eväin ja esimerkein. Ehkä suorimmin Filmihullussa huhkimiseen yhdistyi työ Love-kirjoissa. Se, mainittu radiosarja, Sodankylän elokuvajuhlien kipparointi, laaja kirjallinen ja filmillinen tuotanto sekä professoripostiin huipentunut luennoitsijan työ ansaitsevat totta kai kukin oman huomionsa, mutta omissa ajatuksissani ne ovat aina olleet osa yleistä julkisen tilan sankaruutta, jonka ytimessä on lehdenteko. Tuon taikka tämän ilmiön näyttäytyminen julkisessa sfäärissä ansiosta tai aiheesta unohdettuna tai hoettuna viitepisteenä näytti usuttavan ottamaan kantaa ja meikkaamaan senssiä jaetussa tilassa. Tai sysäsi tekemään aficionadon affirmatiivisia, keidasmaisia, erinomaisuuksiin keskittyviä kirjoja ja filmejä. Taikka vaalimaan Sodiksen leppoisaa entusiastihenkeä kuin silkasta keino- ja luonnonvalon dialektiikasta elävää vastatodellisuutta konsanaan.

Tiedä häntä. Årgångeja tuli sittemmin vielä solkenaan lisää Filmihullussa, muita saavutuksia muualla. Kun kuolinuutinen kantautui eilen, heti suretti, että Sodankylä 2014 oli jäänyt väliin. Ilmiselvästi olin ajatellut, että von Baghin kanssa voisi koska tahansa jatkaa keskustelua, käydä seikat poikineen läpi, jahka vain sopiva tuokio löytyy. Tiedot sairaudesta ja raportit kunnon heikkenemisestä tuntuivat marginaalimerkinnöiltä tarinaan, joka sen kuin vain jatkui. Oman lyhyen kontaktin muisto – messukeskuskakofoniassa olisi voinut jättää Donnie Brascon vähemmällekin ja vaikka mainita, että Orionin kantakortti tuli 80-luvun lopulla hankittua etukynnessä erään radioprogrammin innoittamana – yhdistyi œuvrensa fragmentteihin, julkikuvansa suikaleisiin ja fläsäreihin pohjoisesta jos muualtakin. Typerä ilontapainen kumpusi siitä, että edes yhden jutun sai 90-luvulla kirjoitetuksi Filmihulluun. Pannuun otti, että jäi sittemmin kinuamatta vaihtomainos filosofisen makasiinimme puffiin, olihan jo hilpeinä kuviteltu, millaisen version päätoimittajan tavaramerkeiksi tulleista käsinkirjoitetuista ilmoista saisimme. Tajuun tunki myös Antilta ammoin saatu valokopio Petterin toimitteessa julkaistusta A. Kaurismäen tekstistä. Jälkipelit eivät vain enää onnistu. Menetys on lapinkokoinen.

Aika ajoin ihmetytti, että von Bagh jaksoi valittaa erityisesti festivaalinsa ja yleisesti muittenkin leffakulttuurimanööveriensa huonoa ja heikkoa merkillepanoa kansakunnassa ja sen viestimissä. Kyllähän YLE ja Hesari ja suuret kustantamot kumminkin levittivät leijonanosan hänen muuveistaan, usein kissankokoisin kirjaimin. Mutta oli hän eittämättä oikeassa siinä, että valkokangastaiteen äärellä viihtyvä ymmärrys laajallekin yleisölle vetovoimaisten teosten kyvystä kantaa ja artikuloida keskeisiä seikkoja jotenkin aina vesittyy ja väljähtyy, jää lunastamatta lupaustaan avarassa julkisuudessa. Siksi niin & näin -lehteenkin on viritelty kinemaattista ulottuvuutta. Joskus taas vaikutelmaksi tuli, että hän ei ollut tyytyväinen omaankaan tapaansa palauttaa arvoa elokuvakulttuurille ja kaikelle muullekin kunnolliselle, tai kykyynsä siirtää parhaita avujaan eteenpäin. Silti kovin paljon kosherimpaa ja halalimpaa tuskin sopii toivoa. Näytöt typerryttävät.

Tylsä vastakkainasettelu vonbaghilaisen rainaesseismin ja akateemisen filmitutkimuksen välillä vääristää molempia. von Baghin ote oli kyllä vähäteoreettinen, mutta ei alan skolaari proosa ole useinkaan tässä mielessä turhan järeää tai ansiokasta. Eikä grand old manimme mitään yhtä ja samaa suoltanut. Katselukokemusta syventäviin pointteihin on päästy niin yhden- kuin toisenlaisenkin kinokirjoittelun avulla. von Baghilta luontevasti sujuva puhe, ujostelematon fanitus, persous populaariin, mahtava assosiaatiokyky ja kärsimättömyys isoimpiin väittämiin etenemisessä tekivät hänestä joskus näennäisesti kiusallisen tapauksen ja tosiasiallisen kovan palan monille samoja kulttuurituotoksia perkaaville. Syteen tai saveen, hänen kirjoituksiaan on nyt taatusti helpompi hyödyntää, kun ei tarvitse pelätä harangia suoraan hevonsuusta.

Radio-ohjelman innostamat imitaatiot jäivät tavaksi. Joku ei osaa nähdä matkimisessa muuta kuin ikonoklastiaa ja Entwertungia. Eikä kai apinan ja papukaijan touhuja taikka baariviihdettä tarvitse alkaa oikeuttaa, saatikka kullata. (von Bagh itse tosin meni esimerkiksi sota-ajan tilapääviihteen rehabilitaatiossaan pidemmälle kuin useimmat hänen sympatisoijistakaan rohkenisivat.) Tämän verran silti mumistakoon: von Bagh on puhujana kiitollinen jäljiteltävä, koska hän osasi panna vauhtia masiinaan, eritellä ja liikutella aihettaan omalla myllytyksellään ja samalla kaiken aikaa havainnollistaa maneereillaan sitä, mitä on heittäytyminen muiden töllisteltäväksi ja tongiskeltavaksi. Sen enempää koruttomuus kuin suurieleisyyskään ei kaikille maistu, häneltä ne irtosivat kuin Anna Magnanilta vimmastus tai Alain Delonilta sivullisuus. Satuin sisällyttämään – satuin, my hind foot, totta Aaron, Mooseksen veli, sisällytin! – palan hänen diktiotaan torstai-iltaiseen puheeseeni, kun juhlittiin ei kenenkään muun kuin Antti Arnkilin kirjajulkkareita. Sitten kuultiin, että miehemme oli kuollut. Tunnot olivat ja ovat kaikenlaiset, etenkin kiitolliset.

Näin se varmaan nyt menisi, kaivatulla nuotilla, jota ei enää käy ehtaan vertaaminen: ”von Baghin tuotannossa, jopa hänen hahmossaan näyttäytyvät Suomen sodanjälkeisen historian, koko eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen jälleenrakennusajan kipeät vaiheet, sen raastavat mutta samalla toivorikkaat tunnot, saalistajat ja lunastajat milloin kamppailuareenalla, milloin kuin yhteisellä kentällä matkalla kohti pahaenteistä horisonttia, ja hahmomme kasvoilla noissa aivan viimeisissä kuvissa, viimeisissä hetkissä jollain lailla vaarallisen, lähes rikollisen kaunis hehku…”

Jarkko S. Tuusvuori