Väri
Valtteri Arstila (julkaistu 3.6.2008)
Filosofiset väriteoriat pyrkivät vastaamaan kysymykseen, mitä värit ovat. Vastaaminen on osoittautunut hankalaksi, sillä vaikka värikokemuksemme esittää värien olevan esineiden ominaisuuksia, näkemistämme esineistä ei ole löydetty värikokemuksiamme vastaavia ominaisuuksia. Jokaisen väriteorian tuleekin jollain tavoin ratkaista tämä värikokemustemme ja empiirisen tiedon välinen ristiriita.
Väriteoriat voidaan ryhmitellä karkeasti kolmeen luokkaan sen perusteella, kuinka ne pyrkivät ratkaisemaan edellä mainitun ristiriidan. 1. Väriobjektivismin (objektiivisten väriteorioiden) mukaan värit ovat fysikaalisten esineiden havaitsijoista riippumattomia ominaisuuksia, siinä missä esineiden muodotkin. 2. Relationaalisten väriteorioiden mukaan värit ovat fysikaalisten esineiden ominaisuuksia, mutta värit tulee määritellä suhteessa havaitsijaan, toisin kuin esineiden muodot. 3. Erilaisia värieliminativismin muotoja puolestaan yhdistää väite, etteivät värit edellisistä teorioista poiketen ole lainkaan fysikaalisten esineiden ominaisuuksia, vaikka ne siltä kokemuksissamme vaikuttavatkin.
- Mitä väriteorian tulisi selittää?
- Väriobjektivismi
- Relationaaliset väriteoriat
- Värieliminativismi
- Keskustelun nykytila
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Mitä väriteorian tulisi selittää?
Käsityksemme väreistä on suurelta osin riippuvainen värikokemuksistamme. Siksi on luonnollista olettaa värikokemustemme muodostavan vähintäänkin osan hyväksyttävälle väriteorialle asetetuista kriteereistä. Värikokemustemme lisäksi filosofit ovat viime vuosina korostaneet – pitkälti lisääntyneen empiirisen tiedon ja Larry Hardinin (1988) argumentoinnin myötä – empiiristen tieteiden merkitystä väriteorioita muodostettaessa. Vaikkei fysiikan, biologian tai psykologian kaltaisten tieteiden ajatellakaan viime kädessä ratkaisevan kysymystä siitä, mitä värit ovat, ajatellaan niidenkin osaltaan rajoittavan hyväksyttäviä teorioita väreistä.
Nykyisten filosofisten väriteorioiden voidaankin nähdä pyrkivän selittämään mahdollisimman hyvin näiden kahden erilaisen lähtökohdan (usein ainakin näennäisesti) keskenään ristiriitaiset kriteerit hyväksyttävälle väriteorialle. Alla käydään läpi ensin olennaisimmat värikokemuksien esittämät kriteerit sille, mitä väriteorian tulisi selittää. Sen jälkeen käydään vastaavasti läpi filosofisten väriteorioiden kannalta keskeisimmät empiiriset tulokset (hyvä johdanto empiiriseen värinäkötutkimukseen on Stephen E. Palmerin oppikirjan Vision Science (1999) kappale 3: "Color Vision: A Microcosm of Vision Science").
Kaikkein keskeisin väreihin liittyvä piirre värikokemuksissamme on se, että näkemämme esineet ovat värillisiä. Kokemuksemme perusteella tuo vaikuttaa jopa itsestään selvältä, sillä kokemuksissamme esineillä näyttää olevan useita ominaisuuksia, ja eräs näistä on esineen pinnan väri. Tähän liittyy keskeisin värikokemustemme kautta muodostunut värejä koskevaa teesi, värirealismin teesi. Sen mukaan värit ovat yksinkertaisesti ominaisuuksia, joita esineiden pinnoilla visuaalisesti vaikuttaa olevan. Värirealismin teesi olettaa, että olemme kokemuksissamme suoraan tekemisissä esineen ja sen ominaisuuksien kanssa. Filosofista riippuen tämä teesi palautuu joskus muihin olennaisiin teeseihin. Näitä ovat eksternalismin teesi, paljastusteesi sekä ”yhdenvärin” teesi.
Paljastusteesin (revelation intuition/thesis, Johnston 1997) mukaan värien luonne esineiden ominaisuuksina paljastuu kokonaisuudessaan värikokemuksissamme, ja siten kokemukset tarjoavat kaiken olennaisen tiedon väreistä. Nähdessämme esimerkiksi punaisen tomaatin, tiedämme tämän ja aiemman sinistä koskevan kokemuksen perusteella punaisen ja sinisen olevan erilaisia ominaisuuksia. Punainen ja sininen ovat kuitenkin saman lajin ominaisuuksia ja eroavat siten esimerkiksi muodoista. Molemmat eroavat myös oranssista, vaikka punainen onkin lähempänä sitä kuin sininen. Koska paljastusteesin mukaan värien luonne tulee kokonaisuudessaan esille värikokemuksissamme, muun muassa edellä mainitun kaltaiset ilmiöt kuvaavat värin välttämättömiä piirteitä. Tämän johdosta hyväksyttävän väriteorian tulee kyetä selittämään ilmiöt, jotka liitämme väreihin värikokemuksissamme.
Eksternalismiteesin mukaan värit ovat meistä ja olemassaolostamme riippumattomien esineiden ominaisuuksia (vaikkakin myös esimerkiksi ihmisen ruumis on värillinen). Eksternalismiteesin perusteena on yksinkertaisesti se, että visuaalisissa kokemuksissamme meistä riippumattomalta näyttävä maailma vaikuttaa olevan täynnä värillisiä esineitä, kuten esimerkiksi James McGilvray korostaa (1994). Tämä seikka heijastuu myös jokapäiväiseen toimintaamme ja puheeseemme.
Yhdenvärin teesi väittää nimensä mukaisesti jokaisella esineellä olevan vain yksi oikea väri, ainakin yksittäisen havaitsijan suhteen (selkein esitys tämän teesin merkityksestä löytyy Viviani Mizrahin unity principlen käsittelystä (Mizrahi, 2006)). Toisin sanoen yksittäiselle ihmiselle esine vaikuttaa olevan tietyn värinen, ja esineen näyttäessä toisen väriseltä pidetään tätä havaintokokemusta illuusiona. Myös yhdenvärin teesi näkyy jokapäiväisessä toiminnassamme: puhumme esineen oikeasta väristä ja oletamme esineen myös säilyttävän tuon värin eri olosuhteissa, kuten kodin ja ulkotilojen erilaisissa valaistuksissa.
Eksternalismiteesi ja yhdenvärin teesi väittävät siis yhdessä, että meistä riippumattomilla esineillä on yksi oikea väri. Paljastusteesi väittää lisäksi, että saamme kaiken olennaisen tuohon väriin liittyvän tiedon värikokemuksiemme kautta, ja siten värikokemuksemme kuvastavat suoraan värejä. Vaikka nämä teesit yhdessä ovatkin vahvempia kuin värirealismin teesi, niiden voidaan katsoa selittävän sen, miksi meillä ylipäätään on värirealismin teesi.
Eräs värifilosofien keskuudessa paljon keskustelua herättänyt empiirisestä värinäkötutkimuksesta tunnetuksi tullut ilmiö on metameerien olemassaolo. Metameerit ovat tietyissä tilanteissa keskenään samanväriseltä näyttäviä valoja tai pintoja, jotka kuitenkin eroavat fyysiseltä koostumukseltaan. Käytännön esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa valokuva, joka tulostetaan kahdella erilaisia musteita käyttävällä tulostimella: näiden tulosteiden sisältämien väripigmenttien fyysiset koostumukset eroavat toisistaan, mutta silti niissä nähdyt värit ovat samat. Väriteorioita kehitettäessä on otettava huomioon, että metameerejä on olemassa ääretön määrä jokaista näkemäämme väriä kohden.
Jotkin väreistä näyttävät olevan keskenään samanlaisempia kuin toiset. Kaksi oranssin sävyä esimerkiksi ovat lähempänä toisiaan kuin kumpikaan vihreää. Järjestämällä värit niiden samankaltaisuuden mukaan saamme määriteltyä niin sanotun väriavaruuden rakenteen. Tällä on kolme dimensiota, jotka ovat värisävy, saturaatio eli värikylläisyys sekä kirkkaus. Kaikki (normaalisti) näkemämme värit sisältyvät tähän väriavaruuteen.
Edellisen lisäksi voimme jaotella värit kahteen luokkaan sen mukaan, millaisina ne kokemuksissamme esiintyvät. Keltainen, punainen, vihreä ja sininen ovat värejä, jotka ovat kokemuksellisesti niin sanotusti puhtaita tai unitaarisia (unitary). Tämä tarkoittaa sitä, että ne eivät vaikuta sisältävän lainkaan muita värejä. Kaikki muut värit taas vaikuttavat kokemuksissamme olevan sekoitettuja kahdesta unitaarista väristä. Violetti esimerkiksi on sekoitettu, binaarinen (binary) väri siinä mielessä, että koemme sen olevan sinisen ja punaisen sekoitus. Vastaavasti turkoosi näyttäisi olevan vihreän ja sinisen sekoitus. Unitaarinen–binaarinen-erottelua tehtäessä on tärkeää huomata, että kyse on siitä, miten värit ja niiden ”sekoitukset” koemme, eikä siitä miten värit voitaisiin sekoittaa vaikkapa erilaisista väripigmenteistä.
Neljä puhdasta väriä muodostavat vielä vastakkaisväriparit (punainen–vihreä ja sininen–keltainen), ja jokainen normaalissa tilanteessa näkemämme binaarinen väri muodostuu täsmälleen yhdestä molemman vastakkaisväriparin väristä. Kääntäen ilmaistuna emme siis voi nähdä väriä, joka on sekoitus esimerkiksi punaista ja vihreää.
Väriavaruuden rakenne, unitaarinen–binaarinen-erottelu sekä vastakkaisväriparit ovat väriteorioiden kannalta olennaisia siksi, että näitä ilmiöitä pidetään usein värien essentiaalisina ominaisuuksina. Tällöin myös hyväksyttävän väriteorian tulee kyetä selittämään niiden olemassaolo, kuten Hardin on korostanut (1988; 2004).
Viimeinen merkittävä väriteorian muodostukseen liittyvä tekijä koskee värihavaintojen eroja. Ensinnäkin esineen väri voi vaihdella havainto-olosuhteiden mukaan. Asioita, jotka toisinaan vaikuttavat havaitsemamme esineen väriin, ovat esimerkiksi valaistus, tarkastelemamme esineen nopeus sekä sen ympärillä olevien muiden esineiden värit. Väriteorioiden tulee kyetä selittämään, miksi värit näyttävät erilaisilta eri havainto-olosuhteissa sekä määrittelemään hyväksyttävät olosuhteet värien havaitsemiselle. Samalla on todettava, että vaikka esineen heijastaman valon spektri vaihtelee erittäin suuresti esimerkiksi valaistuksesta riippuen, ei tämä vaihtelu esineen heijastamassa valossa kuitenkaan useimmiten muuta esineen havaittua väriä, joka pysyy konstanttina eli muuttumattomana. Tätä värikonstanssiksi (color constancy) mainittua ilmiötä on käytetty keskeisenä perusteena tiettyjen väriteorioiden suosimisessa.
Toisekseen myös normaalin värinäön omaavien ihmisten värihavaintojen on huomattu eroavan suuresti toisistaan. Suurimmillaan ero on puhtaan vihreän suhteen, johon liittyvien aallonpituuksien hajonta on lähes kaksikymmentä prosenttia nähdystä spektristä. Toisin sanoen, jokin esine voi näyttää yhdelle henkilölle sinertävän vihreänä ja toiselle kellertävän vihreänä. Merkittäväksi erot ihmisten välisissä värihavainnoissa tekee 1. niiden suuruus, 2. se ettei niitä ei voida selittää pelkästään verkkokalvon ominaisuuksilla, ja 3. se etteivät erot palaudu yksinkertaiseen normaalijakaumaan. Havainto-olosuhteiden ja ihmisten välisten erojen lisäksi on hyvä huomata behavioraalisten ja fysiologisten testien osoittaneen myös, että ihmisten värinäkö eroaa useimpien eläinten värinäöstä. Jos värit määritellään ihmisten havaintojen mukaan, väitämme samalla lähes kaikkien eläinten havaitsevan värit väärin.
Väriobjektivismin (color objectivism) mukaan värit ovat näkemiemme esineiden ominaisuuksia ja ne voidaan määrittää ilman viittausta havaitsijoihin (tai nykyisin, heidän värikokemuksiinsa). Toisin sanoen värit ovat näkemiemme esineiden objektiivisia ominaisuuksia, koska niiden olemassaolo ja olemus ovat riippumattomia havaitsijoista. Värit ovat siis samankaltaisia esineiden ominaisuuksia kuin muoto ja koko. Esineet omaavat ne ilman havaitsijoita, ja värinäkömme ainoastaan mahdollistaa niiden näkemisen. Esineen värin näkeminen on sen näkemistä, että esineellä on tuo ominaisuus.
Väriobjektivismin keskeisin vahvuus on värikokemusten ja siten värirealistisen teesin kunnioittaminen. Tämän mukaisesti väriobjektivismi sopiikin hyvin yhteen sekä paljastusteesin että eksternalismiteesin kanssa: nähdessämme jonkin esineen sen väri näyttää olevan juuri tuon esineen pinnan ominaisuus. Kääntäen, värikokemusten pohjalta on vaikeata kieltää värien olevan niitä ominaisuuksia, jotka värikokemuksemme esittävät fysikaalisten esineiden pinnoilla olevan. Väriobjektivismin heikkous taas on siinä, että on vaikeaa antaa tarkempaa ja empiirisen tietomme kanssa yhteensopivaa kuvausta siitä, minkälaisia esineiden objektiivisia ominaisuuksia värit ovat.
Erään usein esitetyn väriteorian mukaan värit ovat näkemiemme esineiden heijastamia valon aallonpituuksia. Koska värit ovat objektiivisia ominaisuuksia, on kyseessä väriobjektivistinen teoria. Tämän teorian mukaisesti voidaan esimerkiksi 505 nm aallonpituuden katsoa olevan puhdas vihreä. Yleisestä käsityksestä huolimatta yhdenkään väriteoreetikon ei voida katsoa kannattavan tätä teoriaa, sillä se ei sovi yhteen esimerkiksi seuraavassa esitetyn empiirisen tiedon kanssa. Ensinnäkin, yhden aallonpituuden valitseminen tietyksi väriksi ei ole perusteltua, koska ääretön määrä täysin erilaisia aallonpituuksien kombinaatioita voi tuottaa saman värikokemuksen (eli ne ovat keskenään metameerejä). Toisekseen, esineen heijastaman valon aallonpituus vaihtelee valaistusolosuhteiden myötä. Jos värit olisivat esineestä heijastuneita aallonpituuksia, tulisi myös esineiden värin vaihtua. Värikonstanssi osoittaa kuitenkin, ettei näin ole, emmekä siten voi identifioida värejä esineistä heijastuvan valon aallonpituuksien kanssa. Kolmannekseen, aallonpituuksilla ei ole samanlaista rakennetta kuin värikokemuksillamme. Siten tämä teoria väreistä ei kykene selittämään väriavaruuden rakennetta eikä eroa unitaaristen ja binaaristen värien välillä. Siten jo edellä esitettyjen syiden perusteella näyttää selvältä, ettei värejä voida identifioida esineestä heijastuvien aallonpituuksien kanssa.
Jokainen tavallinen näkemämme esine heijastaa jatkuvan spektrin, eli esineen heijastama valo sisältää jonkin verran kaikkia valon aallonpituuksia. Esineet eroavat kuitenkin niiden pinnan spektrin reflektanssin (surface spectral reflectance) mukaan, joka määrittää sen, kuinka suuren osan mitäkin aallonpituutta esine heijastaa. Vihreä lehti voi esimerkiksi heijastaa 80 prosenttisesti siihen osuvan valaistuksen sisältämän valon 500 nm:n aallonpituudesta, kun taas saman valaistuksen 400 nm:n aallonpituudesta lehti heijastaa vain 20 prosenttia. Koska esineillä on tällaiset ominaisuudet havaitsijoista riippumatta, ne ovat esineiden objektiivisia ominaisuuksia. Kaikkein tunnetuimmassa väriobjektivismin muodossa, David Hilbertin (1987; 1992) esittämässä värifysikalismissa (color physicalism), jonka mukaan värit ovat esineiden fysikaalisin termein kuvattavissa olevia ominaisuuksia (ks. myös Armstrong 1987), värit identifioidaan em. ominaisuuksien kanssa.
Eräs keskeinen syy pinnan spektrin reflektanssien suosimiseen väriteoriaa muodostettaessa perustuu värikonstanssiin. Jokaisen esineen heijastaman valon spektri muuttuu valaistuksen vaihtuessa. Koska värihavaintomme pysyy kuitenkin samana, Hilbert on argumentoinut tämän johtuvan siitä, että jokin ominaisuus esineessä takaa tuon pysyvyyden. Toisin sanoen, värikonstanssi antaa ymmärtää havaittujen värien korreloivan esineiden valaistuksesta riippumattomien ominaisuuksien kanssa. Pinnan spektrin reflektanssin ollessa ainoa havaitsijasta ja valaistuksesta riippumaton esineen fysikaalinen ominaisuus, joka samalla vaikuttaa esineestä heijastuvan valon spektriin, on tuo ominaisuus luonteva kandidaatti väriksi. Koska jokaisella esineen pinnalla on vain yhdenlainen spektrin reflektanssi, tämä teoria täyttää myös yhden värin teesin vaatimuksen. Hilbertiä seuraten useimmat väriobjektivismin versiot identifioivatkin tai vähintään yhdistävät värit jollain tavoin näihin ominaisuuksiin. Täten värit ovat esineiden fysikaalisia ominaisuuksia tai ovat vähintäänkin niistä riippuvaisia.
Metameerien olemassaolo on kuitenkin pakottanut Hilbertin muuttamaan hieman teoriaansa. Jos jokin väri identifioidaan tietyn pinnan spektrin reflektanssin kanssa, silloin kaksi esinettä, joiden pinnan spektrin reflektanssit ovat erilaiset, ovat eriväriset. Intuitiivisesti näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä nämä kaksi esinettä voivat näyttää samanväriseltä (eli ne ovat keskenään metameerejä). Tämän ristiriidan ratkaisuksi Hilbert onkin ehdottanut värien muodostuvan niistä pinnan spektrin reflektanssien joukoista, jotka nähdään samanvärisinä. Tällöin jokin väri, esimerkiksi punainen, olisi niiden pinnan spektrien reflektanssien joukko, jotka näemme punaisena.
Vaikka Hilbertin tekemä muutos tarjoaakin ratkaisun metameerien ongelmaan, se on ristiriidassa paljastusteesin kanssa. Jos värien luonne paljastuu kokonaisuudessaan värikokemuksessamme, ja jos värit ovat pinnan spektrin reflektanssien joukkoja, tulisi meidän tällöin värikokemuksissamme kohdata tuo joukko. Yhdellä esineellä on kuitenkin vain yksi pinnan spektrin reflektanssi, ja voimme siten nähdä tuossa esineessä vain osan joukosta. Emme siis näe koko joukkoa, kuten paljastusteesi edellyttäisi.
Edellisen mukaisesti värifysikalistit kiistävät usein paljastusteesin ja väittävät, ettei värien luonne paljastu täysin värikokemuksissamme. Pikemminkin voisi olla esimerkiksi niin, että värikokemus kertoo meille ainoastaan fysikaalisten esineiden värejä representoivista värikokemuksista. Tällöin värikokemuksien luonteen voidaan ajatella olevan täysin introspektion avulla tavoitettavissa, samalla kun kielletään tämän pätevän myös kokemukset aiheuttaville väreille. Silloin esineiden värit voivat olla joidenkin fysikaalisten ominaisuuksien joukkoja.
Värifysikalismin haastaa myös kokemiemme värien rakenne. Värit ovat tietyssä suhteessa toisiinsa, ja neljä väreistä ovat muista poiketen unitaarisia. Hyväksyessämme näiden ilmiöiden olevan värien keskeisiä ominaisuuksia tulisi myös Hilbertin värifysikalismin kyetä selittämään ne. Ongelmana on kuitenkin se, että nämä ilmiöt ovat selitettävissä vain värinäköön liittyvillä fysiologisilla seikoilla (jos edes niillä), ei esineiden fysikaalisilla ominaisuuksilla. Hilbertin teoria ei esimerkiksi kykene selittämään sitä, miksi punainen ja sininen voivat muodostaa binaarisen värin, mutta punainen ja vihreä eivät. (Hardin 1988.)
Toinen keskeinen värifysikalismin ongelma liittyy kysymykseen siitä, miten määrittelemme kunkin esineen värin – milloin näkemämme esine on esimerkiksi sininen. Normaalisti teemme tämän kokemustemme perusteella, mutta erot värihavainnoissamme tekevät tämän selityksen värifysikalisteille ongelmalliseksi. Esimerkiksi erot ihmisten värinäössä ovat niin suuret, että Hardin (1988) on argumentoinut suhteellisen suvaitsevankin normaalille värinäölle asetetun kriteerin johtavan siihen, että yli puolet ihmisistä näkisi värit aina väärin. Oletettavasti tämä ei ole hyväksyttävä väriteorian seuraus. Vastaavia ongelmia syntyy yritettäessä määrittää normaaleita havainto-olosuhteita. Hilbert on myöntynyt tähän kritiikkiin esittämällä, että vaikka värit ovat pintojen spektrin reflektanssien joukkoja, me emme kykene määrittämään, mikä joukko on mikäkin väri. Koska meiltä puuttuu täten kriteerit värin määrittämiseen, emme kykene myöskään määrittämään, milloin näemme kunkin esineen värin oikein.
Yhteenvetona voidaan todeta Hilbertin teorian vahvuutena olevan hyvä yhteensopivuus värikokemustemme kanssa: se täyttää kaikki värikokemuksistamme johdetut kriteerit paljastusteesiä lukuun ottamatta. Samaten se sopii hyvin yhteen värikonstanssin kanssa. Hilbertin teorian vahvuus onkin siis sen kyvyssä esittää värit ominaisuuksina, jotka vastaavat kokemuksiamme. Hilbertin värifysikalismi yhdistettynä tietoon eroista värihavainnoissa johtaa kuitenkin merkilliseen tilanteeseen, jossa tiedämme enemmistön värihavainnoista olevan vääriä kykenemättä kuitenkaan määrittelemään, milloin näin on. Tämän lisäksi Hilbertin teorian haastaa väriavaruuden rakenne sekä se, että värien määrittäminen ihmisten (eikä esimerkiksi yleisemmin eläinten) havaintojen mukaisesti tekee teoriasta ihmiskeskeisen, mitä jotkut pitävät ongelmallisena.
Hilbertin värifysikalismin ollessa perinteisin väriobjektivismin muoto, suurin osa uudemmista väriobjektivismin muodoista perustuu siihen jollain tavoin. Niiden keskeisenä tavoitteena on luonnollisesti pyrkimys välttää edellä mainitut Hilbertin teorian heikkoudet. Eräs tällainen on Peter Bradleyn ja Michael Tyen (2001) esittämä teoria, jossa pintojen spektrien reflektanssijoukot määritetään suhteessa väriaistijärjestelmämme biologisiin mekanismeihin (kuten esimerkiksi verkkokalvoissamme oleviin tappisoluihin). Koska kyseessä olevia mekanismeja voidaan pitää objektiivisina, voidaan myös niiden avulla muodostuneita joukkoja pitää objektiivisina. Siten tämän teorian etuna on – ainakin esittäjiensä mielestä – sen kyky selittää, kuinka pinnan spektrin reflektanssien joukot voidaan motivoidusti luokitella. Koska väriavaruuden rakenteen voidaan katsoa perustuvan värinäkömme biologisille mekanismeille, heidän teoriansa kykenee ratkaisemaan myös tämän Hilbertin teorian ongelman. (Hardin (2003) argumentoi kuitenkin myös tätä ratkaisua vastaan.)
Peter Ross (1999; 2001) taas on esittänyt värihavaintojen eroihin perustuvien argumenttien sekoittavan keskenään epistemologian ja metafysiikan: kysymys värien luonteesta koskee sitä, mitä värit ovat, eikä tuota kysymystä pidä sotkea kysymykseen siitä, kuinka voimme tietää kunkin esineen värin. Siten ihmisten värikokemusten välisten erojen (joka tuotti Hilbertin teorialle ongelmia) ei pitäisi vaikuttaa muodostettuun teoriaan väreistä. Väriavaruuden rakenteen Ross puolestaan väittää olevan seurausta tavasta, jolla ihmiset kokemuksiensa kautta tavoittavat värit. Täten kyse ei ole värien välttämättömistä ominaisuuksista. Siten esimerkiksi metameerien olemassaolo kertoo vain ihmisten rajoituksista, ei värien välttämättömistä ominaisuuksista. Tämän takia Ross voi identifioida värit esineiden pinnan spektrin reflektansseiksi – ei niiden joukoiksi.
Kaikkia edellä mainittuja teorioita yhdistää ajatus siitä, että värit voidaan palauttaa näkemiemme esineiden fysikaalisiin ominaisuuksiin. Primitivismin (primitivism) mukaan värit ovat kuitenkin esineiden fundamentaalisia ominaisuuksia vastaavalla tavalla kuin vaikkapa niiden massa, eivätkä ne siten ole palautettavissa muihin fysikaalisiin ominaisuuksiin (Stroud 2000). Tämän teorian heikkoutena on esimerkiksi se, ettei se juuri selvennä värien luonnetta, eikä siten myöskään sitä, kuinka värit liittyvät värikokemuksiimme.
Toisen väriteorialuokan, relationaalisten väriteorioiden (relational theories of color) mukaan värit relationaalisina ominaisuuksina tulee määritellä suhteessa havaitsijoihin ja havainto-olosuhteisiin. Erityisesti värit tulee määritellä suhteessa havaitsijoiden värikokemuksiin, eikä siis esimerkiksi heidän biologisten mekanismiensa objektiivisiin ominaisuuksiin. Tällöin yksi esine voi näyttää samassa tilanteessa kahdelle henkilölle eriväriseltä, ja joidenkin teorioiden mukaan myös yhdelle henkilölle kahdessa eri tilanteessa, siten että kaikki kokemukset voivat kuvata maailman oikein.
Keskeinen motivaatio relationaalisille teorioille on väriobjektivismin vaikeudet selittää suuret eroavaisuudet värihavaitsijoiden välillä. Se, että sama esine voi näyttää kahdelle henkilölle hyvinkin eriväriseltä, ei silti riitä vielä osoittamaan värien olevan relationaalisia, sillä esimerkiksi esineiden muodot voivat myös näyttää havaitsijoille erilaisilta, vaikka ne eivät olekaan relationaalisia ominaisuuksia. Olennaista relationaalisten väriteorioiden kannalta onkin se, että siinä missä kykenemme määrittelemään objektiivisin keinoin esineen muodon, värien suhteen meillä ei ole tällaista keinoa käytössämme (kuten väriobjektivismia koskeva keskustelu osoitti). Hilbertin johtopäätöksestä poiketen relationalistit väittävät, että esineiden värien tulee olla määritettävissä. Täten, koska meillä ei ole mitään havaitsijan kokemuksista riippumatonta keinoa määritellä esineen väriä tai sitä kuka mahdollisista havaitsijoista näkee esineen värin ”oikein”, relationalistit ovat päätyneet siihen tulokseen, että värit tulee määritellä suhteessa havaitsijaan.
Värien pitäminen havaitsijoista riippuvaisina ei tarkoita, etteivätkö värit voisi olla fysikaalisten esineiden ominaisuuksia. Päinvastoin, relationaaliset väriteoriat sitoutuvat väriobjektivismin tapaan värirealistisen teesin paikkansapitävyyteen. Havaitsemamme värit vain muodostuvat esineiden ja värikokemustemme välisten suhteiden kautta. Koska väriobjektivismista poiketen relationaaliset väriteoriat pitävät värejä mielestä riippuvina ja subjektiivisina, olemme erehtyneet ainoastaan pitäessämme värejä havaitsijasta riippumattomina, emme siinä, etteivätkö värit olisi esineiden ominaisuuksia.
Sitoutuessaan edellä kuvatulla tavalla värirealistiseen teesiin relationaaliset väriteoriat ovat yhdenmukaisia myös esimerkiksi eksternalismin teesin kanssa. Tämän lisäksi niiden etuna on vielä kyky selittää väriavaruutemme rakenne. Tämä on itseasiassa ikään kuin sisäänrakennettu relationaalisiin väriteorioihin: koska koemme väreillä olevan tiettyjä piirteitä ja koska värit määritellään suhteessa näihin kokemuksiin, myös väreillä on nämä rakenteet. Kuten oli objektiivisten väriteorioiden kohdalla, myös relationaalisten teorioiden heikkoudet tulevat esille vasta pohdittaessa värien tarkempaa määrittelyä.
Historiallisesti merkittävin relationaalisten väriteorioiden muoto on dispositionalismi (dispositionalism), jonka edustajia ovat esimerkiksi John Locke (1961), Colin McGinn (1983), Christopher Peacocke (1997) ja Mark Johnston (1997). Tämän teorian mukaan värit ovat esineiden pintojen dispositioita eli taipumuksia aiheuttaa tiettyjä havaintokokemuksia. (Eräs perinteinen esimerkki dispositioista on hauraus: haurailla esineillä on taipumus hajota helposti tietyissä olosuhteissa). Tällöin esimerkiksi punainen (ominaisuus, joka esineillä on niiden näyttäessä punaiselta) voidaan ymmärtää dispositiona näyttää punaiselta (tietyissä, usein normaaleissa olosuhteissa). Dispositionaalinen teoria tekee siten värit olemukseltaan relationaalisiksi ominaisuuksiksi erottaen ne fysikaalisten esineiden havaitsijoista riippumattomista ominaisuuksista.
Muiden väriteorioiden mukaisesti tämäkään teoria ei ole selvinnyt ilman vastaväitteitä. Eräs niistä muistuttaa väriobjektivismin kritiikkiä: koska erot havainto-olosuhteiden välillä voivat olla huomattavat, ei ole olemassa mielekästä keinoa valita normaalien havainto-olosuhteiden kriteereitä. Toisin kuin väriobjektivistit, dispositionalistit kykenevät kuitenkin kiertämään tämän vastaväitteen suhteuttamalla teoriansa havaitsijoiden lisäksi myös havainto-olosuhteisiin – kuten uudemmat dispositionalismin muodot itse asiassa tekevätkin. Tällöin punainen olisi dispositio näyttää punaiselta kyseessä olevassa tilanteessa. Toisaalta, tällöin esineiden värit vaihtuvat tilanteiden mukaan, mikä on ristiriidassa sekä yhden värin teesin että värikonstanssin ajatuksen kanssa.
Edellisiä merkittävämpi ongelma liittyy näkemämme esineen värien määrittelyyn värikokemuksiemme avulla. Koska värikokemuksemme määritellään näkemämme värin mukaan, ja näkemämme väri taas värikokemuksemme perusteella, on dispositionalismin tarjoama määritelmä väreistä kehämäinen. Siten kuvaus kunkin värin luonteesta ja siitä, milloin jokin esine on tietyn värinen, on epäinformatiivisuudessaan vähintäänkin epätyydyttävä. (Boghossian & Velleman 1997.)
Paljastusteesin pohjalta dispositionalismia on kritisoitu myös siitä, etteivät värit näytä dispositioilta. Vaikkei tämä useimpia dispositionalisteja olekaan vakuuttanut (McGinn on tosin tämän johdosta muuttanut väriteoriaansa) on Frank Jackson (1996) kritisoinut dispositionalismia lähes vastaavalla tavalla: värikokemustemme perusteella kuvittelemme näkevämme esineen värin suoraan ja esineen värin aiheuttavan nämä värikokemuksemme. Dispositiot eivät kuitenkaan toimi tällä tavalla. Me emme esimerkiksi havaitse esineen haurautta tai jonkin aineen myrkyllisyyttä, vaan joudumme päättelemään niiden olemassaolon. Dispositiot eivät myöskään ole kausaalisesti vaikuttavia: ne eivät aiheuta sitä, että esineet näyttävät jonkin värisiltä. Siten värit eivät voi olla dispositioita.
Dispositionalismia vastaan esittämäänsä kritiikkiä seuraten Jackson kannattaa relationaalisen väriteorian muotoa, jonka mukaan värit ovat niitä esineiden fysikaalisia ominaisuuksia, jotka saavat ne näyttämään tietyn värisiltä. Tämän funktionalismiksi (color functionalism) kutsutun väriteorian mukaan esimerkiksi punainen on se disposition ”kategorinen perusta” (siis ei itse dispositio), jonka takia esine näyttää punaiselta. Tarkemmin määriteltynä Jackson väittää, että punaisuus subjektille S hetkellä t ja havainto-olosuhteissa h on se ominaisuus, joka aiheuttaa sen, että esine näyttää punaiselta S:lle ajanhetkenä t ja havainto-olosuhteissa h. Jacksonin ohella muita keskeisiä funktionalistisen väriteorian kannattajia ovat Robert Pargetter (Jackson & Pargetter 1997) ja Jonathan Cohen (2003).
Funktionalismi tulee täten lähelle Hilbertin fysikalismia, koska molemmat teoriat väittävät esineiden fysikaalisten ominaisuuksien olevan kausaalisesti vastuussa värikokemuksistamme. Toisin kuin Hilbertin teoriassa, funktionalismissa nämä fysikaaliset ominaisuudet voivat kuitenkin olla erivärisiä eri ihmisille tai yhdelle ihmiselle eri havaintotilanteissa (koska värit määritellään suhteessa havaitsijoiden kokemuksiin).
Vaikka funktionalismi välttääkin dispositionalismia vastaan esitetyn syytöksen siitä, etteivät värit aiheuttaisi värikokemuksiamme, on sen tarjoama kuvaus väreistä yhtälailla kehämäinen. Cohen väittää kuitenkin tämän olevan itse asiassa se, mitä meidän tulisi odottaa väriteorialta, eikä hän pidä värien määrittelyn kehämäisyyttä kannattamansa teorian heikkoutena.
Värieliminativismin (color eliminativism) mukaan näkemillämme esineillä ei ole ominaisuuksia, joita voisimme pitää väreinä. Koska värejä ei voida identifioida minkään fysikaalisen esineen ominaisuuden kanssa, yksikään fysikaalinen esine ei ole värillinen. Nykyisten värieliminativistien hyväksyessä sen, että esineiden pintojen ominaisuudet vaikuttavat esineistä heijastuvaan valoon ja että voimme ylipäätään nähdä fysikaalisia esineitä, värieliminativistit kieltävät ainoastaan sen, että värikokemukset representoisivat fysikaalisten esineiden ominaisuuksia. Täten kokemuksemme värillisistä esineistä on illuusio, joka saa meidät pitämään fysikaalisia esineitä värillisinä.
Puolustaessaan tämänlaisen (ehkä vaikeastikin uskottavan) virheen mahdollisuutta värieliminativistit viittaavat usein John L. Mackien (1977) “virheteoriaan” moraalisista arvoista. Yksinkertaistettuna tämä teoria väittää, ettei moraalisia objektiivisia arvoja ole olemassa, vaikka puhetapamme edellyttääkin tällaisten arvojen olemassaoloa. Toisin sanoen, puhuessamme moraalisista arvoista olemme erehtyneet, koska tuollaisia arvoja ei ole olemassa. Samanaikaisesti nämä keskustelut voivat silti olla hyödyllisiä. Värieliminativistit väittävät omista syistään johtuen väreistä samantapaista. Vaikka mahdollisesti hyödyllinenkin puheemme väreistä tuntuu edellyttävän, että värit ovat näkemiemme esineiden ominaisuuksia, ei tämä tarkoita sitä, että tällaisia ominaisuuksia olisi olemassa.
Värieliminativistiset teoriat voidaan jaotella kahteen ryhmään sen mukaan, minkä kanssa ne identifioivat värit. Ensimmäisen ryhmän mukaan värit tulisi identifioida värikokemusten fenomenaalisten ominaisuuksien kanssa. Värit ovat siis värikokemustemme ominaisuuksia ja tavoitamme ne suoraan kokemuksestamme käsin. Eräs tällainen värieliminativismin muoto on muiden muassa Bertrand Russellin (1912) tai varhaisemman Frank Jacksonin (1977) kannattama teoria, jossa värejä pidetään mentaalisten objektien (niin sanotun sense datan) ominaisuuksina.
Edellisen kaltaisten teorioiden ongelmien vuoksi nykyiset värieliminativistit, kuten Larry Hardin (1988) ja Austen Clark (1996; 2000), väittävät, ettei edes näkökokemuksilla ole väriä – mentaalinen esinekään ei ole värien kantaja. Pikemminkin värit tulee identifioida värinäköön liittyvien neuraalisten prosessien tai tapahtumien perusteella. Tällöin kykenemme tarjoamaan neurofysiologisen selityksen värikokemuksistamme, vaikkei värejä olekaan olemassa fysikaalisten tai mentaalisten esineiden ominaisuuksina. Tämä sopii hyvin yhteen sen nykyisten värieliminativistien ajatuksen kanssa, että se miltä tuntuu nähdä värejä seuraa siitä, miten värinäkömme toimii.
Koska nykyään kannatetut värieliminativistiset teoriat identifioivat värit värinäköjärjestelmämme tilojen kanssa, näiden teorioiden vahvuutena on aiemmin mainittujen empiiristen värejä koskevien rajoitusten täyttäminen. Koska esimerkiksi ihmisten väriavaruuden rakenne selitetään usein viittaamalla siihen, miten värinäkösysteemimme toimii, ei rakenteen selittäminen tuota värieliminativistille ongelmia. Vastaavasti erot ihmisten värihavainnoissa eivät tuota ongelmia, koska esineillä ei varsinaisesti ole värejä. Tämän mukaisesti värieliminativisteja ei kritisoida kyvyttömyydestä täyttää hyväksyttävän väriteorian empiirisiä rajoituksia, ja ne ovatkin suosittuja teorioita myös värinäköä tutkivien empiirikkojen parissa. Kun muilla teorioilla on ongelmia empiiristen rajoitteiden täyttämisessä, on tämä myös keskeisin syy suosia värieliminativismia.
Värieliminativististen teorioiden ongelmat johtuvat värikokemuksien hyväksyttävälle väriteorialle asettamista rajoituksista. Fysikaalisten esineiden värillisyyden kieltäminen on vastoin kokemuksiamme ja sitä, miten väreistä puhumme: mikä voisi olla selvempää kuin se, että näkemämme esineet ovat värillisiä? Jos kuitenkin värieliminativismi pitää paikkaansa ja fysikaaliset esineet eivät ole värillisiä, värikokemuksemme pettävät systemaattisesti. Toisin sanoen, kieltämällä fysikaalisten värien olemassaolon värieliminativistit väittävät, että olemme erehtyneet ajatellessamme esimerkiksi tomaattien olevan punaisia tai farkkujen sinisiä. Vastaavasti, jos värit voidaan identifioida ainoastaan neuraalisiksi tiloiksi tai tapahtumiksi, niin kuinka voimme nähdä ja kokea ne mielemme ulkopuolella olevien esineiden ominaisuuksina? Toisin sanoen, kuinka voimme selittää eksternalismiteesin?
Kumpikaan yllä esitetyistä ongelmista ei kuitenkaan kumoa värieliminativismia, koska värirealismiteesi tai eksternalismiteesi eivät välttämättä pidä paikkaansa. Ne kuitenkin haastavat värieliminativistin selittämään, miksi kokemuksemme tukevat noita teesejä. Valitettavasti värieliminativistit eivät kuitenkaan ole keskittyneet tähän tehtävään, ja siksi suurin osa heistä kiertää tehtävän yksinkertaisesti toteamalla värien olevan ominaisuuksia, jotka värihavaintokokemuksissamme ja ajatuksissamme "heijastamme" havaitsemaamme ulkomaailmaan (ks. esimerkiksi McGilvray 1994 ja 2001).
Yhteenvetona voidaan siis todeta värieliminativismin olevan empiirisesti uskottava mutta värikokemuksiemme valossa epäuskottava teoria väreistä. Tämän mukaisesti ajatellaan usein, että värieliminativismi tulisi hyväksyä vain, jos muita vaihtoehtoja ei enää ole jäljellä. Usein väriteoreetikko päätyykin kannattamaan värieliminativismia, koska hänen mukaansa kaikki vähemmän radikaalit teoriat väreistä ovat kyvyttömiä mukautumaan väriteorioille asetettuihin empiirisiin rajoituksiin.
Edellä kuvatun mukaisesti yksikään tämänhetkinen filosofinen väriteoria ei kykene tyydyttävästi täyttämään kaikkia väriteorioille esitettyjä värikokemuksiimme ja empiiriseen tietoomme perustuvia rajoituksia. Teorioita koskeva keskustelu onkin tämän takia keskittynyt tällä hetkellä pitkälti vain osoittamaan eri teorioiden johtavan sellaisiin sitoumuksiin tai rajoitusten kieltoihin, joita ei yleensä pidetä hyväksyttävinä – esimerkkinä käy vaikkapa Hilbertin myöntymys siihen, ettemme pysty määrittämään esineen väriä. Koska värieliminativismia on yleisesti ottaen kehitelty vain vähän, keskustelu on ensisijaisesti keskittynyt väriobjektivistisiin ja relationaalisiin väriteorioihin. Toisaalta tämä voi myös johtua siitä, että useat filosofit pitävät värieliminativismin tekemää esineiden värillisyyden kieltoa niin absurdina, etteivät pidä teoriaa lainkaan uskottavana.
Edellisen lisäksi eräs viime aikoina huomiota saanut värejä koskeva filosofinen keskustelu liittyy siihen, mitkä voivat olla värien kantajia. Tähän asti värejä koskeva filosofinen keskustelu on keskittynyt pääasiassa väreihin esineiden ominaisuuksina, sivuuttaen siten värit valon ja läpinäkyvien pintojen ominaisuuksina. Tämä johtuu osaksi siitä olettamuksesta, että jälkimmäiset tapaukset on palautettavissa ensimmäisiin tapauksiin, sekä osaksi siitä, että jotkin keskeiset värejä koskevat ilmiöt ovat olemassa vain väreille esineiden ominaisuuksina. Uuden Gestalt-psykologiaa (eli 1920-luvulla Saksassa suuressa suosiossa ollutta niin sanottua hahmopsykologiaa, joka tutki miten havaitsemme asioita) koskevan kiinnostuksen myötä värit muiden kuin esineiden pintojen ominaisuuksina ovat tulleet uuden tarkastelun alaiseksi. Tämän mukaisesti esimerkiksi Rainer Mausfeld (2002) pitää esineiden ja valon värikokemuksiamme olennaisesti erilaisena.
Lisääntynyt tietomme värinäöstä on korostanut myös värejä koskevan filosofian vaikutusta muissa filosofisissa kysymyksissä. Ehkä tunnetuin esimerkki tästä liittyy niin sanottuun käänteisen kvalian tai käänteisen spektrin kysymykseen. Tämä viittaa mahdollisuuteen, että kahden henkilön värikokemukset voivat olla vastakkaiset. Eli henkilön A nähdessä tomaatti punaisena, olisi henkilön B värikokemus tomaatista sellainen, jota henkilö A kutsuisi vihreäksi. Riippuen tavasta, jolla mahdollisuus käänteiseen kvaliaan kuvataan, on tällä kysymyksellä merkittäviä seurauksia erilaisille mielenfilosofisille teorioille. Värifilosofian merkitys keskustelulle tulee esiin siinä, että se on kyseenalaistanut niiden kuvaustapojen mielekkyyden, joilla olisi merkittävimmät seuraukset (ks. esim. Hilbert and Kalderon 2000).
Byrne, A. ja Hilbert, D. (toim.) (1997). Readings on Color, volume 1: the Philosophy of Color, sekä volume 2: the Science of Color. The MIT Press, Cambridge (Mass.).
– Kokoelma keskeisiä filosofisia ja värifilosofian kannalta merkittäviä artikkeleita (sisältää useat alla olevat).
Hardin, C. L. (1988). Color for Philosophers, Unweaving the Rainbow. Hackett Publishing Company, Indianapolis.
– Keskeisin ja helppolukuinen lähde empiirisesti informoitujen filosofisten väriteorioiden ongelmiin.
Palmer, S. E. (1999). Vision Science: Photons to Phenomenology. The MIT press, Cambridge (Mass.).
– Selkeä johdanto tämänhetkiseen käsitykseen värinäön toiminnasta.
Armstrong, D. M. (1987). "Smart and the Secondary Qualities.” Teoksessa P. Pettit, R. Sylvan ja J. Norman (toim.), Metaphysics and Morality: Essays in Honour of J. J. C. Smart. Basil Blackwell, Oxford, 1–15.
Boghossian, P. A., & Velleman, J. D. (1997). "Colour as a Secondary Quality." Teoksessa A. Byrne ja D. R. Hilbert (toim.), Readings on Color (vol 1, The Philosophy of Color). The MIT Press, Cambridge (Mass.) 81–103.
Bradley, P. & M. Tye (2001). "Of Colors, Kestrels, Caterpillars, and Leaves." Journal of Philosophy, Vol. 98, No. 9, 469–487.
Clark, A. (1996). "True Theories, False Colors." Philosophy of Science, Vol. 63 (proceedings), 143–150.
Clark, A. (2000). A Theory of Sentience. Oxford University Press, Oxford.
Cohen, J. (2003). "Color: a Functionalist Proposal." Philosophical Studies, Vol. 113, No. 1, 1–42.
Hardin, C. L. (1988). Color for Philosophers, Unweaving the Rainbow. Hackett Publishing Company, Indianapolis.
Hardin, C. L. (2003). "A Spectral Reflectance Doth not a Color Make." The Journal of Philosophy, Vol. 100, No. 4, 191–202.
Hardin, C. L. (2004). "A Green Thought in a Green Shade." The Harvard Review of Philosophy, Vol. 12, No. 1, 29–39.
Hilbert, D. and M. Kalderon (2000). "Color and the Inverted Spectrum". Teoksessa S. Davis (toim.), Color Perception: Philosophical, Psychological, Artistic and Computational Perspectives - Vancouver Studies in Cognitive Science, vol 9. Oxford University Press, New York.
Hilbert, D. R. (1987). Color and Color Perception: A Study in Anthropocentric Realism. Centre for the Study of Language and Information, Stanford (CA).
Hilbert, D. R. (1992). "What Is Color Vision?" Philosophical Studies, Vol. 68, 351–370.
Jackson, F. (1977). Perception. Cambridge University Press, Cambridge.
Jackson, F. (1996). "The Primary Quality View of Color." Philosophical Perspectives, Vol 10, 199–219.
Jackson, F. and R. Pargetter (1997). "An Objectivist's Guide to Subjectivism about Colour". Teoksessa A. Byrne and D. R. Hilbert (toim.), Readings on Color (vol 1, The Philosophy of Color). The MIT Press, Cambridge (Mass.), 67–79.
Johnston, M. (1997). "How to Speak of the Color". Teoksessa A. Byrne and D. R. Hilbert (toim.), Readings on Color (vol 1, The Philosophy of Color). The MIT Press, Cambridge (Mass.), 137–176.
Locke, J. (1961). An Essay Concerning Human Understanding. Everyman's Library, London.
Mackie, J. L. (1977). Ethics: Inventing Right and Wrong. Penguin, Harmondworth.
Mausfeld, R. (2002). "The Physicalistic Trap in Perception Theory." Teoksessa D. Heyer and R. Mausfeld (toim.), Perception and the Physical World. John Wiley & Sons, Chichester, 75–112.
McGilvray, J. A. (1994). "Constant Colors in the Head." Synthese, Vol, 100, 197–239.
McGilvray, J. A. (2001). "The Location Problem Reconsidered: A Reply to Ross." Consciousness and Cognition, Vol. 10, No. 1, 63–73.
McGinn, C. (1983). The Subjective View: Secondary Qualities and Indexical Thoughts. Oxford University Press, Oxford.
Mizrahi, V. (2006). "Color Objectivism and Color Pluralism." Dialectica, Vol. 60, No. 3, 283-306.
Palmer, S. E. (1999). Vision Science: Photons to Phenomenology. The MIT Press, Cambridge (Mass.).
Peacocke, C. (1997). "Colour Concepts and Colour Experiences". Teoksessa A. Byrne and D. R. Hilbert (toim.), Readings on Color (vol 1, The Philosophy of Color). The MIT Press, Cambridge, (Mass.), 51–65.
Ross, P. W. (1999). "The Appearance and Nature of Color." The Southern Journal of Philosophy, Vol. 37, 227–252.
Ross, P. W. (2001). "The Location Problem for Color Subjectivism." Consciousness and Cognition, Vol. 10, No. 1, 42–58.
Russell, B. (1912). The Problems of Philosophy. Oxford University Press, Oxford.
Stroud, B. (2000). The Quest for Reality. Oxford University Press, New York.