Stoalaisuus
Malin Grahn (julkaistu 24.6.2009)
Kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua Ateenan värikkäässä pylväskäytävässä, stoa poikilêssa, sai alkunsa uusi filosofinen suuntaus, joka kukoisti hellenistisellä ja roomalaisella kaudella. Nykyään saatetaan todeta henkilön suhtautuvan asioihin stoalaisella tyyneydellä ja mielenrauhan tavoitteleminen olikin stoalaisen elämänfilosofian korkein tavoite. Stoalainen filosofia muodostaa kokonaisvaltaisen järjestelmän, jonka piirissä muotoiltiin teoria maailmasta, ihmisestä, sielusta, hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta. Stoalaisessa elämänfilosofisessa käytännössä taas perustettiin tälle teorialle eettisiä ohjeita, joiden on määrä auttaa ihmisiä tavoittelemaan hyveitä ja onnellisuutta. Stoalaiset tunnetaan mm. lauselogiikastaan, mielenfilosofiastaan, tunneteoriastaan ja hyve-etiikastaan, mutta heidän käsittelemiensä aiheitten kirjoon mahtuu myös filosofisia pohdintoja esimerkiksi avioliitosta, ruokavaliosta ja ruumiinharjoittelusta. Stoalaisuuden filosofiset juuret ovat eritoten Sokrateen ja kyynikoiden perinnössä; stoalainen filosofia puolestaan on vaikuttanut lukuisiin länsimaisen filosofian historian läpi kulkeviin virtauksiin varhaisista kristillisistä ajattelijoista eräisiin nykyfilosofeihin saakka.
Seuraavassa tutustumme ensin tärkeimpiin stoalaisiin – ja vaikeuksiin, jotka meidän nykylukijoina on kohdattava heihin tutustuaksemme. Tämän jälkeen taivallamme itse stoalaisen filosofian pariin tutustuen heidän oppeihinsa metafysiikasta, tiedosta, sielusta, tunteista, logiikasta, etiikasta ja yhteiskunnasta.
- Keitä olivat stoalaiset – ja mitä tiedämme heistä?
- Materialistinen ja deterministinen maailma
- Vaikutelma ja tieto
- Mielenfilosofia ja tunneteoria
- Logiikka eli kasvimaan aidat
- Etiikka ja filosofian päämäärä
- Stoalainen yhteiskuntafilosofia: utopiaa ja käytäntöä
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Internet-lähteet
Keitä olivat stoalaiset – ja mitä tiedämme heistä?
Stoalaisuus on länsimaisen filosofian historiassa erityislaatuinen ajattelusuuntaus, sillä se oli koulukunta ja täten muotoutunut monien eri ajattelijoiden kirjoituksissa ja suullisessa opetuksessa. Stoalaisuus syntyi hellenistisellä kaudella (jonka yleensä katsotaan alkaneen Aleksanteri Suuren kuolemasta vuonna 323 eaa.), oli vaikutusvaltaisimmillaan Rooman valtakunnassa stoalaisen keisarin Marcus Aureliuksen kuolemaan saakka (181 jaa.) ja hiipui viimeistään Rooman valtakunnan kristillistyessä keisari Konstantinuksen hallintakaudella (306–337 jaa.). Tälle verrattain pitkälle ajanjaksolle mahtuu useita stoalaisia ajattelijoita, ja onkin vaikeaa muotoilla yhtä ja yhtenäistä stoalaista filosofiaa, joka sopisi mutkattomasti koulukunnan jokaiseen edustajaan. Kuvaamme stoalaisuudesta hämärtää myös meille säilyneen lähdeaineiston niukkuus. Monet säilyneet alkuperäisteokset ovat lisäksi meidän näkökulmastamme epätyypillistä filosofista kirjallisuutta, kuten Ciceron ja Senecan kirjeet, Marcus Aureliuksen henkilökohtaiset muistikirjat (hypomnemata) tai Arrianoksen kirjoittamat muistiinpanot Epiktetoksen luennoista. Opettaminen, kirjeenvaihto ja henkilökohtaiset muistikirjat olivat kuitenkin merkittäviä filosofian tekemisen ja välittämisen tapoja hellenistisroomalaisella kaudella, eikä näitä tyylilajeja tulisi pitää varsinaisia filosofisia tutkimuksia vähempiarvoisina.
Usein käsityksemme stoalaisista, etenkin koulukunnan varhaisista edustajista, perustuu toisen käden lähteisiin, esimerkiksi antiikin ajan elämänkerrankirjoittajien esityksiin tai myöhempiin kommentaattoreihin. Näihin teksteihin liittyy useita lähdekriittisiä ongelmia: tietomme on tulkinnan välittämää ja usein vieläpä toisten filosofisten ajattelusuuntausten läpi suodattunutta. Antiikin elämänkertakirjallisuus oli tyylilajina varsin toisenlaista kuin nykyinen lähdekriittinen historiankirjoitus: esimerkiksi pieruhuumorilla höystetyt anekdootit tai ylevöittävät kuvaukset filosofien kuolintavoista olivat tyylille tunnusomaisia. Mainituista varauksista huolimatta on kuitenkin muotoiltavissa käsitys opeista, jotka ovat selkeästi stoalaisia ja jotka, painotuseroista huolimatta, leimaavat koulukunnan edustajia varhaisvaiheista loppuun saakka.
Stoalaisuus jaetaan yleensä kolmeen aikakauteen, varhaiseen, keskikauden ja myöhäiseen stoalaisuuteen.
Varhainen stoalaisuus alkaa koulukunnan perustajasta Zenon Kitionlaisesta (n. 333–261 eaa.). (Hänet on hyvä erottaa varhaisemmasta Zenon Elealaisesta, joka on kuuluisa mm. liikkumattoman nuolen paradoksistaan.) Kenties merkittävin varhaisstoalainen teorianmuodostaja oli Zenonin oppilas Khrysippos, joka tunnetaan etenkin lauselogiikan kehittäjänä ja jonka tuotanto oli ilmeisen mittava: Diogenes Laertioksen esittämä, keskeneräinenkin teosluettelo kattaa peräti 163 teosta, suurin osa niistä logiikasta, mutta aiheiden joukosta löytyvät myös esim. sananlaskut ja nautinnot. Keskeisiä lähteitä varhaisstoalaisuuteen ovat myös elämänkerrankirjoittaja Stobaios, hellenistisen ajan lääkäri Galenos sekä platonistisesti suuntautunut historioitsija Plutarkhos (jonka kriittisen suhtautumisen paljastaa jo kirjan kirjoittaminen otsikolla Stoalaisia itsensäkumoamisia). Merkittävä lähde varhaisvaiheiden stoalaisuuteen on myös Cicero (106–43 eaa.), joka ei itse varsinaisesti ollut stoalainen, mutta kylläkin stoalaisittain vaikuttunut ajattelija. (Varhaisstoalaisista lähteistä, ks. Long & Sedley sekä Inwood & Gerson.)
Keskikauden stoalaisuus ajoittuu sekin vielä hellenistiselle kaudelle. Tämän kauden keskeisiä stoalaisia olivat Panaetius (n. 185–109 eaa.) ja Posidonius (n. 135–51/50 eaa.). Lähdekirjallisuuden tola on sama kuin varhaisstoalaisuuden: edellä luetellut keskeiset lähteet pätevät myös keskikauden edustajien ajatteluun.
Myöhäisen eli roomalaisen kauden stoalaisuuden suhteen olemme lähteiden suhteen onnekkaampia. Keskeiseltä edustajalta Senecalta (4–65 jaa.) on säilynyt suuri määrä filosofisia teoksia ja kirjeitä. Senecan tunnetuimpia teoksia ovat mm. Suuttumuksesta (De Ira), Luonnon kysymyksiä (Naturales quaestiones) sekä kokoelma hänen ystävälleen Luciliukselle osoittamia, etikkaa käsitteleviä kirjeitä Epistulae morales ad Lucilium. Vapautettu orja Epiktetos (55–135 jaa.) opetti stoalaisuutta, ja hänen oppilaansa Arrianos kuvailee näitä oppituokioita neljän kirjan verran Keskusteluissa (kirjoja on ilmeisesti alun perin ollut kahdeksan, joista puolet on kadonnut matkalla). Epiktetoksen opit tiiviiksi paketiksi kokoava Käsikirja (Encheiridion) on eräs vaikutushistorialtaan merkittävimpiä stoalaisia kirjoituksia. Epiktetoksen opettajalta Musonius Rufukselta (syntynyt n. 20–30 jaa.) on säilynyt hajanaisia tekstikatkelmia, joissa hän mm. puolustaa naisen ja miehen älyllistä tasavertaisuutta. Rooman keisari Marcus Aureliuksen (121–180 jaa.) mietiskelyjä sisältävä muistikirja Itselleni tarjoaa katsauksen synkkämielisen hallitsijan stoalaiseen maailmankatsomukseen. Kuten sanottu, myös Cicero kuuluu roomalaisen stoalaisuuden piiriin, ja esim. hänen teoksensa Päämääristä (De Finibus), Tusculanin keskustelut (Tusculanae Disputationes), Valtio (De Re Publica) ja Lait (De Legibus) tarjoavat merkittävää lähdeaineistoa stoalaiseen ajatteluun. On huomionarvoista, että vielä roomalaisella kaudella ja siis latinankielisessä kulttuuriympäristössä vaikuttaneet stoalaiset, samoin kuin aikalaisfilosofit muista koulukunnista, kirjoittivat enimmäkseen kreikaksi: poikkeuksina ainoastaan Seneca ja Cicero, joskin heilläkin oli laaja kreikankielinen koulutus. Kreikaksi kirjoittamisen viehätys liittyi etenkin klassiseen kulttuuri- ja ajatteluperinteeseen identifioitumiseen: kirjoittajat katsoivat jatkavansa parhaiten kreikkalaista filosofiaa pysyttäytymällä saman kielen ja terminologian piirissä.
Materialistinen ja deterministinen maailma
Stoalaisten mukaan kaikki maailman asiat ja oliot ovat peräisin aineellisesta substanssista. Heidän materialistisen metafysiikkansa mukaan aineellinen maailma on kuitenkin kahden eri prinsiipin (arkhai) sekoittumisen tulosta: järjen (logos) ja ”pelkän” materian. Järjen stoalaisten samastavat myös jumalaan (theos, Zeus) ja luontoon (fysis); se on aktiivinen ja aikaansaava prinsiippi pelkän materian ollessa passiivista ja muovautuvaista. Käsitteellinen erottelu järjen ja aineen välillä on perustava stoalaisessa filosofiassa, ja kuten tulemme näkemään, stoalaiset muotoilivat sen pohjalta vastauksensa moniin eri filosofisiin ongelmiin.
Yhtä perustava kuin teoreettinen jako järkeen ja aineeseen on ajatus siitä, että nämä kaksi prinsiippiä ovat tosiasiallisesti alati toisiinsa sekoittuneita. Kohtaamme maailmassa kaikenlaisia asioita kuten kiviä, kukkia, koiria, veneitä ja ihmisiä: emme voi oikeastaan kuvitellakaan, millainen sekava röykkiö maailma olisi, jos materia ei olisi järjestäytynyt objekteiksi. Näissä kohteissa passiivinen materia on aktiivisen järjen läpäisemää, minkä ansiosta materia on saanut muodon ja lainalaisuudet, joiden mukaan se toimii. Silkka materia olisi stoalaisten mielestä käsittämätöntä. Toisaalta myös järki tarvitsee ainetta konkretisoituakseen: pelkän järjen ajatteleminen on kuin ajattelisi Golf-virtaa ilman vettä. Golf-virta ei tietenkään ole sama asia kuin se vesi, joka siinä tiettynä hetkenä sattuu kulkemaan, mutta vaikka virrassa soljuva vesi ja jopa virtauksen paikka ja suuntakin voivat muuttua, virta kuitenkin jatkaa kulkuaan. Tämäntapainen aktiviteetti on myös stoalaisen metafysiikan järki.
Järki siis kokoaa materian yhtenäisiksi kappaleiksi, toisin sanoen antaa aineelle muodon. Stoalaiset selittävät tätä materian järjenmukaista muovautumista pneuman käsitteen avulla. Pneuma merkitsee sielua hyvin yleisessä merkityksessä (tulemme stoalaisen mielenfilosofian yhteydessä tutustumaan myös erityisempiin sielua merkitseviin käsitteisiin). Sananmukaisesti pneuma merkitsee lämmintä hengitystä. Itse asiassa myös käsitteen kirjaimellinen merkitys seuraa varsin johdonmukaisesti stoalaisesta materialismista, joka antiikin luonnonfilosofioiden tapaan väittää kaiken aineen lopulta palautuvan neljään peruselementtiin: maahan, veteen, ilmaan ja tuleen. Näistä tulella on erityisasema stoalaisessa teoriassa. Stoalaiset esittävät erinäisiä selityksiä sille, miksi kaikki muut elementit lopulta palautuvat tuleen. Joiltakin varhaisilta stoalaisilta löytyy ajatus, jonka mukaan koko maailma on syntynyt suuressa maailmanpalossa, ja tällaiseen roihuun se tulee myös katoamaan erään maailman sykleistä tullessa päätökseen. Maailmanpalo on ikään kuin tila, jossa maailman järki on vetäytynyt itseensä maailman häviämisen ja syntymisen välissä. Elementeistä tuli on stoalaisten mukaan perustavin ja lähimpänä järkeä. Stoalaiset väittivät elementtien myös jakautuvan aktiivisiin (tuli ja ilma) ja passiivisiin (vesi ja maa). Näin ollen on luontevaa ajatella pneuman olevan yhdistelmä tulta ja ilmaa, sillä sen merkitys stoalaisessa metafysiikassa on nimenomaan selittää passiiviseen materiaan asettunutta aktiviteettia, jossa kytee kipinä maailmanjärkeä.
Pneuma on stoalaisessa teoriassa kuin yleisavain, joka sopii moneen pulmaan. Stoalaiset väittävät pneuman saavan eri asioissa erilaisen tiheyden tai hienouden asteen (minkä seurauksena myös maailman asiat asettuvat ikään kuin hierarkkiseen järjestykseen sen mukaan, kuinka hienoa pneumaa ne sisältävät). Esimerkiksi kivi on pneumansa ansiosta yhtenäinen kappale, kasvi elävä organismi ja eläin aistiva sekä liikkuva otus. Kaikkein korkeatasoisinta pneumaa löytyy ihmisestä, joka on paitsi eläinten tavoin impulsseihin reagoiva, myös järkeilyyn kykenevä olento.
Myös stoalaisen metafysiikan toinen perusperiaate eli kausaatio selitetään järjen ja materian yhteistoiminnan avulla. Stoalaiset ajattelivat maailman olevan deterministisesti järjestynyt, millä he tarkoittavat sitä, että kaikilla maailman tapahtumilla on jokin niitä edeltävä syy ja että jokainen asiantilan jollakin tavoin vaikuttaa tuleviin asiantiloihin. Tämä syiden ja seurausten ketju tukee myös heidän materialismiaan, sillä stoalaisten mielestä vain kappale voi vaikuttaa toiseen kappaleeseen. Näin vain materialistiset ja kausaaliset vaikutussuhteet voivat selittää maailmassa tapahtuvan liikkeen ja muutoksen. Stoalaiset antavat sekä metafyysisiä, loogisia että empiirisiä perusteita sille, että kaikille tapahtumille on olemassa niitä edeltävä, vaikuttava syy. Cicero toteaa, että stoalainen determinismi ei vetoa taikauskon vaan luonnonfilosofian ”kohtalon” käsitteeseen, joka viittaa maailman tapahtumien ikuiseen kausaaliketjuun. Tämä ketju selittää, miksi menneet asiat tapahtuivat, miksi nykyiset tapahtuvat ja mitä ne tulevat aiheuttamaan tulevaisuudessa (L&S 55L). Syiden ja seurausten ketju ei kuitenkaan tarkoita sitä, että stoalaisten mielestä asiat itsessään olisivat välttämättömiä. Luoteesta Suomen yli liikkuva kylmä rintama vaikuttaa siihen, että maan etelä- ja keskiosissa on huomisaamuun asti odotettavissa lumikuuroja. Sille, että Helsingissä sataa aamulla lunta, on annettavissa pitkä ketju vaikuttavia syitä liittyen Suomen maantieteelliseen sijaintiin, Maapallon asemaan Aurinkoon nähden, ilmankosteuteen, tuuliin jne. Kuitenkaan tästä kaikesta ei seuraa, että olisi välttämätöntä, että Helsingissä tuiskuttaa lunta 19. maaliskuuta 2009.
Stoalaiset eivät käyttäneet syyn käsitettä Aristoteleen tapaan teleologisessa mielessä: he käyttävät käsitettä merkitsemään vaikuttavia syitä, ei päämääriä. Kausaation toimintaa voisi jälleen havainnollistaa Golf-virran avulla. Järki saa aikaan liikettä maailmassa, kuten virta vedessä. Liikkuvilla vesimassoilla voi olla erilaisia seurauksia, kuten joidenkin merenpohjan ravinteiden liikettä tai purjeveneen ajautumista jonnekin. Stoalaisittain ajateltuna nämä toki johtuvat Golf-virrasta siinä mielessä, että se on kausaalisessa yhteydessä näiden asioiden tapahtumiseen. Kuitenkaan meidän ei tarvitse tästä päätellä, että Golf-virta on olemassa, jotta näin tapahtuisi. Tällaisen ajattelutavan kautta stoalaiset muotoilivat myös vastauksensa kysymykseen, että jos maailma kerran on järjen hallitsema ja järki on itsessään hyvä, miksi maailmaan mahtuu kaikenlaisia ikäviä asioita, kuten Marcus Aureliuksen esimerkin mukaisesti ”leijonan kurttuotsa ja villikarjujen suusta valuva vaahto” (Itselleni III.2.). Tietämättömälle moiset vitsaukset vaikuttavat turhilta, mutta ne kuitenkin seuraavat luonnon kulusta.
Olisi mukavan yksinkertaista selittää kausaation tarkoittavan sitä, että kullekin asialle A on oletettava jokin toinen, sitä edeltänyt asiantila B, jota ilman A ei olisi toteutunut. Syyt ovat kuitenkin usein monimuotoisia, ja useat eri tekijät vaikuttavat siihen, miksi jokin asia tapahtuu, kuten tapahtuu. Syitä on ulkoisia ja sisäisiä. Khrysippos valaisee ajatusta esimerkillä rinnettä alas vierivästä sylinteristä. Jotta sylinteri lähtee vierimään, tarvitaan ensinnäkin jokin ulkoinen voima, joka siihen vaikuttaa (esimerkiksi joku käy töytäisemässä sitä). Toiseksi sylinterin vierimiseen vaikuttavat sen omat ominaisuudet: sen muoto, joka mahdollistaa vierimisliikkeen ja pitää sitä yllä. Lisäksi muut tekijät kuten kitka ja rinteen kaltevuus vaikuttavat siihen, kuinka lujaa ja pitkälle sylinteri vierii. Näin ollen vastaus kysymykseen ”miksi sylinteri vieri alas rinnettä?” edellyttää monenlaisten syiden huomioon ottamista.
Osa varhaisista stoalaisista vaikuttaa olleen varsin tiukkoja deterministejä. Esimerkiksi varhaisstoalaisuudesta löytyvä ajatus maailmanpalosta ei jätä sijaa sattumalle eikä tahdonvapaudelle: kaikki mikä tapahtuu nyt, on edellisestä maailmanpalosta asti ennalta määrättyä. Itse asiassa kaikki on jo tapahtunut, juuri siten kuin se nyt tapahtuu. Ja seuraavan maailmanpalon jälkeen istun jälleen työpöytäni ääressä kirjoittamassa tätä virkettä ja sama lumi pyryttää ikkunan takana. Etenkin myöhäisessä stoalaisuudessa kuitenkin korostettiin determinoidussa maailmassa olevan sijaa myös tietylle vapaudelle. Sylinteri ei itse voi vaikuttaa siihen, onko se taipuvainen vierimään alas rinteitä vai ei, mutta ihmisen on mahdollista vaikuttaa siihen, suuttuuko hän saadessaan lumipallosta päähänsä. Myöhäiset stoalaiset korostivat juuri elämänfilosofian merkitystä, ja heidän argumenteilleen olikin ratkaisevaa vedota siihen, että ihmisellä on aidosti vaikutusvaltaa omiin valintoihinsa. Kuitenkin ajatus siitä, että ihminen kykenee järkensä avulla valitsemaan oman suhtautumistapansa, löytyy jo varhaisemmiltakin stoalaisilta kuten Khrysippokselta (ks. esim. DL VII: 85–86).
Eräs stoalaisuuden tutkijoita kovasti askarruttanut kysymys on se, kuinka stoalaiset onnistuvat sovittamaan yhteen uskomuksensa determinoidusta maailmasta ja ihmissielussa kytevästä vapaudesta. Seuraavassa sokraattisessa vuoropuhelussa, jonka osapuolina ovat Epiktetos ja hänen oppilaitaan, stoalaisfilosofi ilmoittaa ihmisen vapauden liittyvän vaikutelmien vastaanottamiseen.
”Mistä aineksista tulee etsiä tasaista virtaa, vapautta esteistä? Orjuutetusta vai vapaasta?”
”Vapaasta.”
”Ovatko ruumiinne, jotka olette saaneet, vapaita vai orjuutettuja?
”Emme tiedä.”
”Ettekö tiedä, että ruumis on kuumeen, kihdin, silmätulehduksen, punataudin, tyrannin, tulen, raudan orjuuttama – kaiken, mikä on sitä voimakkaampaa?”
”Niin se on orjuutettu.”
”Kuinka siis ruumiiseen kuuluva voi olla kahlitsematta? Kuinka kuollut luonto, maa, savi voisivat olla suurta ja kallisarvoista? Eikö teissä ole mitään vapaata?”
”Ehkäpä ei mitään.”
”Vaan voiko joku pakottaa teidät hyväksymään sellaista, mikä vaikuttaa valheelliselta?”
”Ei kukaan.”
”Voiko joku pakottaa teidät olemaan hyväksymättä sellaista, joka vaikuttaa todelta?”
”Ei kukaan.”
”Tässä siis näette, että teissä on jotakin luonnostaan vapaata. Haluaminen tai valinta tai tavoittelu tai karttaminen tai varustautuminen tai jonkin eteensä asettaminen – kuka teistä kykenee näihin, ilman, että vastaanottaa hyödyllisen tai epäsopivan vaikutelman?”
”Ei kukaan.”
”Teillä on siis tässä jotakin kahlitsematonta ja vapaata. Piruparat, työstäkää tätä, huolehtikaa tästä, etsikää täältä hyvää.”
(Epiktetos, Keskusteluja, III.xxii.40–44, suom. M. G.)
Stoalaisen epistemologian perustana on yhtäältä näkemys siitä, että maailma on objektiivisessa mielessä tiedettävä ja toisaalta siitä, että ihmisen erityispiirre on järkevyys, joka mahdollistaa hänelle maailman käsittämisen. Stoalaista epistemologiaa on luonnehdittu niin empiristiseksi kuin rationalistiseksikin. Yhtäältä kaiken tietomme lähtökohta on aistihavainnossa. Toisaalta kaikki tieto on järjellistä. Stoalainen näkökulma edellyttää kumpaakin puolta: tieto saadaan ulkoisista kohteista havainnon välityksellä, mutta ihmisellä järki osallistuu aina vaikutelman vastaanottamisprosessiin.
Ottakaamme tarkasteltavaksemme yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma: näen puun. Stoalaisten mukaan kyseessä on kausaalinen prosessi, jossa aistielimeni ovat ulkoisen vaikutuksen kohteena. Puusta saapuu vaikutelma (fantasia) aistinelimilleni. Tapahtuu kuitenkin muutakin: teen tulkinnan ”se on puu”. Vaikutelmaan liittyy siis kognitiivinen prosessi, jossa vaikutelman sisältö tulkitaan ja tulkinta ilmaistaan väitelauseen muodossa. Koska ihmisessä materiaaliset sielu ja ruumis ovat täysin sekoittuneet toisiinsa, kuin samaan astiaan kaadetut vesi ja viini, aistiminenkin tapahtuu fyysisillä aistinelimillä, joihin on sekoittunut pneumaa.
Vaikutelmia on selvästi monenlaisia, ja puu voi ilmetä varsin eri tavalla havaittuna etäältä tai läheltä, yöllä tai päivällä, humalassa tai selvin päin. Voin myös olla täysin väärässä arvostelmineni ”se on puu”, jos kohde osoittautuukin lyhtypylvääksi. Skeptikot antoivat stoalaiselle tietoteorialle haasteen selittää, miten voimme varmistua havaintojemme todenperäisyydestä. Skeptikkojen omasta mielestä tällaista keinoa ei nimittäin löydy: emme voi poistua omien havaintojemme ulkopuolelle vertailemaan niitä niin kutsuttujen tosiasioiden kanssa. Skeptikon ratkaisu ongelmaan oli lakata uskomasta mihinkään. Stoalaisia moinen ei kuitenkaan tyydyttänyt, ja he joutuivatkin perustelemaan, kuinka tieto maailmasta on mahdollista.
Stoalaisten mielestä joillakin vaikutelmillamme on perustava asema tietämisellemme, nimittäin nk. kataleptisillä eli tavoittavilla vaikutelmilla, jotka välittävät totuudenmukaisen käsityksen kohteestaan. Kataleptinen vaikutelma tavoittaa kohteen sellaisena kuin se on: sen ansiosta mieleemme syntyy käsite, joka vastaa kohdettaan. Sekstos Empeirikos mainitsee seuraavat viisi kriteeriä, jotka stoalaiset esittivät vaikutelman kataleptisyydelle (M VII 241–258):
1) Se tulee todellisesta kohteesta.
2) Se on sopusoinnussa kohteen kanssa.
3) Se ilmaisee tarkasti kaikki kohteen piirteet.
4) Se ei voi tulla epätodesta kohteesta.
5) Se on totuuden kriteeri, jos sen hyväksymiselle ei ole esteitä.
Maailma on järkevä ja ihminen on järkevä: ei siis voi stoalaisten mukaan olla niin, että erehtyisimme alvariinsa. Jotkut vastaanottamamme vaikutelmat ovat varmasti oikeita. Ongelman ydin on niiden tunnistamisessa, sillä varsin usein sekoitamme ne aistiharhojen, luulojen tai mielipiteiden kanssa.
Lapsi havaitsee maailman stoalaisten mukaan ”oikein” – hänen kaikki vaikutelmansa ovat kataleptisiä (nk. ”kehtoargumentti”). Kuitenkin lapsen havainnot ovat täysin erilaisia kuin aikuisen, sillä ne eivät ole kielellisiä eivätkä järjellisiä. Stoalaiset tosiaan väittävät lapsen sekä luonnostaan havaitsevan maailman oikein että olevan järjetön olento. Joidenkin lähteiden mukaan stoalaiset ajattelivat lapsen kehittyvän järjelliseksi vasta seitsemän vuoden iässä (Aetius, L&S 39E). Tähän mennessä kataleptisten vaikutelmien joukkoon on jo ehtinyt sekoittua kaikenlaisia sekavia käsityksiä ja harhaluuloja. Kuten Cicero asian ilmaisee, vaikuttaa siltä kuin imisimme erheen sisäämme jo imettäjän maidon mukana (Disp.Tusc. III.i.3.). Oikeat vaikutelmat ovat siis peräisin luonnosta, erheelliset opimme muilta – vanhemmilta, kasvattajilta, kulttuurista, tavoista, ihmisiltä ylipäänsä.
Havaitsen siis puun. Stoalaisten mukaan varsinaisen havaitsemistapahtuman (missä minä olen ulkoa tulevan vaikutelman passiivinen vastaanottaja) sekä kielellisen tulkinnan lisäksi tässä prosessissa tapahtuu vaikutelman hyväksyminen tai hylkääminen sekä mahdollinen toimintapyrkimys. Järkeni ikään kuin myöntää vastaanottamani vaikutelman todeksi ja sanoo ”kyllä, se on puu”, tai hylkää sen, sanoen ”ei se voi olla puu – minähän olen Pohjoisnavalla”. Tulkinnan ”se on puu” lisäksi mieleni saattaa liittää vaikutelmaan kaikennäköisiä lisämääreitä. Peruskoulun biologian kurssin pohjalta saatan tunnistaa puun tervalepäksi. Stoalaisten kannalta kaikkein kiinnostavimpia – ja vaarallisimpia – ovat aistihavaintoon liitetyt arvoarvostelmat, jotka väittävät kohteessa olevan jotakin itsessään hyvää tai pahaa. Paitsi että havaitsen puun, saatan myös ajatella ”se on ihana, sitä pitää halata”, tai ”se on arvokas, kahlitsen itseni siihen kiinni, jotta sitä ei kaadettaisi”.
Se, että puun yhteydessä havaitsen myös jotakin arvokasta ja päätän kahlita itseni kiinni havaintokohteeseen, on stoalaisten mukaan kausaalisessa yhteydessä aiempiin havaintoihini, niiden pohjalta muodostuneisiin käsityksiini sekä oppimiini, kuulemiini ja muistamiini asioihin. Asiantuntija ja oppimaton näkevät retkellä erilaisen metsän: yksi näkee hopeapajuja, saniaisia ja tervaleppiä, toinen taas pelkkää pöpelikköä. Kyseessä ovat samat aistikohteet, mutta toisen tarkkailijan vaikutelmat ovat erittelevämpiä ja tarkempia, koska hän käsitteistönsä ja kokemuksensa pohjalta osaa analysoida metsän tarjoamaa havaintomateriaalia. Nyt alkaa siis hahmottua aikuisen ihmisen aistitapahtuman koko monimuotoisuus: siihen vaikuttaa käsillä olevien olosuhteiden lisäksi oma kehityshistoriamme, minkälaisia me olemme aistimateriaalin havaitsijoina ja tulkitsijoina. Osittain lähtökohtamme ovat samat – ihmisinä havaitsemme maailman kutakuinkin samalla tavoin ja meillä kaikilla on kataleptisiä vaikutelmia, jotka toimivat totuuden kriteereinä. Osittain olemme kuitenkin erilaisia: käsityksemme, arvostuksemme ja luonteemme vaikuttavat siihen, miten jokin asia meille ilmenee.
Mutta edelleen vaikuttaa ongelmalliselta, kuinka kataleptiset vaikutelmat tulisi ymmärtää, ja milloin havainnon voidaan katsoa tavoittavan kohteensa sellaisenaan. Kun kävelee metsässä, ei liene rajaa sillä, kuinka paljon ja kuinka tarkkoja havaintoja tilanteesta voisi tehdä. Tulisiko viisaan olla varustettu mikroskooppisilmillä, joilla hän näkee kaikki lehtien hienoimmatkin sahalaitakuviot, havaita ilmankosteus ja tuulen nopeus, tehdä täsmällinen lajitunnistus kaikista laululinnuista? Tämä ei selvästikään ollut stoalaisten ajatus. Päinvastoin, he painottavat, ettei ihmisen tarvitse tietää kaikkea eikä täydellisen tarkasti – vaan ainoastaan riittävän hyvin oman elämänsä tarpeisiin nähden. Päällimmäisin näistä tarpeista on stoalaisten mielestä tulla onnelliseksi, ja tähän tarvitaan myös tietty määrä tietoa (tuskin kuitenkaan puulajeista, joskaan tällaisesta tiedosta ei liene sen enempää haittaa kuin hyötyäkään). Vahasinetti-vertauksen mukaisesti voidaan todeta, ettei kuvio varmastikaan aina painu vahaan aivan yhtä tarkasti kuin se on kaiverrettuna itse sinettiin. Mutta jos kuvio on tarpeeksi selkeä, jotta se voidaan helposti tunnistaa, ei mitättömien yksityiskohtien puute haittaa. Eräs, ei kenties viisauden, mutta viisastumisen merkki onkin sen tunnistaminen, milloin jokin vaikutelma on riittävän tarkka hyväksyttäväksi. Vaikutelmien käytössään harjaantunut stoalainen ymmärtää, milloin vaatia lisää varmuutta ennen tulkinnan lukkoon lyömistä. Tarpeen tullen hän hieraisee silmiään, napsauttaa valot päälle ja kääntelee tutkimuskohdetta parantaakseen havainto-olosuhteita. Tässä mielessä stoalainen muistuttaa kovasti Aristoteleen kuvaamaa, käytännöllisen järjen käytössä harjaantunutta henkilöä, joka erilaisissa, ainutkertaisissa tilanteissa reagoi, toimii, tuntee ja ajattelee oikein.
Kuten todettu, stoalaisten mielestä ihmisillä on todella mahdollisuus saavuttaa luotettavaa tietoa maailmasta, ja ongelman ytimenä on luulon erottaminen tiedosta. Vaikka tämä toteamus kielii optimistisesta suhtautumisesta tiedon mahdollisuuksiin, stoalaiset olivat kuitenkin myös hyvin pessimistisiä tämän mahdollisuuden toteutumisen suhteen. Heidän mukaansa vain viisaan uskomusjärjestelmä koostuu tosista uskomuksista – eikä heidän mielestään kukaan ole vielä koskaan saavuttanut viisautta (paitsi ehkä Sokrates, mutta luultavasti hänetkin mainitaan viisaana ennemmin argumentin vuoksi ja koska stoalaiseen retoriikkaan kuuluu olennaisesti esikuvien käyttö, eikä siksi, että he olisivat todella uskoneet, ettei Sokrates milloinkaan erehtynyt). Mutta siitä, että kaikilla ihmisillä tosiasiassa on joitakin erheellisiä käsityksiä, ei toki seuraa, että kaikki olisivat yhtäläisen erehtyneitä: jotkut sentään ovat lähempänä viisautta kuin toiset, ja aistihavainnon erittelyssä ja tulkinnassakin voi harjaantua.
Epiktetoksen mukaan aistihavaintomme ovat meille työstettävää materiaalia samalla tavalla kuin puunkappale puusepälle. Alan opinnot, mestarien työn seuraaminen ja omakätinen harjoittelu valmentavat puusepän ymmärtämään yhä paremmin työstämänsä materiaalin lainalaisuudet ja sen käyttöön liittyvät mahdollisuudet. Tuskin hänen ensimmäinen harjoitustyönsä on mestariteos, mutta aikansa veisteltyään hänestä tulee yhä etevämpi ammattinsa harjoittaja. Sama pätee aistihavaintoihin. Jos en ole koskaan vaivautunut pohtimaan kaikenlaisten mieleeni saapuneitten käsitysten todenperäisyyttä, ajatusjärjestelmäni saattaa olla melkoinen vyyhti, jossa epämääräiset kuulopuheet, tieteelliset tutkimustulokset, juorut, omat havaintoni ja humalapäissä kehitellyt loistoideat ovat sulassa sovussa keskenään. Tätä sekamelskaa on kuitenkin mahdollista lähteä järjen keinoin ruotimaan. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että minun tulee opetella vaikutelmien vastaanottamisen ja tulkinnan tekniikkoja. Epiktetos vertaa tätä yövartijaan, joka tarkastaa kulkuluvat portilla, sekä rahanvaihtajaan, joka tarkkaan kääntelee ja koettelee kolikkoa ennen kuin varmistuu sen aitoudesta. Samoin hänen mielestään tulisi toimia aistivaikutelmien kanssa: koetella niitä ennen hyväksymistä. Lisäksi joudumme tietysti koettelemaan jo omaksumiamme käsityksiä, koska ne vaikuttavat tulevien vaikutelmien tulkintaan, ja oppia pois niistä, jotka johtavat meitä hakoteille. Tehtävä ei totisesti ole helppo – mutta vaikka varsinaiseen viisauteen stoalaiset eivät väittäneet itsekään yltäneensä, voimme kuitenkin kehittyä ja pikkuhiljaa lähestyä tavoittamattoman kaukana häämöttävää viisauden ihannetta.
Mielenfilosofia ja tunneteoria
Olemme edellä jo sivunneet monia stoalaisen mielenfilosofian keskeisiä periaatteita. Kootkaamme ne nyt yhteen ja siirtykäämme niiden pohjalta tarkastelemaan stoalaista näkemystä ihmissielusta ja etenkin sen eräästä keskeisestä toiminnosta: tunteista. Tähän mennessä olemme oppineet seuraavaa stoalaisten sielukäsityksestä:
1) Materialismi. Sielu on stoalaisten mukaan aineellinen. Stoalainen mielenfilosofia on kuitenkin ei-reduktivistista: he eivät yritä selittää sielun toimintoja materian liikkeiden avulla vaan puhuvat sielusta omana osa-alueenaan. Aineellisuutensa vuoksi sielu on myös kuolevainen: kuolemassa se hajoaa kappaleiksi, jotka myöhemmin voivat toimia uusien materiaalisten konstruktioiden rakennuspalasina.
2) Aktiviteetti. Stoalaisuudessa materia jakautuu aktiiviseen ja passiiviseen. Ihmisen sielu on kuin pieni hippu maailmaa hallitsevasta logoksesta. Sen vuoksi ihmissielu kykenee saamaan aikaan asioita ja vaikuttamaan, ei ainoastaan olemaan vaikutuksen kohteena. Etenkin myöhäisessä stoalaisuudessa tämä artikuloitui näkemykseksi tietystä tahdonvapaudesta.
3) Järjellisyys ja kielellisyys. Ihmisen sielu on logikos, järjellinen ja kielellinen, mikä mahdollistaa ihmisen tietokyvyn ja tiedon ilmaisemisen.
4) Vaikutelmien vastaanottaminen. Sielun tärkeimpiin toimintoihin kuuluu aistivaikutelman vastaanottaminen ja sen hyväksyminen tai hylkääminen. Juuri tämä toimi on myöhäisten stoalaisten mukaan vapaa.
Stoalaisilla pneuman lisäksi käytössään myös käsite psykhê, joka oli varattu merkitsemään nimenomaisesti ihmissielua, sekä hêgemonikon, joka sananmukaisesti viittaa ylemmyyteen ja johtamiseen ja lienee parhaiten suomennettavissa sielun johtavaksi osaksi. Hêgemonikon on keskeinen käsite stoalaisessa mielenfilosofiassa: sen on tarkoitus tehdä ymmärrettäväksi sellaiset monimutkaiset sielulliset prosessit kuten ajattelu, valitseminen ja tunteminen. Sielun johtava osa on myös se nimenomainen osa meissä, joka on yhteydessä maailmaa hallitsevaan järkeen. Sielun johtavaan osaan liittyy myös eräänlainen yksilöllistävä elementti, ja jotkut tutkijat ovat ehdottaneet sen vastaavan nykymielenfilosofian mielen käsitettä (esim. Julia Annas), toiset taas minuuden käsitettä (esim. A. A. Long). Sielun johtavan osan ansiosta emme siis ole ainoastaan ihmisiä, erotuksena eläimistä, vaan myös yksilöitä: vaikka sieluni johtava osa on perustaltaan samanlainen kuin sinun, ajattelen, muistan ja tunnen eri asioita kuin sinä.
Stoalaiset väittivät sielun johtavan osan sijoittuvan rintaan (perusteet tälle väitteelle olivat ilmeisesti kokemukselliset: heidän mielestään tunnereaktiot koetaan nimenomaan rinnanseudulla, esimerkiksi kouristuksena sydänalassa tai kiivaana hengityksenä) pneuman ollessa levittäytyneenä joka puolelle ruumista. Ongelmaa ruumiin ja sielun vuorovaikutuksesta ei synny, koska sielukin on ainetta ja täysin ruumiin kanssa yhteen punoutunut. Esimerkki: otan kourallisen lunta ja kättäni paleltaa. Pneuman välityksellä kädestäni kulkeutuu sieluni johtavaan osaan vaikutelma, jonka sielun johtava osa tulkitsee: ”se on kylmää”, ja saattaapa tehdä toimintasuosituksenkin, jota seuraten viskaan lumen ja puen lapaset. Korvaamalla pneuman ja sielun johtavan osan keskushermostolla ja aivoilla stoalaisen mallin saa kuulostamaan nykyiseenkin ajattelutapaan hyvin sopivalta.
Myös tunteiden synty liittyy stoalaisen teorian mukaan vaikutelmiin ja niiden vastaanottoon sekä aiheuttamiin reaktioihin sielun johtavassa osassa. Jokainen tunne syntyy nimittäin stoalaisten mukaan vaikutelmasta, joka ehdottaa jonkin itsessään neutraalin asian olevan itsessään eettisesti hyvä tai paha. Näin ollen jokainen tunne (1) pitää sisällään arvostelman, joka (2) liittyy eettiseen hyvään tai pahaan, ja lisäksi (3) tämä arvostelma on erheellinen. Toisin sanoen, tunteet ovat stoalaisten mielestä aina järjenvastaisia, mutta eivät järjettömiä, sillä ne perustuvat järjen virheelliselle käytölle.
Tunne liittyy siis aina johonkin hyvänä tai huonona pidettävään asiaan, ja tämä asia puolestaan sijoittuu joko nykyhetkeen tai tulevaan. (Stoalaiset eivät käsittele tässä yhteydessä esim. muistojen kautta menneeseen kohdistuvia arvostelmia.) Näin ollen saadaan nelijako, jossa stoalaiset perustunteet ovat nautinto (läsnä oleva hyvä) ja halu (tuleva hyvä); ahdistus (läsnä oleva paha) ja pelko (tuleva paha). Näitä perustunteita systemaattisuuteen ja tarkkoihin jaotteluihin viehtyneet stoalaiset vielä kategorisoivat erilaisiin alalajeihin.
Neljä perustunnetta (pathos) HYVÄ PAHA TULEVA halu (epithymia) pelko (fobos) NYKYINEN nautinto (hêdonê) tuska (lypê)
Viisaallakin on omat tuntemuksensa (eupatheia), jotka eivät ole varsinaisia tunteita, koska niihin ei sisälly uskomusta, että jokin nykyinen tai tuleva pitäisi sisällään jotakin todella hyvää tai pahaa. Kuitenkin nykyiseen hyvään liittyvä ilon tuntemus johtuu jostakin todellisesta hyvästä, nimittäin hyveen saavuttamisesta. Tahto ja varovaisuus kohdistuvat tulevassa häämöttäviin, tavoiteltaviin tai kartettaviin asioihin (hyveen säilyttäminen on tavoiteltavaa; kartettavia asioita ovat stoalaisten mukaan esimerkiksi sairaudet ja muut vitsaukset, jotka eivät kuitenkaan ole itsessään pahoja). Tunteista poiketen eupatheia jakautuu vain kolmeen kategoriaan, sillä viisaalla ei ole läsnä olevaan pahaan liittyviä tuntemuksia.
Hyvät tuntemukset (eupatheia) HYVÄ PAHA TULEVA tahto (boulêsis) varovaisuus (eulabeia) NYKYINEN ilo (khara) –
Stoalaiset lähdetekstit eivät anna täysin yksiselitteistä vastausta sille, ovatko virheelliset arvostelmat peräisin meistä itsestämme vai itsemme ulkopuolelta. Jotkut stoalaiset selvästi tarkoittivat, että me nimenomaan vastaanotamme vaikutelman, joka jo itsessään esittää kohteensa hyvänä tai pahana, ja sielumme järkevän osan avulla joko hylkäämme tai hyväksymme tuon vaikutelman. Näin ollen saattaisin vastaanottaa vaikutelman ”tämä on pala kakkua” yhteydessä myös toisen vaikutelman ”kakkupalan saaminen on hyvä asia” – oikein toimiessaan sieluni johtava osa hyväksyisi ensimmäisen ja hylkäisi jälkimmäisen vaikutelman. Ajatuksessa, että vastaanottaisimme erheellisiä vaikutelmia järjellisessä maailmassa, ei sinänsä olisi mitään tavatonta, sillä erehtymisen mahdollisuushan meillä on aina olemassa. Saatammehan tehdä myös muunlaisia tiedollisia virheitä, jotka eivät liity hyvään ja pahaan, kuten hyväksyessämme vaikutelman ”vedessä oleva airo on taipunut”, vaikka se tosiasiassa onkin suora. Toiset, etenkin etiikkaa painottavat myöhäisstoalaiset, vaikuttavat kuitenkin olleen taipuvaisia väittämään, että virheelliset eettiset arvioinnit johtuvat siitä, että itse varustamme vastaanottamamme vaikutelmat hyvän ja pahan leimoilla. Senecan mukaan tunne on ”toinen liike”, joka meissä tapahtuu aistivaikutelman vastaanottamistapahtuman ”ensimmäisen liikkeen jälkeen”. Senecan sanoin ”tunne ei ole asioiden synnyttämistä vaikutelmista liikuttumista vaan niille antautumista ja tuon sattumanvaraisen liikkeen jatkamista” (Suuttumuksesta, II.3.). Tunteen syntyyn liittyy siis Senecan mukaan aina tietynlaista antautumista: sen myöntämistä, että vaikutelmaan liitetty uskomus hyvästä tai pahasta todella on paikkansapitävä ja että on oikein reagoida siihen itkemällä ja hampaita kiristelemällä. Epiktetos puhuu vaikutelmien tulkinnasta (hermeneuein) sielun johtavassa osassa. Tämän ajattelutavan mukaan tulkitsen vaikutelman sinänsä neutraalista kakkupalasta jonakin tosissaan hyvänä asiana – ja toimin sen mukaisesti kurkottaessani käteni kohti tarjoiluvatia.
Stoalaiset eivät toki yritä sanoa, ettei minun pitäisi syödä kakkua. Dogmaattisia, eettisiä ohjenuoria he eivät tällaiselle eivätkä muulle, eettisesti vakavammin otettavalle toiminnalle anna. Mutta vaikka kakku sinänsä kuuluu eettisesti neutraalien asioiden joukkoon, tästä ei kuitenkaan seuraa, että olisi stoalaisesta näkökulmasta aivan samantekevää, syönkö kakkua vai en. Esimerkiksi häissä kakunsyönti voi olla tilanteen vaatimusten mukainen teko, jonka valitsemalla noudatan yhteisöni tapoja ja perinteitä ja kunnioitan tilanteen juhlavuutta (juhlat tuskin olisivat onnistuneet, jos jokainen vieras päättäisi olla kajoamatta kakkuun). Toisissa tilanteissa minun saattaa kuitenkin olla parempi jättää kakku vadille, esimerkiksi jos himoitsemani palanen on viimeinen ja joku toinen ei vielä ole saanut osuuttaan, tai jos yritän vieroittautua pahasta tavastani aina napostella makeaa iltapäiväkahvini ohessa. Olennaista stoalaisille sen sijaan on se, että järkeni osaa valita tilanteenmukaisen toimintatavan ja olla liittämättä vastaanottamiini vaikutelmiin nykyiseen tai tulevaan hyvään tai pahaan liittyvää tulkintaa. Näin minun ei tarvitse pettyä ja pillahtaa itkuun, jos en saakaan kakkua. Sama pätee joutuessani vakavampiin tilanteisiin, esimerkiksi jos sairastun, en saa havittelemaani virka-asemaa tai rakastamani henkilö menehtyy. Kuten Epiktetos opastaa: ”Kukaan muu ei vahingoita sinua, ellet itse sitä tahdo. Sinua on vahingoitettu silloin, kun ajattelet, että sinua on vahingoitettu.” (Käsikirja 30.)
Stoalaisen filosofiaterapian keskeinen pyrkimys oli auttaa ihmisiä pääsemään eroon tunteista (pathos), koska niihin liittyy aina väärä arvostelma ja koska tunteilla on tapana temmata meidät mukaansa ja siten tehdä mahdottomaksi tavoitteena oleva mielenrauha (ataraksia). Mielenrauhan saavuttanut viisas puolestaan on tunteeton (apathês). Stoalaisesta näkökulmasta tunne on kuin lumipallo, joka voi vaikuttaa pieneltä ja viattomalta lähtiessään vierimään alas vuorenrinnettä, mutta joka kasvaa lopulta tuhoisaksi lumivyöryksi murskaten alleen kokonaisia kyliä. Ja yhtä tuhoisia ovat stoalaisten mukaan tunteetkin. Senecan teos Suuttumuksesta (De Ira) kuvailee vuolain sanankääntein kaikkia hirmutöitä ja kataluuksia, joihin ihmiset ovat suuttumuksen vallassa ajautuneet. ”Mikään ei ole sotaa tuhoisampaa, ja juuri siinä mahtimiesten suuttumus purkautuu, vaikka onhan myös rahvaan yksityinen suuttumus aseetonta ja voimatonta sotaa” (III.5.). Sotaisasta suuttumuksen tunteesta ei voi hänen mukaansa missään tilanteessa seurata mitään hyvää eikä hyödyllistä. Päinvastoin tällaiset tuntemukset tulisi saada kukistettua jo syntyvaiheessaan ennen kuin ne paisuvat hallitsemattomiksi ja tuhoavat muita ihmisiä alleen. Kukistaminen tapahtuu siten, että sielun johtava osa hylkää vaikutelman, joka ehdottaa ihmisen ulkopuolella tapahtuneen pahuutta ja siihen reagoimista suuttumalla.
Stoalaiset jakoivat filosofian kolmeen osa-alueeseen: fysiikkaan, logiikkaan ja etiikkaan. Joskus tätä eri osa-alueiden välistä työnjakoa verrattiin kasvimaahan fysiikan ollessa itse maapalsta, logiikan sitä suojaavat aidat ja etiikan siellä versovat hyötykasvit. Usein stoalaiset katsoivat filosofiaa harjoitettavan juuri hedelmien takia ja asettivat etiikan kaiken filosofoimisen päämääräksi, jolle fysiikka ja logiikka valavat perustan. Kuten kasvimaan aidoilla, logiikalla on rajat asettava, suojeleva tehtävä. Suojeltava kohde on ajattelu itse. Minkäänlainen järkiperäinen elämä ei olisi stoalaisten mielestä mahdollista, jos pääteltäisiin miten sattuu. Viisaan ajatusmaailmaa luonnehtii heidän mukaansa ajatussisältöjen paikkansapitävyys ja koherenssi. Koska oikeaoppinen ajattelu on loogista ja kuvastaa täten viisaan mielentilaa, stoalaiset laskivat logiikan hyveeksi (aretê). Myös stoalaisten omassa argumentaatiossa loogista päättelyä käytetään tehokkaasti hyväksi. Diogenes Laertios luonnehtii stoalaista filosofian tekemisen tapaa seuraavasti: ”Kaikkia asioita näet tutkitaan loogisen tarkastelun kautta, liittyivätpä ne sitten fysiikkaan tai etiikkaan” (DL VII: 83).
Kasvimaa-analogian ei pidä kuitenkaan antaa johtaa harhaan; stoalaiset pyrkivät ankaraan teoreettiseen systemaattisuuteen, eivätkä heidän filosofiset opinkappaleensa palaudu pelkiksi hyvän elämän rakennuspalikoiksi. Stoalaisille logiikka ei siis ollut pelkkä filosofian tekemisen apuväline, vaan myös filosofian itsenäinen osa-alue. Stoalaisille logikêksi nimetty tutkimusalue oli kuitenkin huomattavasti laajempi kuin mitä me nykyään logiikalla käsitämme, sisältäen mm. retoriikan, kieliopin ja dialektiikan. Tässä kappaleessa logiikalla tarkoitetaan kapeassa mielessä sitä stoalaisen dialektiikan alalajia, joka vastaa nykyistä logiikan käsitettä, ja sivuutetaan muut stoalaisen logikên lajit.
Stoalaisten vaikutushistoriallisesti merkittävimpiin filosofisiin saavutuksiin kuuluu lauselogiikan kehittäminen. Aristoteleen syllogistiikka oli termien (horos) ja niiden välisten suhteiden logiikkaa, mutta stoalaiset asettivat totuusarvon kantajaksi kokonaisen väitelauseen ja loogiset konnektiivit yhdistämään lauseita. Stoalaisilla logiikan tutkimus jakautui kahteen puoleen: yhtäältä väitelauseisiin, toisaalta argumentteihin, jotka ovat väitelauseiden yhdistelmiä.
Väitelauseet ovat stoalaisten mukaan ”sanottavia”, nykyisen kielifilosofian termein voisi sanoa puheakteja, samoin kuin kysymys, tiedustelu, määräys, vannominen, kiroaminen, oletus tai puhuttelu (Dl VII: 66). Jotta sanottu olisi väitelause (propositio, aksiôma), tulee sen täyttää seuraavat ehdot:
1) Se on joko tosi tai epätosi.
2) Se ilmaisee jonkin kannan, jonka sanoja hyväksyy tai hylkää (kuten sanoessaan ”On päivä” hän hyväksyy asiantilan, että on päivä).
”On päivä” on yksinkertainen väitelause. Yksinkertaisia väitelauseita yhdistämällä saadaan ei-yksinkertaisia (siis yhdistettyjä) väitelauseita, kuten ”Jos on päivä, on valoisaa”, ”Sekä on päivä että on valoisaa” tai ”Joko on päivä tai on yö”. (Huomattakoon, että stoalaiset tulkitsivat disjunktion ”tai” eksklusiivisesti: jos toinen puolisko on tosi, toisen täytyy olla epätosi, toisin kuin nykyisessä inklusiivisessa tulkinnassa, jonka mukaan a ∨ b on tosi kun a, b tai molemmat ovat tosia.) Stoalaiset eivät käsitelleet negaatiota loogisena konnektiivina, vaan osana yksinkertaista väitelausetta, joka siis esittää negatiivisen asiantilan: ”Ei ole päivä”. Stoalaiset erottivat varsinaisesta negaatiosta (”ei ole niin, että…”) kiellolliset väitelauseet (englanniksi denial) sekä privaation. Esimerkki edellisestä olisi ”Kukaan ei kävele”, jälkimmäisestä ”Tuo mies on epäystävällinen”. Erikseen he mainitsevat vielä kahdesti kieltävät propositiot, joiden totuusarvo on sama, kuin yksinkertaisen, myöntävän väitelauseen, kuten väitteen ”Ei ole niin, että ei ole päivä”, jonka totuusarvo on sama kuin väitteen ”On päivä”.
Logiikan historialle merkittävä oli myös Khrysippoksen ajatus viidestä ”todistamattomasta” (anapodeiktos) eli argumentista, joita ei tarvitse todistaa, koska ne ovat tosia muotonsa puolesta. Huomattakoon, että kun nykylogiikassa puhutaan argumenttien pätevyydestä ja premissien totuusarvosta, stoalaiset tosiaan ajattelivat koko argumentin kantavan ominaisuutta tosi tai epätosi. Khrysippoksen luettelemat, muotonsa vuoksi todet argumentit olivat seuraavat (sulkeissa kerrottu argumentin nimitys on myöhempää perua; lainausmerkeissä annetut esimerkkilauseet ovat Diogenes Laertiokselta, VII: 80–81):
1) Jos p, niin q. p. Siis q. (modus ponens)
”Jos ensimmäinen, niin toinen. Ensimmäinen. Siis toinen.”
2) Jos p, niin q. ei-q. Siis ei-p. (modus tollens)
”Jos on päivä, on valoisaa. Ei ole valoisaa. Ei siis ole päivä.”
3) Ei ole niin, että sekä p että q. p. Siis ei-q.
”Ei ole niin, että Platon on kuollut ja Platon elää. Platon on kuollut. Platon ei siis elä.”
4) p tai q. p. ei-q.
”Joko ensimmäinen tai toinen. Ensimmäinen. Ei siis toinen.”
5) p tai q. ei-q. Siis p.
”Joko on päivä tai on yö. Ei ole yö. On siis päivä.”
Stoalaiset kutsuivat syllogistisiksi kaikkia yllä lueteltuja todistamattomia sekä niihin palautuvia argumentteja. Heidän kiinnostuksensa syllogismien tutkimiseen liittyi tavoitteeseen luoda pätevästi argumentoitua filosofiaa ja tunnistaa epäpätevät argumentit, jotka vaikuttavat vakuuttavilta. Todistamattomien argumenttien lisäksi he luettelivat tyypillisiä virheargumentteja, kuten: ”Jos Dion on hevonen, Dion on eläin. Dion ei ole hevonen. Dion ei siis ole eläin.” (DL VII: 78.)
Stoalaisten mukaan väitelause väittää aina implisiittisesti myös jotakin ilmaisemansa asian tai asiantilan olemassaolosta. Jos siis väitän, että ”Pirkko pelaa golfia”, väitän samalla, että ”Pirkko on olemassa” (sillä sellainen, mikä ei ole olemassa, ei voi pelata golfia). Koska väitelause väittää aina myös jonkin asian tai asiantilan olevan olemassa, stoalaiset ajattelivat epätodesta väitelauseesta voivan seurata tosi. Heidän oman esimerkkinsä mukaisesti epätodesta väitteestä ”Maa lentää” seuraa tosi väite ”Maa on olemassa” (DL VII: 81). Kuitenkin tämä ajatus johtaa stoalaiset väittämään, että väitelause ”Tämä (tarkoittaen Dionia) on kuollut” on välttämättä epätosi. Stoalaiset nimittäin ymmärsivät väitteet, jotka alkoivat sellaisilla sanoilla kuin ”tämä”, ostensiivisina eli sellaisina, jotka viittaavat johonkin tällä hetkellä läsnä olevaan. Ennen Dionin kuolemaa on tietenkin epätotta väittää hänen olevan kuollut. Kuoltuaan Dion ei kuitenkaan enää ole, joten häneen ei voida viitata tällä tavoin (johtuen stoalaisten materialistisesta näkemyksestä kuolemasta, jonka mukaan ihminen tyystin hajoaa kuolinhetkellä). Sen sijaan stoalaisten mielestä väitelause ”Dion on kuollut” on tosi heti siitä hetkestä lähtien, kun Dion kuolee.
Kuten esimerkki Dionin kuolemasta toi esiin, väitelauseen totuusarvon arvioimisessa on stoalaisten mukaan otettava huomioon myös aika: monien väitelauseiden totuusarvo on ajallisesti muuttuva, joten stoalaisen tulkinnan mukaan väitteen ”p on tosi” täytyy tulkita tarkoittavan ”p on tosi nyt”. ”On päivä” on tosi, kun niin sanotaan päivällä, epätosi kun se sanotaan yöllä. Ilmeisesti huomioon tulee ottaa myös paikka, sillä ”on päivä” voi olla samalla hetkellä tosi Helsingissä, mutta epätosi New Yorkissa. (Ks. Sekstos Empreirikos, M VIII: 255.)
Stoalaisten esimerkkejä nykyhetkessä esitetyistä, menneeseen tai tulevaan aikaan suuntautuvista väitelauseista ovat ”Sokrates käveli” tai ”Dion tulee elämään”. Näiden väitelauseiden totuusarvo selvästi riippuu siitä, miten jokin asiantila on ollut menneisyydessä tai kuinka se tulee olemaan tulevaisuudessa. Tällaisten väitelauseiden tarkastelu johtaa meidät modaliteettien maailmaan. Kuuluisa keskustelu aiheesta löytyy jo ennen stoalaisia Aristoteleelta, joka tarkasteli esimerkkilausetta ”huomenna käydään meritaistelu tai ei käydä meritaistelua” (Tulkinnasta 19a30). Jos huomenna tosiaan puhkeaa meritaistelu, vaikuttaa siltä, että kyseinen lause on väistämättä tosi jo tänään. Näyttäisi siis siltä, että jos hyväksymme, että tulevaisuuteen suuntautuvat lauseet ovat tosia tai epätosia jo nykyisyydessä, joudumme hyväksymään, että on ollut aikojen alusta asti totta, että huomenna puhkeaa meritaistelu, joten se, että tänään yritämme estää sen syttymistä vaikuttaa yhtä turhalta kuin veden kantaminen kaivoon. Aristoteles kuitenkin kieltää tällaisen fatalistisen tulkinnan. Siitä, että välttämättä joko väitelause tai sen negaatio on tosi, ei seuraa, että jompikumpi niistä olisi välttämättä tosi. Toisin sanoen siitä, että välttämättä "p tai ei-p", ei seuraa "välttämättä p tai välttämättä ei-p". On mahdollista, että meritaistelu syttyy tai on syttymättä. Vaikka se syttyisi, myös toisen vaihtoehdon eli syttymättä jäämisen olisi kuitenkin ollut mahdollista toteutua.
Myös stoalaiset pohtivat logiikkansa yhteydessä väitelauseiden modaliteetteja. Stoalaisessa modaalilogiikassa ei, toisin kuin nykyään, käytetä modaalioperaattoreita (”on mahdollista, että…”, ”on välttämätöntä, että…”), vaan väitelauseiden modaalisuus liittyy siihen, onko niiden ilmaisevan asiaintilan toteutuminen mahdollista vai välttämätöntä. Näin ollen stoalaiset saivat jaettua väitelauseet neljään ryhmään: mahdolliset, mahdottomat, välttämättömät ja ei-välttämättömät. Heidän mukaansa mahdollinen väitelause on sellainen, ”joka voi olla tosi ja jonka totuutta ulkopuoliset seikat eivät estä”. Esimerkkinä tällaisesta toimii ”Diokles elää”. Mahdoton väitelause sen sijaan on silloin, kun se ei voi olla tosi, kuten lauseessa ”Maa lentää”. Välttämätön väitelause oli stoalaisten mukaan sellainen, ”joka on tosi eikä voi olla epätosi, tai se, joka voi olla epätosi, mutta jonka epätotuuden ulkoiset seikat estävät”. Esimerkiksi tästä he antavat väitelauseen ”Hyve hyödyttää” (alla oleva luku stoalaisesta etiikasta valottaa sitä, että tämä empiirisesti kyseenalaiselta vaikuttava väite sopii yhteen stoalaisen hyveen käsityksen kanssa). Viimeisen luokan eli ei-välttämättömät väitelauseet muodostavat ne, jotka ovat tosia, mutta voisivat olla epätosia minkään ulkoisen seikan estämättä, kuten väitelauseessa ”Dion kävelee”. (DL VII: 75–76.)
Mutta mitä stoalaiset sitten sanoisivat meritaistelusta? Stoalaisethan ajattelivat väitelauseen totuuden arvioimisen tapahtuvan aina nykyisyydessä, ja että väitelauseet voivat koskea myös tulevaa. Näyttää siis siltä, että menneisyyteen liittyvät väitelauseet olisivat välttämättä tosia tai epätosia riippuen siitä, kuinka mennyt on tapahtunut: ”Helsingissä satoi 19.3.2009 lunta” on tosi tuosta ajanhetkestä lähtien ja hamaan ikuisuuteen asti. Kuitenkin sellaisten väitelauseiden kuin ”Pirkko ei ole käynyt Pariisissa” totuusarvo on tosi siihen ajanhetkeen asti, kun Pirkko ensimmäisen kerran matkustaa Pariisiin, ja muuttuu siitä lähtien epätodeksi. Vaikuttaa siis siltä, että useissa tapauksissa voimme tietää vasta silloin, kun tulevasta on tullut nykyisyyttä, onko siitä esitetty väite tosi vai ei: siis kun olemme nähneet meritaistelun puhkeavan. Näin ollen voidaan jälkeenpäin ratkaista, että eilen oli oikein sanoa, että ”huomenna on meritaistelu”. Stoalaiset eivät, kuten Aristoteleskaan, hyväksyneet tulevaa koskevien väitelauseiden fatalistista tulkintaa. Kuten edellä stoalaisen metafysiikan yhteydessä kävi ilmi, stoalaiseen ”pehmeään determinismiin” kuuluu ajatus, että vaikka meritaistelu puhkeaa tai Dion kävelee huomenna erinäisten syy-seuraus-ketjujen perusteella, tästä ei kuitenkaan seuraa, että näin kävisi väistämättä. Jokin aivan yhtä luonnollinen kausaaliketju voikin aiheuttaa, että Dion ei kävele huomenna, kuten jos hän nyrjäyttää nilkkansa.
Etiikka ja filosofian päämäärä
Stoalaiset siis ajattelivat etiikan olevan kasvimaan kukoistava sato – se, mihin puutarhurin koko uurastus tähtää. Stoalainen etiikka perustuu hyveisiin. Tällaisen lähestymistavan mukaan eettinen hyvä ja paha ovat sidottuja ihmisen henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin, eikä mihinkään sääntöjen ja kieltojen järjestelmään tai teon seurauksiin. Antiikissa oli jo ennen stoalaisia vahva hyve-etiikan perinne, jossa oli esitetty erilaisia määritelmiä sille, millainen on hyvä ihminen. Hyveellisyyden voisi sanoa olevan eräänlaista moraalista herkkyyttä jokaisessa, ainutkertaisessa tilanteessa nähdä, mikä juuri siinä on hyveiden vaatimusten mukainen suhtautumistapa. Stoalaiset korostivat, että hyveen vaatimukset eivät sinänsä ole suinkaan mielivaltaisia, vaan perustuvat stoalaisten mukaan visusti maailmaa ohjaavan järjen lainalaisuuksiin. Tästä järjestä osallisena ihmisen on mahdollista ymmärtää nämä lainalaisuudet. Kuitenkin ihmiskunnan yleiseen tilaan pessimistisesti suhtautuvat stoalaiset ajattelivat, että vain viisas saattaa kaikissa tilanteissa tietää, mitä tehdä.
Skeptikoiden mielestä minkäänlainen moraalinen tieto ei ylipäänsä ollut mahdollista. Heidän mielestään kaikki kriteerit (kritêrion), joilla yritämme arvioida tekojen hyvyyttä ja pahuutta, ovat lopulta mielivaltaisia ja mahdottomia todistaa oikeiksi. Stoalaiset pyrkivät vastaamaan skeptiseen kritiikkiin argumentoimalla, että ihmisellä todella on hallussaan aitoa tietoa eettisen hyvän ja pahan luonteesta – syy asiaan liittyvistä ristiriitaisista käsityksistä ja ihmisten kyvyttömyydestä toimia oikein johtuu omaksumastamme kulttuurista, jonka paheelliset tavat ja vääristynyt arvomaailma ohjaavat meidät harhapoluille. Stoalaiset ajattelivat meillä oleva tiettyjä ennakkokäsityksiä (prolêpseis) hyvästä ja pahasta. Heidän mielestään ennakkokäsitykset ovat luonnollisia ja kaikille ihmisille yhteisiä. Stoalaisten keskuudessa vallitsi kuitenkin erimielisyyttä ennakkokäsitysten luonteesta ja alkuperästä: joidenkin mielestä ne ovat synnynnäisiä, toisten mielestä tulevat mieliimme havaintokokemuksen myötä.
Epiktetoksen mukaan ihmisten synnynnäisiin, järjellisiin kapasiteetteihin kuuluu tietty kriteeri (kritêrion) tai mittapuu (kânon), jonka avulla hän kykenee arvioimaan asioiden eettistä hyvyyttä ja pahuutta. Samantapaisesti ajatteli myös Cicero väittäessään ihmisillä olevan myötäsyntyistä ”luonnollista valoa” (lumen naturale), joka kuitenkin himmenee ympäröivän tapainturmeluksen vaikutuksesta. Epiktetos väittää meillä olevan ennakkokäsityksiä seuraavista asioista: oikea toiminta, pyhyys, onnellisuus, velvollisuutemme kanssaihmisiämme kohtaan, ihmiselämälle luonnostaan soveliaista ja epäsoveliaista asioista, determinismistä sekä ihmissielun vapaudesta. Epiktetoksen mukaan emme omaksu näitä näkemyksiä todistuksen avulla, kuten oivallamme tasasivuisen kolmion tai musikaalisen intervallin käsitteet. (Keskusteluja II.xi.2–3.)
Seneca esittää moraalisen tiedon kehityksen hieman toisin. Hänen mielestään ennakkokäsitykset sinänsä eivät ole ihmiselle synnynnäisiä vaan ainoastaan kyky niiden muodostamiseen. Ennakkokäsitykset muodostuvat mieliimme empiirisen havainnoinnin ja tämän havaintomateriaalin järjellisen prosessoimisen yhteistuloksena – kuten mitkä tahansa käsitteet. Senecan mukaan eettisen hyvän ja pahan käsitteet syntyvät ihmistoiminnan havainnoimisesta ja tämän pohjalta tehdystä analogisesta päättelystä. Stoalaisessa epistemologiassa päättely analogian avulla on eräs keskeisiä keinoja tiedon alan laajentamiseen. Stoalaisten mukaan esimerkiksi tieto siitä, että Maa on pyöreä, on päätelty analogiasta pienempien pallojen kanssa (DL VII: 53, L&S 39D). Senecan mukaan eettinen tieto saavutetaan vastaavasti havainnoimalla yksittäisiä, joskin vaillinaisia eettisiä tekoja. Emme hänen mukaansa koskaan havaitse hyvää tai pahaa sinänsä, vaan ainoastaan niiden ilmentymiä yksittäistapauksissa. Näitä havainnoimalla ja myötäsyntyisiä järjenkykyjämme hyödyntämällä voimme ikään kuin siivilöidä kaikki havaintokokemuksen satunnaiset, epäolennaiset tekijät pois, jolloin jäljelle jää vain niihin sisältynyt, eettisesti merkittävä aines. Senecan mukaan järkemme ansiosta kykenemme tunnistamaan todellisen hyvän silloin, kun sellaista jää siiviläämme. Näin ollen samalla tavoin kuin maapallon käsittämiseksi on hyödyllistä tarkastella pieniä pyöreitä kappaleita, tulee eettisen tiedon tavoittelijan perehtyä yksittäisiin eettisiin dilemmoihin. (Seneca Kirje 120.3-5, 8–11; L&S 60E.) Näin ollen myös hyveellistä luonteenlaatua ilmentävien ihmisten tarkkailu tarjoaa meille sopivaa havainto-ainesta eettisten päätelmien tekoon. Epäilemättä stoalaisissa teksteissä viljellyt ihanteelliset esimerkit etenkin Sokrateesta, mutta myös muista ylivertaisista filosofihahmoista kuten Herakleitoksesta ja Diogeneesta, pyrkivät palvelemaan tätä tarkoitusta. Seneca antaa myös tragedioille merkittävän roolin moraalikasvatuksessa, sillä niissä kuvatut luonteenpiirteet ja eettiset konfliktit auttavat meitä tekemään tärkeitä oivalluksia hyvän, pahan, onnellisuuden ja onnettomuuden luonteesta.
Stoalaisten yleisiä esimerkkejä hyveellisyydestä ovat mielenrauha, itsehillintä, oikea toiminta toisia kohtaan, omien sosiaalisten roolien (isä, vaimo, tytär, veli, kansalainen jne.) mahdollisimman hyvä toteuttaminen sekä niihin liittyvien velvollisuuksien täyttäminen. Hyveet toteutuvat siis osittain suhteessa omaan itseen (vaikutelmien oikea hallinta, omassa vallassa olevien asioiden erottaminen niiden ulkopuolisista jne.) ja osittain suhteessa toisiin (toisen oikeudenmukainen kohtelu, yhteisöllisen elämän viettäminen). Stoalainen etiikka on täten yhtäältä hyvin itseriittoista: viisas on autonomos, omia lakejaan noudattava, eikä mikään ulkopuolinen voi hetkauttaa hänen mielentyyneyttään. Toisaalta stoalainen etiikka antaa toisille ihmisille täysin saman arvon kuin itselle: stoalaisessa kosmopolitanismissa väitetään, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan yhtäläisesti maailman kansalainen ja tällaisena täysin samanveroinen kenen tahansa muun kanssa.
Vaikka stoalaiset usein painottavat oikeaa toimintaa omassa lähipiirissä, universumin näkökulmasta katsoen omat lähimmäiset ovat täysin samanarvoisia kuin kuka tahansa äärimmäisen kaukana omasta elämänpiiristä elävä ihminen. Epiktetoksen Käsikirjasta löytyy useita esimerkkejä siitä, kuinka ihmiset tavanomaisesti suhtautuvat toisten kärsimyksiin tyynesti, mutta murtuvat samanlaisten vastoinkäymisten sattuessa omalle kohdalleen. Stoalaisittain ajateltuna oman itsen tai oman lähimmäisen asettaminen jonkun toisen yläpuolelle, niin inhimillistä kuin onkin, on puolueellista ja järjen valossa tarkasteltuna epärehellistä. Järkensä ansiosta ihminen voi yrittää irtautua omasta, rajallisesta näkökulmastaan ja tarkastella asioista koko järjellisesti järjestäytyneen kosmoksen kannalta. Tällöin hän oivaltaa, että jokainen ihminen on yhtäläisesti osallinen universaaliin järkeen ja täten samanarvoinen.
Stoalaisen filosofisen terapian kannalta on tietenkin olennaista väittää, että meidän on mahdollista erottaa aito eettinen hyvä harhakäsityksistä (vaikka me useimmiten tässä tehtävässä epäonnistuisimmekin). Stoalaisuuden julkilausuttu päämäärähän oli opastaa ihmisiä hyveellisen elämän polulla. Ja hyveellisen elämän palkintona ei ole enempää eikä vähempää kuin onnellisuus (eudaimonia). Stoalaisuus pyrkii viitoittamaan tietä tätä päämäärää kohti tarjoamalla kokonaisvaltaisen ajattelusysteemin, joka perustelee heidän oman elämäntapansa erinomaisuuden sen kannalta, että se johdonmukaisesti seuraa koko kosmoksen rakenteista ja ihmisen lajityypillisestä olemuksesta. Stoalaisen ajattelutavan sisäistämisen myötä ihminen voi vähän kerrallaan tulla tietoiseksi omaksumistaan vääristä käsityksistä, jotka ovat johtaneet häntä tavoittelemaan elämässään vääriä asioita ja täten lietsoneet onnettomuutta hänen eloonsa.
Stoalainen yhteiskuntafilosofia: utopiaa ja käytäntöä
Stoalainen yhteiskuntafilosofia jakautuu kahteen puoleen: yhtäältä varhaisten stoalaisten yhteiskuntautopioihin eli ihanteisiin siitä, miltä näyttäisi täydellisen viisas yhteiskunta, ja toisaalta myöhempien stoalaisten ajatuksiin siitä, kuinka hyvettä voi tavoitella tavallisessa, hyveellisyydeltään vaillinaisessa yhteiskunnassa. Kummankin puolen yhteydessä käsiteltiin kysymystä ihmisyhteisön perustasta ja muotoiltiin näkemys kosmopolitanismista, jokaisen ihmisen lajityypillisille ominaisuuksille perustuvasta yhteisöllisyydestä ja sen edellyttämästä kaikkien ihmisten samanarvoisesta kohtelusta. Nämä stoalaiset näkemykset olivat aikanaan varsin radikaaleja ja ne ovat olleet merkittäviä länsimaisen filosofian kehitykselle, vaikuttaen mm. 1600–1700-lukujen yhteiskuntasopimusteorioihin ja moderniin globaalin oikeudenmukaisuuden ajatukseen.
Zenonin ja Khrysippoksen teokset ovat aikojen saatossa kadonneet, ja tietomme heidän tuotannostaan perustuu toisen käden lähteisiin. Tiedämme Zenonin kirjoittaneen yhteiskuntafilosofisen teoksen nimeltä Valtio ja Khrysippoksen vastaavasti nimellä Valtiosta, Platonin mullistavaa yhteiskuntautopiaa mukaillen. Platonin vaikutus näiden teosten sisältöön onkin ilmeinen, mutta varhaisten stoalaisten poliittisissa ajatuksissa on selvästi nähtävissä myös kyynisen ajattelun piirteitä. Stoalaisessa ihannevaltiossa ei olisi temppeleitä (eikä siis ilmeisesti lainkaan perinteistä uskonnonharjoittamista), ei urheiluareenoita eikä rahaa. Erityisen merkillepantavaa on sukupuolten välisten suhteiden ja seksuaalietiikan radikaali uudelleenajattelu: stoalaisessa ihanneyhteiskunnassa avioliittoinstituutio on tyystin lakkautettu ja korvattu seksuaalisella vapaudella, jossa kukin voi yhtyä valitsemaansa kumppaniin vailla mitään heidän välillään vallitsevia vakituisia siteitä. (DL VII: 33; 131.)
Syy oikeuslaitoksien puuttumiselle ja seksuaalieettisten normien kumoamiselle on ilmeinen: utopian jokainen asukas on viisas, ja viisas on stoalaisen määritelmän mukaan henkilö, joka kaikissa erilaisissa tilanteissa ajattelee ja toimii oikein. Hän ei siis tarvitse yläpuolelleen mitään sääntöjen ja kieltojen järjestelmää kertomaan, kuinka toimia tai kenen kanssa paritella. Yksiavioisuuden poistaminen taas perustuu siihen, että stoalainen viisas on oivaltanut kaikkien ihmisten perustavan samanarvoisuuden eikä siten aseta ketään yhtä tiettyä ihmistä erityisasemaan. Diogenes Laertios kertoo myös, että stoalaisen ihannevaltion asukki rakastaa kaikkia lapsia yhtäläisesti. Viisaiden yhteiselossa kosmopolitanismi toteutuisi siis kaikkien ihmisten samanveroisuutena ja perheen käsite olisi laajentunut kattamaan koko ihmiskunnan.
Utopia oli kuvitelma siitä, kuinka viisaat järjestäisivät keskinäiset asiansa. Zenonin ja Khrysippoksen jälkeen stoalaisessa yhteiskuntafilosofiassa katse kääntyi viisaiden yhteisön ihanteesta jokapäiväisen elämän realismiin. Stoalaiset suhtautuivat penseästi ympäröivään yhteiskuntaan ja pitivät sen lakeja epäoikeudenmukaisina, tapoja turmeltuneina ja ajattelutapoja vääristyneinä – etenkin mitä tulee näkemyksiin hyvistä tai pahoista, tavoiteltavista ja kartettavista asioista. Stoalaiset pohtivat ihmisen asemaa paheellisessa yhteiskunnassa ja antoivat neuvoja sen varalle, kuinka elää erilaisten yhteisöjen kuten valtion tai perheen jäsenenä ja edistää oman hyveellisyytensä kehitystä ympäröivästä paheellisuuden kukoistuksesta huolimatta.
Klassisen kauden kreikkalaisessa filosofiassa, kuten Platonilla ja Aristoteleella, ihmisen katsottiin toteuttavan hyvää elämäänsä kaupunkivaltion asukkaana (politês). Tällöin yhteiskuntafilosofian tehtävänä oli pohtia parasta mahdollista poliksen järjestystä, jossa onnellinen ihmiselämä voisi toteutua. Stoalaisuudessa hylättiin ajatus siitä, että hyvä elämä olisi riippuvaista yhteiskunnasta tai ylipäänsä ulkoisista olosuhteista. Ihminen ei ole ensisijaisesti sattumanvaraisen poliksen jäsen, vaan kosmopoliitti, maailmankansalainen. Esimerkiksi Aristoteleen luonnehtima, kaikkein korkein elämä oli vain vapaiden miesten tavoitettavissa. Stoalaisuudessa taas onnellisuuden katsottiin olevan täysin riippumatonta kaikesta ulkoisesta, jolloin sen saavuttaminen oli yhtäläisesti mahdollista niin miehelle, naiselle kuin orjallekin.
Vaikuttaa ristiriitaiselta, että vaikka stoalaiset eivät antaneet ympäröivälle todellisuudelle mitään sijaa ihmisen onnellisuudessa, he kuitenkin antoivat paljon painoarvoa ihmisten yhteisöllisyydelle. He eivät myöskään katsoneet ulkoisten asioiden yhdentekevyydestä seuraavan, ettei sillä olisi mitään merkitystä, osallistummeko yhteisiin asioihin vai emme. Päinvastoin he korostivat yhteisöllisten velvollisuuksien täyttämisen merkitystä ja osallistuvaa elämää. He halveksivat epikurolaisia kilpakumppaneitaan, joiden ihanne-elämä muodostui poliittisen elämän ulkopuolelle vetäytyneestä köllöttelystä ystävien seurassa puutarhassa. Stoalaisten mukaan tällainen elämäntapa kielii vapaamatkustajan asenteesta: epikurolaisetkin tarvitsevat ympärilleen yhteiskunnan, mutta jättävät sen pyörittämisen muiden vastuulle. Epiktetos kysyy ilkkuen, kuinka kävisi, jos kaikki heittäytyisivät epikurolaisiksi ja poliittisten velvollisuuksien laiminlyömisen lisäksi eivät menisi naimisiin eivätkä hankkisi lapsia, kuten Epikuros suositteli. Ihmisten keskinäisten suhteiden toimivuuden ja koko ihmiskunnan jatkuvuuden vuoksi epikurolaisuus ei näyttänyt tarjoavan kestävää ratkaisua.
Siitä huolimatta, että varhaiset stoalaiset olisivat ihanneyhteiskunnassaan radikaalisti uudistaneet olemassa olevat yhteiskunnalliset instituutiot ja että myöhemmätkin stoalaiset painottivat yhteisiin asioihin osallistumisen merkitystä, stoalaisen yhteiskuntafilosofian käytännöllinen puoli on hyvinkin taantumuksellista. He eivät kehottaneet minkäänlaiseen yhteiskuntakritiikkiin, saati sitten kyynikoiden harjoittamaan avoimeen provokaatioon. Päinvastoin stoalaiset kehottivat kunnioittamaan paikallisia tapoja ja lakeja, vaikka he myönsivät, että ne eivät välttämättä ole hyviä. Ongelmaksi muodostuukin, kuinka yhteiskunta ikinä voisi edes kehittyä hyväksi, jos olemassa olevaa järjestelmää täytyy aina kunnioittaa ja sen lakeja noudattaa silloinkin, kun ne eivät edistä oikeudenmukaisuuden toteutumista. Hyvänä esimerkkinä tästä stoalaisten yhteiskuntafilosofian sisäisestä ristiriidasta toimii Musonius Rufus, joka esitti varsin radikaaleja ja voimakkaita argumentteja sen puolesta, että naiset ovat järjellisiltä kyvyiltään täysin miesten veroisia ja että heidänkin tulisi tämän vuoksi harjoittaa filosofiaa. Naisten ja miesten samanvertaisuutta puoltavista argumenteistaan huolimatta Musonius ei ainakaan missään meille säilyneessä tekstikatkelmassa ehdota, että naisten tulisi saada yhtäläiset kansalaisoikeudet tai päästä mukaan politiikkaan. Hän siis hyväksyi olemassa olevan, epätasa-arvoisen järjestelmän ja sen ehdoilla elämisen siitä huolimatta, että hänen argumenttinsa selvästi sotivat kyseisen järjestelmän oikeudenmukaisuutta vastaan.
Stoalaisten mielestä yhteiskunnan perusta on ihmisten luonnollinen yhteisöllisyys. Samoin oikeudenmukaisuuden perusta on luonnossa, ei ihmistenvälisissä sopimuksissa. Epikurolaiset väittivät ihmisyhteisön ja lakien perustuvan keskinäisiin sopimuksiin, joilla taataan yhteiselämän turvallisuus: jokainen lupaa pidättäytyä vahingoittamasta toisia ja saa vastineeksi suojaa muilta. Stoalaiset eivät hyväksyneet tällaista ihmiskuvaa, jossa ihmisten oletetaan lähtökohtaisesti suhtautuvan toisiinsa vihamielisesti ja omaa etuaan tavoitellen. Päinvastoin stoalaiset ajattelivat ihmisten olevan pohjimmiltaan yhteisöllisiä olentoja, jotka myös haluavat pitää toisistaan huolta. Tätä osoittaa heidän mielestään jo sekin, kuinka ihmiset rakastavat ja kaitsevat lapsiaan. Kosmopolitanismin ajatuksen mukaisesti ihminen kykenee kuitenkin järjellään oivaltamaan, että loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita kuin oma lapsi.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö ihmisten pitäisi keskittyä ennen kaikkea omien lastensa hyvinvoinnin edistämiseen. Vaikka yhteiskunta ja perhe, joiden jäseniksi synnymme, ovat stoalaisten mukaan sattumanvaraisia ja lopulta merkityksettömiä onnellisuudelle, tulee meidän kuitenkin stoalaisten mielestä toimia parhaamme mukaan niissä sosiaalisissa rooleissa, jotka olemme saaneet tai jotka itse olemme ottaneet kantaaksemme. Stoalainen filosofia antaa ohjeita, kuinka elää mahdollisimman hyvin kaikissa osaksemme koituvissa rooleissa, ja kuinka valita ne roolit, joiden tavoitteleminen on vallassamme. Huomionarvoista onkin, että edes stoalainen viisas ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös joku tietty ihminen, joka elää suhteessa muihin. Siksi hän ei vetäydy yhteiskunnan ulkopuolelle, itseriittoisen tyytyväiseen oleiluun, vaan jatkaa elämistä hullujen keskuudessa, muistaen hullujen tarvitsevan häntä kansalaisena, perheenjäsenenä ja hyvän elämäntaidon opettajana.
Alkuperäiskirjallisuus
Cicero (2000). On Obligations (De Officiis). Kääntänyt P. G. Walsh. Oxford University Press, Oxford.
Cicero (2002). Cicero on the Emotions: Tusculan Disputations 3 and 4 (Disputationes Tusculanae), käännös ja kommentit Margaret Graver. University of Chicago Press, Chicago.
Cicero (2004). On Moral Ends (De Finibus). Kääntänyt Raphael Woolf. Cambridge University Press, Cambridge.
Diogenes Laertios (2003). Merkittävien filosofien elämät ja opit (DL). Suom. Marke Ahonen. Summa, Helsinki.
Epiktetos (1966). The Discourses as Reported by Arrian, osat I ja II. Kääntänyt W. A. Oldfather. Harvard University Press, Cambridge.
Epiktetos (2004). Käsikirja (Encheiridion). Suom. Marke Ahonen. Teoksessa Stoalaisuus – Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia, Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua (toim). Gaudeamus, Helsinki.
Inwood, Brad & Gerson, L. P. (toim.) (1988). Hellenistic Philosophy – Introductory Readings. Hackett, Indianapolis.
Long, A. A. & Sedley, David (toim.) (1987). The Hellenistic Philosophers (L&S), Cambridge University Press, Cambridge.
Marcus Aurelius (2004). Itselleni. Suom. Marke Ahonen. Basam Books, Helsinki.
Musonius Rufus (2002). “That Women Too Should Do Philosophy”, “What is the Goal of Marriage” & “Whether Marriage Is an Impediment to Doing Philosophy”. Teoksessa Sleep of Reason – Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greek and Rome, Martha C. Nussbaum ja Juha Sihvola (toim.). The University of Chicago Press, Chicago.
Seneca (1988). 17 Letters. Kääntänyt C. D. N. Costa. Aris & Phillips, Warminster.
Seneca (1994). Four Dialogues. Kääntänyt C. D. N. Costa. Aris & Phillips, Warminster.
Seneca (1995). Moral and Political Essays. Kääntäneet John M. Cooper ja J. F. Procopé. Cambridge University Press, Cambridge.
Seneca (2002). "Suuttumuksesta" (De Ira). Suomentanut Jari Kaukua. Teoksessa Stoalaisuus – Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia, s. 181–263.
Seneca (2007). Selected Philpsophical Letters. Käännös jakommentit Brad Inwood. Oxford University Press, Oxford.
Sextus Empiricus (1994). Outlines of Scepticism. Kääntäneet Julia Annas & Jonathan Barnes. Cambridge University Press, Cambridge.
Muut
Algra, Barnes, Masfeld ja Schofield (toim.) (2005). The Cambridge History of Hellenistic Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.
– Muhkea artikkelikokoelma, joka sisältää korkeatasoista tutkimusta stoalaisten ja muiden hellenististen koulukuntien filosofioiden eri aihealueista.
Annas, Julia (1992). Hellenistic Philosophy of Mind. University of California Press, Berkeley, Los Angeles ja Lontoo.
– Selkeä johdatus stoalaiseen ja epikurolaiseen vaikutelmateoriaan ja mielenfilosofiaan.
Bobzien, Susanne (1998). Determinism and Freedom in Stoic Philosophy. Clarendon Press, Oxford.
– Maineikas tutkimus stoalaisten keskeisestä mutta hankalasta ajatuksesta, että determinismi yhdistyy tahdonvapauteen.
Brunschwig, Jacques & Nussbaum, Martha (toim.) (1993). Passions & Perceptions - Studies in Hellenistic Philosophy of Mind. Cambridge University Press, Cambridge.
– Artikkelikokoelma hellenististen filosofiakoulujen keskeisestä aihepiiristä: tunne- ja vaikutelmateoriasta.
Graver, Margaret (2007). Stoicism and Emotion. Chicago University Press, Chicago.
– Stoalaista tunneteoriaa käsittelevä teos nostaa esiin mm. kysymyksen ihmisen luonteen muodostumisesta.
Harrison, Simon, Melissa Lane, Christopher Rowe & Malcolm Schofield (toim.) (2000). The Cambridge History of Greek and Roman Political Thought. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kattava kokoelma johdattaa antiikin yhteiskuntafilosofisten ajatusten pariin Kreikan arkaaiselta kaudelta aina kristilliseen kulttuuriin saakka. Mukana hyvin myös stoalaiset.
Inwood, Brad (toim.) (2003). The Cambridge Companion to the Stoics. Cambridge University Press, Cambridge.
– Hyvä, yleinen johdanto stoalaisuuden eri kysymyksiin.
Kaarakainen, Teija & Kaukua, Jari (toim.) (2004). Stoalaisuus – Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
– Toistaiseksi ainoa suomenkielinen johdatus stoalaisen filosofian pariin. Mainio antologia sisältää sekä alkuperäistekstien suomennoksia että tutkimusartikkeleita.
Long, A. A. (2001). Stoic Studies. University of California Press, Berkeley, Los Angeles & Lontoo.
– Tutkimuskirjallisuuden klassikkoihin lukeutuva teos, joka koostuu kahdestatoista artikkelista stoalaisuuden eri aihealueilta.
Long, A. A. (2002). Epictetus: A Stoic and Socratic Guide to Life. Oxford University Press, Oxford.
– Vaikutusvaltaisen stoalaisuudentutkijan monografia vaikutusvaltaisesta stoalaisesta elämäntaidonopettajasta.
Nussbaum, Martha (1994). Therapy of Desire. Princeton University Press, Princeton.
– Stoalaista ja muuta antiikin tunneteoriaa ja -terapiaa käsittelevä klassikkoteos, joka osoittaa myös antiikin filosofisten kysymysten painoarvon nykyfilosofialle.
Nussbaum, Martha & Sihvola, Juha (toim.) (2002). Sleep of Reason – Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greek and Rome. The University of Chicago Press, Chicago & Lontoo.
– Suositeltavaa lukemista antiikin sukupuoli- ja seksuaalifilosofiasta kiinnostuneille. Mukana myös englanninnoksia Musonius Rufuksen tekstikatkelmista.
Schofield, Malcolm & Striker, Gisela (toim.) (1985). The Norms of Nature: Studies in Hellenistic Ethics. Cambridge University Press, Cambridge.
– Yleisesitys hellenististen koulukuntien eettisistä teorioista.
Schofield, Malcolm (1991). The Stoic Idea of the City. Cambridge University Press, Cambridge.
– Ohut kirjanen sisältää tulkinnan stoalaisista yhteiskuntautopioista.
Striker, Gisela (1996). Essays on Hellenistic Epistemology and Ethics. Cambridge University Press, Cambridge.
– Artikkeleita stoalaisten ja heidän kilpakumppaneittensa epistemologiasta ja etiikasta, jotka hellenistisessä filosofiassa ovatkin toisiinsa kytkeytyviä filosofian osa-alueita.
Stanford Encyclopedia of Philosophy
http://plato.stanford.edu/entries/stoicism/
The Internet Classics Archive.
http://classics.mit.edu/
– Klassisia alkuperäistekstejä verkossa, myös monilta stoalaisilta, alkukielellä ja englanninkielisenä käännöksenä.
Perseus Project.
http://www.perseus.tufts.edu/hopper/
– Myös täältä löytyy alkuperäistekstejä, alkukielellä ja englanniksi.