Rawls, John
(Ville Päivänsalo & Jukka Mäkinen (julkaistu 2.10.2009)
John Bordley Rawls (1921–2002), pitkäaikainen Harvardin yliopiston professori, tunnettiin erityisesti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teoreetikkona. Hän nousi sopimusteoreettisen angloamerikkalaisen poliittisen filosofisen elvyttäjäksi erityisesti kirjallaan A Theory of Justice (1971, suom. Oikeudenmukaisuusteoria 1988). Tämä Rawlsin läpimurtoteos toi keskusteluun takaisin perinteiset yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevat sisällölliset kysymykset ja liberaalidemokraattisen vastauksen niihin.
- Elämä
- Oikeudenmukaisuus reiluutena
- Poliittinen liberalismi ja toimitettuja teoksia
- Kansojen oikeus
- Vaikutus
- Rawls Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Rawls syntyi vuonna 1921 Marylandin Baltimoressa varakkaaseen ja poliittisesti aktiiviseen, demokraattisesti suuntautuneeseen perheeseen. Hänen isänsä oli menestyksekäs lakimies; hänen äitinsä toimi esimerkiksi The League of Vomen Voters -järjestön presidenttinä. Rawls kävi episkopaalisen Holy Cross -järjestön koulua. Suoritettuaan Bachalor of Arts -tutkinnon Princetonin yliopistossa (1943) hän palveli kaksi vuotta Yhdysvaltain armeijan jalkaväessä. Näinä vuosina Rawls osallistui Toisen maailmansodan taisteluihin Tyynellämerellä ja oli siten kokemassa paikan päällä sodan kauheudet. Hänen äskettäin julkaistu perustutkinnon lopputyönsä A Brief Inquiry into the Meaning of Sin and Faith: An Interpretation Based on the Concept of Community (1942/2009) kertoo hänen perehtyneen nuorena aikuisena syvällisesti kristinuskon kysymyksiin erityisesti Emil Brunnerin personalistisen teologian innoittamana. Armeija-aika ja sotakokemukset saivat kuitenkin Rawlsin suuntautumaan moraalifilosofis-teologisista pohdinnoista kohti poliittisen oikeudenmukaisuuden ongelmia.
Rawlsin väitöskirja A Study in the Grounds of Moral Knowledge: Considered with Reference to Judgments on the Moral Worth of Character, hyväksyttiin Princetonin yliopistossa vuonna 1950. Opiskeltuaan muun muassa vuoden Oxfordissa hän siirtyi Cornellin yliopistoon vuonna 1953. Sieltä hänen tiensä vei Massachusetts Institute of Technologyn (1960–1962) kautta Harvardiin, jossa hän työskenteli uransa loppuun saakka. Vuonna 1979 Rawls nimitettiin Harvardin yliopiston James Bryant Conant -yliopistoprofessoriksi. Tässä asemassa hänellä oli otolliset mahdollisuudet kehittää Oikeudenmukaisuusteoriassa esittämäänsä käsitystä, jonka ydinosaa hän kutsui oikeudenmukaisuudeksi reiluutena. Rawls päivitti lähestymistapaansa erityisesti kirjoissaan Political Liberalism (1993) ja The Law of Peoples (1999b, suom. Kansojen oikeus 2007), jotka ovat Oikeudenmukaisuusteorian tavoin inspiroineet sekä myötämielistä jatkokehittelyä että kärkevää kritiikkiä ympäri maailmaa.
Vuonna 1995 Rawls sairastui vakavasti. Tästä huolimatta hän kykeni saattamaan päätökseen jo pitkään suunnitelmissaan olleen kansainvälistä oikeutta koskevan The Law of Peoples -teoksen. Rawls kuoli kotonaan Massachusettsin Lexingtonissa vuonna 2002 (81-vuotiaana). Hänen siunaustilaisuutensa järjestettiin Lexingtonin Unitarian Universalist -kirkossa. Rawlsilla oli vaimonsa Mardyn kanssa neljä lasta.
Rawlsin varhaisvaiheen tuotannosta tärkeimpiin voidaan perustellusti lukea ”Two Concepts of Rules” (1955) -artikkeli. Siinä Rawls hyödyntää väitöskirjassaan (1950) kehittelemiään ja artikkelissaan ”Outline of a Decision Procedure for Ethics” (1951) kiteyttämiään metodisia ideoita ja puolustaa tältä pohjalta eräänlaista käytäntöutilitarismia. Tämän utilitarismin version mukaan on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta edullista esimerkiksi se, että yksittäiset rangaistukset langetetaan vakiintuneiden sääntöjen määrittämien rangaistuskäytäntöjen mukaan eikä suoran utilitaristisen harkinnan perusteella. Myös Rawlsin artikkeli ”Justice as Fairness” (1958) on hänen filosofiansa muotoutumisen kannalta merkittävä. Siinä hän linjasi pyrkimyksensä luoda laaja teoria käytäntöjen oikeuttamisesta ja esitti käsityksensä oikeudenmukaisuudesta reiluutena yhtenäisessä muodossa. Rawlsin artikkelit on sittemmin julkaistu Samuel Freemanin toimittamina melko kattavasti teoksessa John Rawls: Collected Papers (1999a).
1970-luvulle tultaessa varsinkin positivistit, jotka keskittyivät moraalisen ja oikeudellisen kielen merkitysten analysointiin, olivat jo ehtineet julistaa poliittisen filosofian kuolleeksi. Rawlsin tapa kehittää jo osittain unohdettua Locken, Rousseaun ja Kantin kirjoituksista kumpuavan sopimusteoreettista ajattelua Oikeudenmukaisuusteoriassa (1971) virkisti kuitenkin angloamerikkalaista poliittista filosofiaa. Oikeudenmukaisuusteoriaa pidetään myös teoksena, joka päätti yhteiskunnan hyvinvoinnin maksimointia korostavan utilitarismin valta-aseman englanninkielisessä poliittisessa filosofiassa. Kirja herätti poikkeuksellista kiinnostusta myös muun muassa taloustieteilijöiden, oikeustieteilijöiden ja sosiologien keskuudessa.
Oikeudenmukaisuusteoriassaan Rawls asettaa tavoitteekseen puolustaa lähtökohdiltaan sopimusteoreettista oikeudenmukaisuuskäsitystä koskien yhteiskunnan perusrakennetta – eli yhteiskunnan tärkeimpiä oikeudellisia, poliittisia ja taloudellisia käytäntöjä. Keskeisinä kilpailevina ajattelumalleina hän keskustelee utilitarismista (jossa pyritään maksimoimaan kokonaishyötyä), perfektionismista (jossa yhteinen hyvä katsotaan tiedetyksi) ja intuitionismista (jossa välittömästi tiedetyiksi katsottuja oikeudenmukaisuusperiaatteita tasapainotellaan ilman vahvoja teoreettisia apuneuvoja). Oman käsityksensä ytimeen hän sijoittaa puolestaan kaksi oikeudenmukaisuusperiaatetta, joiden hän katsoo olevan oikeutettavissa sekä tietynlaisen sopimusteoreettisen alkuasetelman että niin sanotun harkintatasapainon menetelmällä.
Rawlsin oikeudenmukaisuusperiaatteista ensimmäinen on vapausperiaate (the principle of liberty): sen mukaan yhteiskunnan tulisi taata kaikille jäsenilleen mahdollisimman laajat perusvapaudet. Toinen periaate jakautuu kahteen osaan. Näistä Rawls asetti yhtäläisten mahdollisuuksien periaatteen (the principle of fair equality of opportunity) tärkeysjärjestyksessä vähäosaisten asemaa koskevan eroperiaatteen (the difference principle) edelle. Edellisen mukaan kaikille olisi taattava reilut mahdollisuudet saavuttaa tärkeitä yhteiskunnallisia asemia; jälkimmäisen mukaan taloudellis-sosiaalisten eriarvoisuuksien tulisi vaikuttaa vähäosaisten parhaaksi. Myös myöhemmissä kirjoituksissaan hän puolusti näitä periaatteita samassa tärkeysjärjestyksessä ja lähes samoissa sanamuodoissaan.
Rawls pyrki oikeuttamaan kaksi oikeudenmukaisuusperiaatettaan ensinnäkin sopimusteoreettisella menetelmällä, joka hyödyntää hypoteettista alkuasetelman käsitettä. Rawlsin alkuasetelman on määrä kuvata vapaiden, tasa-arvoisten ja järkevien toimijoiden valintatilannetta vaihtoehtoisten yhteiskunnan perusrakennetta koskevien oikeudenmukaisuusperiaatteiden välillä. Varmistaakseen valinnan puolueettomuuden Rawls olettaa valitsijoiden olevan ikään kuin tietämättömyyden verhon takana: kukaan heistä ei tietäisi omia erityispiirteitään kuten yhteiskunnallista asemaansa, uskontoaan, rotuaan, käsitystään hyvästä eikä psykofyysisiä ominaisuuksiaan. Siten heillä ei olisi syytä suosia mitään yhteiskunnallista erityisryhmää. Valituiksi tulevat periaatteiden voisivat olla esimerkiksi älyllisiltä ja ruumiillisilta lahjoiltaan varsin erilaisten ihmisten hyväksyttävissä, koska tietämättömyyden verhon takana olevien valitsijoiden olisi järkevää pyrkiä varautumaan niin lahjakkaan kuin vähälahjaisenkin yhteiskunnan jäsenen osaan. Ylipäänsä nämä periaatteet olisivat niin puolueettomat kuin mahdollista.
Rawlsia innoitti tietämättömyyden verholla varustetun alkuasetelman kehittelyyn esimerkiksi John R. B. Braithwaiten (1955) pyrkimys saattaa yhteen peliteoria ja moraalifilosofia. Laajasti suosituksi tulleessa peliteoriassa keskityttiin tuolloin yleensä mallintamaan itsekkäiden toimijoiden vuorovaikutusta. Vähitellen opittiin – paljolti John Nashin ansiosta – yksilöimään esimerkiksi neuvotteluvoimaerojen vaikutuksia sopimustilanteiden lopputuloksiin. Jos nimittäin neuvotteluosapuolilla on esimerkiksi rahan tai ajan jakamisesta sovittaessa erisuuruiset tarpeet kyseiselle hyödykkeelle, tämän voi perustellusti odottaa vaikuttavan sopimuksen lopputulokseen. Asiaa voi havainnollistaa seuraavasti. Oletetaan, että henkilöillä A ja B on mahdollisuus jakaa keskenään 100 euroa, mutta jos he eivät pääse sopimukseen, kumpikaan ei saa mitään. Henkilö A tarvitsee vähintään 20 euroa pysyäkseen hengissä. Jos väljemmässä taloudellisessa tilanteessa oleva henkilö B tietää A:n tilanteen, hänellä on mahdollisuus neuvotella itselleen 80 euroa. (B: ”Tarjoan sinulle 20 euroa ja minulle 80. Ota tai jätä.”) Tämänkaltaiset esimerkit johtivat alan tutkijoita yksilöimään moraalifilosofisia käsitteitä ja poliittisia menetelmiä, joiden avulla osapuolten neuvotteluvoimaa voisi tasata. Brian Barry esitteli osaltaan tämän suuntaisia ajatuksia kirjassaan Political Argument (1965) ja jatkoi sittemmin niiden kehittelyä useissa vaikutusvaltaisissa kirjoissaan kuten Justice as Impartiality (1996). Teoreettisena välineenä Rawlsin alkuasetelma tietämättömyyden verhoineen liittyy tähän tutkimustraditioon – se pyrkii mallintamaan neuvotteluvoimaltaan tasa-arvoisten osapuolten sopimuksen yhteiskunnan perusrakennetta koskevista oikeudenmukaisuusperiaatteista. Jos Rawls olisi sallinut osapuolten tietävän jotakin erityispiirteistään, kyseiset osapuolet olisivat voineet hyödyntää tätä tietoa edukseen eikä menetelmän olisi voinut sanoa kuvastavan tasa-arvoisten (ja vapaiden ja järkevien) osapuolten valintatilannetta.
Toiseksi Rawlsin oikeuttamiskäsitykseen kuuluu niin sanottu harkintatasapainon (reflective equilibrium) menetelmä, jonka avulla teorian muita osia on määrä tarkistaa. Rawlsin mukaan oikeutetun käsityksen on nimittäin saatava puolelleen harkittujen oikeudenmukaisuusvakaumusten laaja tuki. Hän tavoittelee tilaa, jossa teoreettisesti konstruoidut oikeudenmukaisuusperiaatteet, niiden mukaiset käytännöt ja yhteiskunnan jäsenten harkitut vakaumukset ovat tasapainossa. Jos tällaista tilaa ei saavuteta, on vähintäänkin oltava valmis muuttamaan teoriaa. Rawls katsoi harkintatasapainoon kuitenkin kuuluvan myös sen, että harkinnan myötä teoria muuttaa vakaumuksia. Merkittäviä suuntaviivoja hankintatasapainon systemaattiseen tavoitteluun Rawls näyttää saaneen Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka teoksen sekä Henry Sidgwickin The Methods of Ethics (1907) teoksen metodeista (ks. tarkemmin Mäkinen 2004).
Poliittinen liberalismi ja toimitettuja teoksia
Oikeudenmukaisuusteorian jälkeen Rawls huolestui oman liberaalidemokraattisen oikeudenmukaisuuskäsityksensä sisäisestä koherenssista ja sen implikoiman moniarvoisen yhteiskunnan vakauden ongelmista. Hän kysyi, kuinka esimerkiksi syvällisesti uskonnolliset kansalaiset voivat hyväksyä liberaalidemokraattisen yhteiskunnan perustavat instituutiot ilman, että heidän täytyy luopua omista uskonnollisista vakaumuksistaan. Vuonna 1993 ilmestyneessä toisessa pääteoksessaan Political Liberalism Rawls esittää Oikeudenmukaisuusteorian perusideat jossain määrin uudesti muotoiltuna ja pyrkii vastaamaan ensimmäisen pääteoksensa saamaan arvosteluun.
Merkittävä uusi piirre teoksessa Political Liberalism on se, että Rawls ottaa siinä modernin liberaalidemokraattisen yhteiskunnan moniarvoisuuden ja liberaalin suvaitsevaisuuden teeman ensimmäistä pääteostaan selvemmin tarkastelun keskiöön. Hänen mukaansa moderneja yhteiskuntia leimaa se, ettei niiden kansalaisilla ole yhteistä käsitystä elämän perimmäisistä päämääristä eikä arvoista kokonaisuudessaan. Rawlsin näkökulmasta moniarvoisen yhteiskunnan vakauden tuleekin perustua sopimukseen, jossa kansalaiset sitoutuvat kunnioittamaan toinen toistensa erilaisia elämänpäämääriä sen sijaan, että he käyttäisivät poliittista valtaa ajaakseen läpi yhden kokonaisvaltaisen arvojärjestelmän. Poliittisen filosofian kannalta tämä tarkoittaa sitä, että liberaalidemokraattisen yhteiskunnan poliittiset periaatteet ja rakenteet tulee oikeuttaa tiettyjen ensisijaisten poliittisten arvojen pohjalta. Rawlsin poliittinen liberalismi kohottaa kansalaisten vapauden ja tasa-arvoisuuden ensisijaisiksi poliittisiksi arvoiksi ja jättää kohtuullisen järkevien (reasonable) kokonaisnäkemysten edustajille itselleen päätösvallan siitä, kuinka nämä yhdistävät edustamansa elämänpäämäärät liberaalidemokraattisen yhteiskunnan ensisijaisiin poliittisiin arvoihin.
Rawlsin uusi linjaus, jossa hän esitti oikeudenmukaisuuden reiluutena perustuvan poliittisiin arvoihin, kytki hänen käsityksensä aiempaa tiiviimmin juuri yhdysvaltalaiseen perustuslailliseen perinteeseen. Rawls katsoi, että Yhdysvaltain historian keskeiset poliittiset vaikuttajat kuten James Madison ja Abraham Lincoln esittivät aikanaan ratkaisevat, kaikille asianosaisille kohtuullisen järkevästi hyväksyttävissä olevat argumentit Yhdysvaltain perustuslakiin kiteytyneiden liberaalidemokraattisten arvojen puolesta. Nyt näitä arvoja voidaan Rawlsin mukaan pitää tavanomaisessa politiikassa esiintyviä arvoja perustavampina ja yhteiskunnallisten oikeudenmukaisuuskäsitysten voidaan odottaa olevan niiden kanssa sopusoinnussa. Jos esimerkiksi rasistinen laki saisi taakseen enemmistön tuen tavanomaisessa demokraattisessa prosessissa, tulisi Korkeimman oikeuden tuomarien estää sen voimaanastuminen vedoten perustuslakiin. Rawls kutsui kaikille asianosaisille kohtuullisen järkevästi hyväksyttävissä olevaa argumentaatiota oikeanlaiseksi julkisen järjen (public reason) käytöksi. Poliittisen luonteensa lisäksi julkisen järjen arvot ovat siis kuitenkin myös moraalisia: ne ilmentävät tietynlaista kohtuullisen järjen moraalia. Erin Kellyn toimittamassa kirjassa Justice as Fairness: A Restatement (2001) Rawls vahvistaa tämän kantansa. Justice as Fairness sisältää muutenkin Ralwisin käsityksen olennaiset osat hyvin päivitetyssä sekä verrattain tiiviissä ja luettavassa muodossa.
Rawlsin käsityksen aatehistoriallista taustaa valottavat hänen moraalifilosofian ja politiikan filosofian historiaa käsittelevät luentonsa, jotka on nyttemmin julkaistu toimitettuina teoksina: Lectures on the History of Moral Philosophy (toim. Barbara Herman, 2000) ja Lectures on the History of Political Philosophy (toim. Samuel Freeman, 2007). Luentokokoelmista edellisessä Rawls käsittelee Humea, Leibnizia, Kantia ja Hegeliä. Ylivoimaisesti eniten huomiota saa Kant, mikä kuvastaa myös Rawlsin ymmärrystä Kantista hänen oman käsityksensä tärkeimpänä edeltäjänä. Jälkimmäisessä luentokokoelmassa ovat tarkasteltavina Hobbes, Locke, Hume, Rousseau, Mill ja Marx sekä liiteosassa Sidgwick ja Butler. Luennoillaan niin moraalifilosofian kuin politiikan filosofian historiasta Rawls pyrki esittämään tarkasteltavien ajattelijoiden argumentit niiden parhaassa muodossaan ja esittämään kriittisiä huomioita vain maltillisesti. Paitsi että nämä luennot auttavat ymmärtämään Rawlsin oman käsityksen taustaa, ne ovat inspiroineet kokonaista sukupolvea Harvardissa opiskelleita historiallisesti suuntautuneita filosofeja.
Kansojen oikeudessa Rawls laajentaa liberaalidemokraattista lähestymistapaansa kansainvälisen oikeuden ongelmiin. Rawls pitää siinä kansoja (peoples) kansainvälisen oikeuden relevantteina sopimusosapuolina valtioiden tai yksilöiden sijaan: hänen pyrkimyksenä on löytää sellainen tulkinta kansainvälisen oikeuden perusperiaatteista, jonka vapaat ja tasa-arvoiset kansat voisivat hyväksyä keskinäisissä suhteissaan. Kansojen oikeudessa erilaisten oikeudenmukaisuuskäsitysten pohjalta hyvin järjestyneet (well-ordered) kansat nähdäänkin keskenään vapaina ja tasa-arvoisina jokseenkin samalla tavoin kuin kansallisen oikeudenmukaisuuden tapauksessa erilaisten järkevien elämänpäämäärien mukaan elämänsä järjestäneet kansalaiset.
Kansoilla on Rawlsin mukaan moraalinen luonne. Ainakin hyvin järjestyneiden kansojen tapauksessa tämä heijastuu myös niiden ulkopolitiikkaan niiden hallitusten kautta. Rawls ei kuitenkaan tarjoa yksiselitteistä kansan määritelmää. Sen sijaan hän hahmottelee teoriansa viitaten tiettyihin ideaalityyppisiin kansoihin, joista hyvin järjestyneitä ovat liberaalit demokratiat ja niin sanotut kelvolliset (decent) hierarkkiset kansat. Liberaalidemokraattisilla kansoilla ei ole erityisen sisältörikasta yhteisen hyvän käsitystä. Niiden keskeiset arvot ovat yhtäältä kaikille liberaaleille demokratioille yhteisen julkisen järjenkäytön mukaisia, toisaalta ne heijastelevat itse kunkin liberaalin demokratian perustuslaillista historiaa.
Kelvolliset kansat ovat sopijaosapuolia, joiden muodostamissa kelvollisissa yhteiskunnissa valitsee rauha ja keskeisiä ihmisoikeuksia kunnioitetaan. Näillä kansoilla ei ole laajentumispyrkimyksiä – kuten ei ole ideaalityyppisillä liberaaleilla demokratioillakaan. Kelvolliset yhteiskunnat perustuvat kuitenkin johonkin tiettyyn kokonaisnäkemykseen kansan yhteisestä hyvästä. Niiden perusrakenteeseen kuuluu kelvollinen neuvotteluhierarkia, jossa ihmiset tulevat kuulluiksi julkisissa asioissa omien ryhmiensä edustajien välityksellä. Rawls viittaa islamiin yhtenä kelvollisten kansojen kasvualustana. Rawlsille kelvolliset kansat ovat siis liberaalidemokraattisten kansojen ohella vastavuoroiseen sopimukseen kykeneviä maailmanpolitiikan toimijoita, joita ei tule pakottaa omaksumaan liberaalidemokraattista yhteiskuntamallia. Kansojen oikeuden itsessään on kuitenkin Rawlsin mukaan toteutettava keskenään vapaiden ja tasa-arvoisten kansojen välisen reilun vastavuoroisuuden ideaa. Juuri tässä Rawlsin kansainvälinen oikeudenmukaisuuskäsitys, joka muuten on verrattain salliva ei-liberaaleja kansoja kohtaan, kuitenkin ilmentää reilun liberaalidemokraattisuuden arvoja.
Rawls katsoo olevan sekä vapaiden ja tasa-arvoisten liberaalidemokraattisten että kelvollisten kansojen etujen mukaista sopia yhteisistä kansojen oikeuden periaatteista. Näiden tulisi vaatia kansoja kunnioittamaan perustavia ihmisoikeuksia, kansojen suvereniteettia, perinteisen kansainvälisen oikeuden (siviilien suojelun sisältäviä) sodankäynnin sääntöjä ja kansainvälisiä erityissopimuksia ylipäänsä. Kansojen oikeuteen kuuluu myös ongelmaisten yhteiskuntien auttaminen. Näille epäsuotuisten olosuhteiden rasittamille kansoille (burdened peoples) tulee tarjota aito mahdollisuus liittyä kansojen oikeuden periaatteita keskinäisissä suhteissaan seuraavien kansojen yhteisöön. Koska jäsenyys tässä yhteisössä vaatii joko toimivia liberaalidemokraattisia tai kelvollisia poliittisia rakenteita, tulee niiden kehittämiseen tarjota riittävästi resursseja.
Kansojen välinen suvaitsevaisuus ei Rawlsin teoriassa ulotu kuitenkaan lainsuojattomiin valtioihin (outlaw states), jotka eivät kunnioita perustavia ihmisoikeuksia ja joilla on voimakkaita laajenemispyrkimyksiä. Rawls tarkastelee tässä yhteydessä lukuisia näkökohtia, jotka liberaalidemokraattisten ja kelvollisten kansojen tulee huomioida puolustaessaan turvallisuuttaan suhteessa näihin valtioihin. Rawls käyttää keskeisimpänä esimerkkinään lainsuojattomasta valtiosta Hitlerin Saksaa, mutta hän esittää kärkevää kritiikkiä myös tätä aiempaa eurooppalaista ja tätä myöhempää yhdysvaltalaista imperialismia kohtaan.
Rawlsin Oikeudenmukaisuusteorian kritiikin varhaisiin suuntauksiin lukeutuvat libertarismi ja kommunitarismi. Libertarismin keskeiseksi teokseksi nousi Robert Nozickin Anarchy, State and Utopia (1974), jossa Nozick pyrki osoittamaan yhteiskunnallisten tuloerojen muodostuvan täysin oikeutetusti lainmukaisen omistusoikeuden ja vapaaehtoisten sopimusten kautta. Näin siis Rawlsin seikkaperäinen argumentaatio perusrakenteen oikeudenmukaisuudesta olisi ainakin taloudellisen jako-oikeudenmukaisuuden osalta tarpeetonta ja harhaanjohtavaa. Kommunitaristit kuten Alasdair MacIntyre (1981) ja Michael Sandel (1982) ovat puolestaan kritisoineet erityisesti Rawlsin alkuasetelman kuvaamaa liberaalia pyrkimystä nähdä oikeudenmukaisuus perimmältään yhteisöistään erillisten yksilöiden välisenä asiana. Kommunitarismiin on usein liittynyt myös relativistinen (tai postmoderni) käsitys moraalin luonteesta ylipäänsä, ja tämän on nähty luovan myönteisellä tavalla tilaa erityisesti uskonnolliselle yhteisöllisyydelle.
Libertaareihin ja kommunitaristeihin verrattuna Rawlsin käsitystä lähempänä ovat olleet esimerkiksi demokraattiset diskurssieetikot, joista vaikutusvaltaisin lienee Jürgen Habermas. He ovat korostaneet demokratiaa ja järkevää keskustelua yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden menetelmällisinä reunaehtoina ja siten pyrkineet jättämään tavanomaiselle poliittiselle ja moraaliselle keskustelulle enemmän merkityksellistä tilaa kuin Rawls. Habermas ja Rawls selvittivät filosofisia välejään Journal of Philosophy -aikakauslehdessä vuonna 1995, kun Rawlsin Political Liberalism oli jo ilmestynyt. Verrattain lähellä Rawlsin käsitystä ovat myös olleet yhdysvaltalaiset perustuslailliset teoreetikot kuten Bruce Ackerman (1991), jotka ovat katsoneet Rawlsin kannattamien poliittisten arvojen oikeutuksen nousevan nimenomaan niiden perustuslaillisuudesta.
Rawlsin inspiroimassa ja yhteiskuntafilosofian perinteiset rajatkin ylittäneessä keskustelussa merkittäviä kriittisiä puheenvuoroja ovat esittäneet myös Rawlsin arvosteleman utilitarismin edustajat. Vaikutusvaltaisia ja varhaisia utilitarismin puolustuksia Rawlsin kritiikkiä vastaan ovat kehitelleet muiden muassa taloustieteen nobelistit Kenneth Arrow (1973a; 1973b) ja John Harsanyi (1975; 1977). Näiden hyvinvoinnin taloustieteilijöiden näkökulmasta Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriassa esittämä oikeudenmukaisuuskäsitys sisältää merkittäviä päätösteoreettisia puutteita, eikä se kykene tarjoamaan aitoa vaihtoehtoa utilitaristiselle yhteiskuntakäsitykselle ja sen mukaisesti rakentuvalle normatiiviselle taloustieteelle (ks. tarkemmin Mäkinen 2004).
Radikaali Rawls-kritiikki on usein myötäillyt kommunitaristisia ja postmoderneja äänenpainoja. Myös osa feministisestä Rawls-kritiikistä on ollut räväkkää. Yhtäältä Rawlsin on sanottu keskittyvän miestyypilliseen periaate- ja tosiasiakeskeiseen argumentaatioon naisille ominaisemman kontekstuaalisuuteen ja välittämiseen keskittyvän etiikan sijaan. Toisaalta liberaalit feministit kuten Susan Okin (1989) ovat osaltaan puolustaneet räväkkää rawlsilaisten periaatteiden soveltamista erityisesti perheiden sisäiseen elämään. Monet radikaalin Rawls-kritiikin suuntauksista – niin feministisestä kuin ei-feministisestäkin – ovat edelleen keskittyneet kokonaisvaltaiseen ympäristöetiikkaan. Varsinkin radikaalien Rawls-kriittisten kantojen kohdalla on kuitenkin huomattava, etteivät ne välttämättä niinkään ammenna voimaansa siitä, mitä Rawls on sanonut kuin siitä, mitä Rawls ei ole sanonut. Esimerkiksi verrattain radikaali feministinen tai ympäristöeettinen ote saattaisi olla sovitettavissa yhteen Rawlsin käsityksen kanssa, mutta tämän selvittäminen olisi asia erikseen.
Rawlsin kansainvälisen käsityksen ensimmäisistä kriitikoista merkittävimpänä voidaan pitää hänen oma oppilaastaan Thomas Poggea. Kirjassaan Realizing Rawls (1989) Pogge loi pohjaa Rawlsin ajatusten globaalille soveltamiselle jo ennen Rawlsin omaa kansainvälistä suuntautumista, ja sittemmin Poggesta on muodostunut yksi globaalin oikeudenmukaisuusajattelun johtohahmoista. Erittäin vaikutusvaltaisena, Rawlsille osittain vaihtoehtoisena suuntauksena voidaan myös mainita Amartya Senin ja Martha Nussbaumin edustama inhimillisiin kykyihin (human capabilities) keskittyvä suuntaus. Senin taloustieteelliset tutkimukset yhdistettynä Nussbaumin laajaan filosofianhistorialliseen tuntemukseen ovat rikastaneet liberaalidemokraattista keskustelua niin länsimaisissa kuin ei-länsimaisissakin asiayhteyksissä. Esimerkiksi heidän uudet kirjoituksensa uskonnosta ja liberaalista suvaitsevaisuudesta (Sen 2005; 2007; Nussbaum 2008a; 2008b) ovat yhtäältä tuoneet esiin rawlsilaisen poliittisen liberalismin ansioita ja toisaalta muistuttaneet tarpeesta kehittää Rawlsin perintöä sekä kriittisesti että seikkaperäisesti. Päivänsalo (2007b; 2008) on analysoinut Rawlsin kansainvälistä käsitystä esimerkiksi suhteessa nationalismiin ja luterilaisittain ymmärrettyyn maalliseen oikeudenmukaisuuteen.
Suomessa Rawlsin teoriaa on kehitellyt kenties moniulotteisimmin Terho Pursiainen. Esimerkiksi väitöskirjassaan Isänmaallisuus. Keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia (1997) hän on Rawlsia hyödyntäen suhteuttanut yhteiskunnan materiaalista perustaa koskevan oikeudenmukaisuuskäsityksensä henkistä todellisuutta koskevaan, itseironian sävyttämään kepeyden filosofiaansa. Rawlsista poiketen Pursiainen on kuitenkin kytkenyt yhteiskunnan materiaalista perustaa koskevan ajattelunsa rationaalisen rakkauden käsitteeseen varsinaisen alkuasetelman sijaan. Näin hän on yhtäältä profiloinut käsityksensä lähemmäksi arkijärkistä yhteiskunnallista sopimuksentekoa, mutta toisaalta hän on vääjäämättä menettänyt jotakin siitä radikaalin puolueettomuuden ideasta, jota Rawlsin alkuasetelman oli alun perin määrä kuvastaa. (Arkijärkisen ja alkuasetelmalähtöisen lähestymistavan silloittamisesta ja siihen liittyvistä taloudellista oikeudenmukaisuutta, uskonnonvapautta ja Yhdysvaltain historiaa käsittelevistä esimerkeistä ks. tarkemmin Päivänsalo 2007a).
Jo Pursiainen kiinnitti huomiota Rawlsin pyrkimykseen suunnitella yhteiskunnan perusrakenne oikeudenmukaisuuden ohella kannustavaksi. Liisa Björklundin väitöskirja Kannustaminen ja moraali: Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen (2008) kytkee Rawlsin käsityksen keskeiset ajatukset suomalaiseen keskusteluun tältä osin. Suomalaisiin Rawls-keskustelijoihin ovat eri yhteyksissä lukeutuneet myös esimerkiksi Juha Räikkä (1993), Juha Sihvola (2004; 2007), Jaana Hallamaa (1994), Heikki Kirjavainen (1996), Sirkku Hellsten (1997), Marjaana Kopperi (1998) ja Kari Saastamoinen (1998)
Yksi Rawls-keskusteluun liittyvä nouseva teema on ollut yritysvastuu. Jukka Mäkinen ja Arno Kourula (2008) ovat tarkastelleet tässä kohden rawlsilaista ajatusta yhteiskunnallisesta työnjaosta. Siinä kansalaisilla on ensisijainen kollektiivinen poliittinen vastuu yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuudesta. Liikeyritysten tehtävä on puolestaan toimia tämän rakenteen puitteissa rajatummassa taloudellisessa roolissa ja antaa panoksensa lähinnä tämän tehtävän vastuullisella hoidolla yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoitteiden toteutumiseen. Tästä näkökulmasta yhä muodikkaammiksi tulleiden laajennetun yritysvastuun ohjelmien ei voi odottaa korjaavan olennaisia puutteita yhteiskunnan perusrakenteen oikeudenmukaisuudessa.
Freeman, Samuel (toim.) (2003). The Cambridge Companion to Rawls. Cambridge University Press, Cambridge.
– Tutkijan perusteos. Rawlsin ja Rawls-tutkimuksen keskeisiä teemoja käsitteleviä artikkeleita.
Dombrowski Daniel (2001). Rawls & Religion: The Case for Political Liberalism. State University of New York Press, New York
– Luettava johdatus Rawlsin käsitystä ja uskontoa koskeviin kysymyksiin erityisesti poliittisesti liberaalin roomalaiskatolisuuden näkökulmasta.
Freeman, Samuel (2007). Rawls. Routledge, London
– Vaikutusvaltainen tulkinta Rawlsin tuotannon keskeisistä osista ja Rawlsin koko filosofian puolustus.
Davion, Victoria & Wolf, Clark (2000). The Idea of a Political Liberalism: Essays on Rawls. Rowman & Littlefield Publishers, Lanham
– Kokoelma kirjoituksia, joiden keskiössä on Rawlsin Political Liberalism -teos. Sisältää myös kaksi kiinnostavaa artikkelia poliittisesta liberalismista ja kansainvälisestä oikeudenmukaisuudesta.
Martin, Rex & Reidy, David (toim.) (2006). Rawls's Law of Peoples: A Realistic Utopia?.Blackwell Publishing, Malden
– Tasokas kokoelma artikkeleita, joissa sekä puolustetaan että kritisoidaan Rawlsin viimeiseksi jäänyttä pääteosta.
Daniels, Norman (toim.) (1989). Reading Rawls: Critical Studies on Rawls' 'A Theory of Justice'. Stanford University Press, Stanford
– Kokoelma angloamerikkalaisen poliittisen filosofian kärkinimien kriittisiä arvioita Rawlsin ensimmäisestä pääteoksesta. Osalla tämän kirjan artikkeleista on ollut huomattavaa merkitystä Rawlsin myöhäisemmässä tuotannossa.
Ackerman, Bruce (1991). We the People 1: Foundations. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Aristoteles. Nikomakhoksen etiikka. Suom. ja sel. Simo Knuuttila (1989). Gaudeamus, Helsinki.
Arrow, Kenneth (1973a). "Some Ordinalist-Utilitarian Notes on Rawls’s Theory of Justice". Teoksessa Kenneth Arrow (1984) Social Choice and Justice. Basil Blackwell, Oxford. 96–114.
Arrow, Kenneth (1973b). "Rawls’s Principle of Just Saving". Teoksessa Kenneth Arrow (1984) Social Choice and Justice. Basil Blackwell, Oxford. 133–146.
Barry, Brian (1965). Political Argument. Routledge & Kegan Paul, London.
Barry, Brian (1996). Justice as Impartiality. Clarendon Press—Oxford University Press, Oxford, UK.
Björklund, Liisa (2008) Kannustaminen ja moraali. Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen. Väitöskirja. Systemaattisen teologian laitos, Helsinki.
Braithwaite, R. B. (1955). Theory of Games as a Tool for the Moral Philosopher: An Inaugural Lecture Delivered in Cambridge on 2 December 1954. Cambridge University Press, Cambridge.
Habermas, Jurgen. (1995). "Reconciliation through the Public Use of Reason: Remarks on John Rawls’s Political Liberalism". The Journal of Philosophy, Vol. 92, No. 3, 109–131.
Hallamaa, Jaana (1994). The Prism of Moral Personhood: The Concept of Person in Contemporary Anglo-American Ethics. Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft 33. Luther-Agricola-Society, Helsinki.
Harsanyi, John (1975). "Can the Maximin Principle Serve as a Basis for Morality? A Critique of John Rawls’s Theory". Teoksessa Harsanyi, John (1980). Essays on Ethics, Social Behavior, and Scientific Explanation. D. Reidel Publishing Company, Dordrecht. 37–63.
Harsanyi, John (1977). "Morality and the Theory of Rational Behaviour". Teoksessa Utilitarianism and Beyond (1982). (Toim. Amartya Sen & Bernard Williams.) Cambridge University Press, Cambridge. 39–62.
Hellsten, Sirkku (1997). In Defence of Moral Individualism. Väitöskirja. Käytännöllisen filosofian laitos, Helsinki.
Kirjavainen, Heikki (1996). Moraali, motivaatio ja yhteiskunta. Johdatus eräisiin motivaatioteoreettisen sosiaalietiikan keskeisiin ongelmiin. STKS, Helsinki.
Kopperi, Marjaana (1998). Right Actions and Good Persons. Väitöskirja. Käytännöllisen filosofian laitos, Helsinki.
MacIntyre, Alasdair (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. (After Virtue: A Study in Moral Theory, 1981). Suom. Niko Noponen. Gaudeamus, Helsinki.
Mäkinen, Jukka (2004). John Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsityksen merkitys normatiiviselle taloustieteelle. Väitöskirja. Helsinki School of Economics A-244.
Mäkinen, Jukka & Kourula, Amo (2008). "Yritysvastuun politiikkaa". niin & näin, 4/2008. 93–101.
Nozick, Robert (1974). Anarchy, State, and Utopia. Basic Books, New York.
Nussbaum, Martha (2008a). The Clash Within: Democracy, Religious Violence, and India’s Future. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, MA.
Nussbaum, Martha (2008b). Liberty of Conscience: In Defense of America’s Tradition of Religious Equality. Basic Books, New York.
Okin, Susan Moller (1989). Justice, Gender, and Family. Basic Books, New York.
Pogge, Thomas (1989). Realizing Rawls. Cornell University Press, Ithaca.
Pursiainen, Terho (1997). Isänmaallisuus. Keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia. Gaudeamus.
Päivänsalo, Ville (2007a). Balancing Reasonable Justice: John Rawls and Crucial Steps Beyond. Ashgate Publishing Company, Aldershot.
Päivänsalo, Ville (2007b) "National Justice and Global Extensions: John Rawls's Model and an Alternative." Political Practices and International Order. Proceedings of the Annual Conference of the Societas Ethica, Oxford 2006. (Toim. Stefan Heuser & Hans Ulrich). LIT, Zurich. 194–207.
Päivänsalo, Ville (2008). "Rawls, Religion, and a Lutheran Perspective on Earthly Governance". Lidenskab og Stringens: Festskrift til Svend Andersen. (Toim. Kees van Kooten & Ulrik Nissen.) Anis, Copenhagen. 371–382.
Rawls, John (1950). A Study in the Grounds of Ethical Knowledge: Considered with Reference to Judgments on the Moral Worth of Character. Väitöskirja. UMI Dissertation Services, A Bell & Howard Company, Ann Arbor, Michigan.
Rawls, John (1951). "Outline of a Decision Procedure for Ethics". Teoksessa John Rawls Collected Papers (1999). (Toim. Samuel Freeman.) Harvard University Press, Cambridge. 1–19.
Rawls, John (1955). "Two Concepts of Rules". Teoksessa John Rawls Collected Papers. (1999) (Toim. Samuel Freeman.) Harvard University Press, Cambridge. 20–46.
Rawls, John (1958). "Justice as Fairness". Teoksessa John Rawls Collected Papers. (1999) (Toim. Samuel Freeman.) Harvard University Press, Cambridge. 47–72.
Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (1988). Oikeudenmukaisuusteoria. (A Theory of Justice, 1971.) Suom. Terho Pursiainen. WSOY, Porvoo.
Rawls, John (1993). Political Liberalism. Columbia University Press, New York.
Rawls, John (1995). "Reply to Habermas". The Journal of Philosophy, Vol. 92, No. 3, 132–180.
Rawls, John (1999). Collected Papers. (Toim. Samuel Freeman.) Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (1999). The Law of Peoples. Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (2000). Lectures on the History of Moral Philosophy. (Toim. Barbara Herman.) Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (2001). Justice as Fairness: A Restatement. (Toim. Erin Kelly.) Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (2007). Lectures on the History of Political Philosophy. (Toim. Samuel Freeman.) Harvard University Press, Cambridge.
Rawls, John (2007). Kansojen oikeus. (The Law of Peoples, 1999) Suom. Leo Näreaho. Gaudeamus, Helsinki.
Rawls, John (2009). A Brief Inquiry into the Meaning of Sin and Faith: With ”On My Religion” (Toim. Thomas Nagel.) Harvard University Press, Cambridge, MA.
Räikkä, Juha (1993). Oikeudenmukainen yhteiskunta. Johdatus yhteiskuntafilosofiaan. Painatuskeskus, Helsinki.
Saastamoinen, Kari (1998). Eurooppalainen liberalismi. Etiikka, talous, politiikka. Atena, Jyväskylä.
Sandel, Michael (1982). Liberalism and the Limits of Justice. Cambridge University Press, Cambridge.
Sen, Amartya (2005). The Argumentative Indian: Writings on Indian History, Culture, and Identity. Picador, New York.
Sen, Amartya (2007). Identity and Violence: The Illusion of Destiny. W. W. Norton & Company, New York.
Sidgwick, Henry (1907/1981). The Methods of Ethics. Seventh edition. Hackett Publishing Company, Indianapolis/Cambridge.
Sihvola, Juha (2004). Maailmankansalaisen etiikka. Otava, Helsinki.
Sihvola, Juha (2007). "John Rawls ja Kansojen oikeuden filosofinen tausta". Teoksessa John Rawls. Kansojen oikeus. (The Law of Peoples, 1999). Suom. Leo Näreaho. Gaudeamus, Helsinki. 269–302.