Pufendorf, Samuel
Heikki Haara (julkaistu 12.7.2013, muokattu 25.9.2014)
Samuel Pufendorf (1632–1694) oli omana aikanaan Euroopan luetuin luonnonoikeusfilosofi, jonka teosten suosiosta kertovat lukuisat painokset ja käännökset eri eurooppalaisille kielille. Pufendorfin ajattelussa moraalissa on kyse säännöistä ja sosiaalisista normeista, jotka mahdollistavat rauhanomaisen ja sosiaalisen yhteiselämän. Sopimusteoreettisessa yhteiskuntafilosofiassaan hän pyrki määrittämään erityisesti suvereenin valtion luonnetta ja rajoja. Moraali- ja yhteiskuntafilosofian lisäksi hänen tuotantonsa sisältää kirjoituksia historiasta, oikeustieteestä, teologiasta ja antropologiasta. Pufendorf vaikutti yliopistoviroissa Heidelbergissä ja Lundissa sekä myöhemmin Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n ja Preussin vaaliruhtinaiden Fredrik Vilhelmin ja Fredrik III:n poliittisena neuvonantajana ja hovihistorioitsijana.
- Opiskelu- ja nuoruusvuodet 1632–1661
- Ajanjakso yliopistoviroissa 1661–1976
- Ura historioitsijana ja diplomaattina 1676–1694
- Filosofia ja teokset
- Vaikutus
- Pufendorf Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Pufendorfin teoksia
Opiskelu- ja nuoruusvuodet 1632–1661
Samuel Pufendorf syntyi luterilaisen pastorin perheeseen Dorfchemitz-bei-Thalheimin kylään Saksin osavaltioon tammikuun 8. päivä vuonna 1632. Saksin alueen protestanttinen vaaliruhtinas Johan Georg hylkäsi 1630-luvun alussa puolueettoman kannan ja liittyi 30-vuotisessa sodassa (1618–1648) Ruotsin kuninkaan Kustaa Adolfin joukkoihin Habsburgeja vastaan. Nuoruuden kokemuksilla uskonkiistoista, poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisista sodista oli epäilemättä oma vaikutuksensa siihen, että Pufendorfin myöhempää ajattelua leimasi monien aikalaistensa tavoin pelko yhteiskunnan hajoamisesta väkivaltaiseen luonnontilaan (Seidler 1990, 4–5). Koululaisena erityisesti latinan opintoihin kiinnostusta osoittanut Pufendorf siirtyi vuonna 1650 isänsä toivomuksesta opiskelemaan luterilaista teologiaa Leipzigin yliopistoon. Hän kuitenkin kyllästyi Leipzigissä vaikuttaneeseen luterilaiseen ortodoksiaan, jota leimasi teologisesti painottunut metafyysinen skolastiikka ja aristotelismi. Pufendorf hylkäsi alkuperäisen aikomuksensa opiskella papiksi ja suuntasi kiinnostuksensa teologian ohella humanistisiin tieteisiin, luonnontieteisiin ja oikeustieteeseen.
Vuonna 1656 Pufendorf siirtyi opiskelemaan Jenan yliopistoon, jossa hän tutustui matemaatikko ja filosofi Erhard Weigeliin (1625–1699), jolla tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset Pufendorfin ajatteluun. Weigelin ohjauksessa Pufendorf tutustui muun muassa Galilein (1564–1642), Hugo Grotiuksen (1583–1645), René Descartesin (1596–1650) ja Thomas Hobbesin (1588–1679) teoksiin, mikä mahdollisti hänen erottautumisensa aristotelismista ja skolastisesta traditiosta. Toisaalta, vaikka Pufendorf suhtautui myöhemmin avoimen torjuvasti skolastiseen traditioon, hän omaksui esimerkiksi moraalipsykologiaansa elementtejä Francisco Suárezin (1548–1617) metafysiikasta, jota opetettiin laajasti myös Saksan luterilaisilla alueilla (Holland 2012, 436–437). Pufendorf omaksui todennäköisesti Weigelilta idean kehittää matemaattiseen todistettavuuteen pyrkivää moraaliteoriaa sekä erottelun fysikaalisten entiteettien (entia physica) ja moraalisten entiteettien (entia moralia) välille. Vanhemman veljensä diplomaatti Esais Pufendorfin (1628–1689) innoittamana Pufendorf kiinnostui Jenan vuosinaan myös politiikasta ja löysi luonnonoikeudesta eri kiinnostuksen kohteitaan yhdistävän tekijän.
Jenasta lähdettyään Pufendorf ei onnistunut löytämään mieluisaa akateemista tehtävää ja aloitti työt Ruotsin Kööpenhaminan suurlähettiläs Peter Julius Coeyetin perheen kotiopettajana. Kun Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa X aloitti ensimmäisen Pohjan sodan Tanskaa vastaan, Pufendorf jäi isäntäperheensä kanssa kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen Kööpenhaminaan. Vankeutensa aikana hän kirjoitti ilman pääsyä kirjastoon ensimmäisen filosofisen teoksensa Elementorum jurisprudentiae universalis (Yleisten lakien elementit, 1660). Vapautumisensa jälkeen Pufendorf seurasi isäntäperhettään Alankomaihin, jossa hän jatkoi opintojaan Leidenin yliopistossa. Leidenissa Pufendorf opiskeli erityisesti klassista filologiaa, toimitti antiikin klassisia tekstejä ja tutustui entistä paremmin stoalaisuuteen. Vaikka varmaa tietoa asiasta ei olekaan, on esitetty, että Pufendorf olisi Alankomaiden vuosinaan tutustunut myös nuoren Baruch Spinozan (1632–1677) ajatteluun (Seidler 1990, 55).
Ajanjakso yliopistoviroissa 1661–1976
Vuonna 1661 Pufendorf palasi Saksaan, kun hänet nimitettiin Heidelbergin yliopiston filologian ja kansojen oikeuden professoriksi. Heidelbergin vuodet olivat Pufendorfille mieluisaa aikaa ja antoivat mahdollisuuden kehitellä Elementorum-teoksessa julkaistuja ajatuksia. Hän myös avioitui ja sai kaksi tytärtä. Heidelbergissä Pufendorf julkaisi salanimellä kiistanalaisen teoksen De statu imperii germanici (Saksan imperiumin perustuslaista, 1667), jossa hän syytti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan olevan ”epämuodostunut hirviö”. Pufendorf kritisoi Saksan menettäneen suvereniteettinsa johtuen sen jakautumista keskenään kilpaileviin uskonnollisiin ja valtiollisiin ryhmiin (ks. Seidler 2002, 238–239). Erityisesti Pufendorf syytti paavin ja katolisen kirkon poliittista vaikutusvaltaa imperiumin heikkoudesta. Paavin oppituomio ja teoksen kieltäminen saksalaisista yliopistoista osaltaan vain lisäsi teoksen herättämää kiinnostusta ja siitä otettujen, usein laittomien painosten määrää.
Heidelbergissä Pufendorfilla oli oppilainaan lukuisia ruotsalaisten aristokraattien lapsia, joista monet, kuten Kaarle Kustaa X:n poika, myös asuivat Pufendorfin luona. Ruotsin kruunulle tekemiensä palvelusten ja isoveljensä Esaiksen suhteiden avulla Pufendorf siirtyi vuonna 1668 kuningas Kaarle XI:n kutsusta Ruotsiin, vastaperustettuun Lundin yliopistoon. Lundissa Pufendorf nimitettiin luonnonoikeuden ja kansojen oikeuden professoriksi. Huolimatta 1600-luvulla vähitellen muotoutuneesta kansallisvaltioiden järjestelmästä Pufendorf koki isänmaansa yhdessä muiden eurooppalaisten kanssa olevan ”kirjeiden tasavalta” (respublica literaria). Hän myös pyrki säilyttämään latinan kielen oppineiden yhteisenä kielenä ja suhtautui torjuvasti Saksan kielellä julkaisemiseen (Seidler 2005, 343–344). Neljä vuotta Lundiin saapumisen jälkeen Pufendorf julkaisi laajan filosofisen pääteoksensa De jure naturae et gentium (Luonnon ja kansojen oikeudesta, 1672) ja heti seuraavana vuonna sen pohjalta muokatun oppikirjaversion De officio hominis et civis (Ihmisen ja kansalaisen velvollisuudesta, 1673). Hän alkoi myös välittömästi luennoida omista teoksistaan niiden ilmestymisen jälkeen, mikä poikkesi normaalista käytännöstä, jossa professorit yleensä kommentoivat muiden julkaistuja tekstejä (Lindberg 2011, 43).
Teoksissaan Pufendorf haastoi radikaalisti vallitsevia luterilaisen ortodoksian olettamuksia, mikä aiheutti yhden 1600-luvun suurimmista intellektuaalisista kiistoista Ruotsissa ja Saksassa. Teosten aiheuttama polemiikki sai Pufendorfin julkaisemaan vuonna 1684 uudelleen muokatun version De jure -teoksesta, jossa hän muotoili joitain kiistanalaisia kohtia uudelleen. Hän lisäsi toiseen editioon viittauksia erityisesti Richard Cumberlandin (1632–1718) teoksiin ja stoalaisuuteen pyrkiessään tekemään teostensa kiistanalaisen hobbesilaisen perinnön vähemmän selkeäksi (ks. Palladini 1998, 48–60; Malcolm 2002, 522–523). Pufendorf myös vastasi lukuisille kriitikoilleen poleemisilla kirjoituksilla, joissa hän selvensi ja puolusti omia näkemyksiään. Nämä kirjoitukset julkaistiin vuonna 1686 kokoomateoksena nimeltään Eris Scandica.
Ura historioitsijana ja diplomaattina 1676–1694
Vuonna 1676 Tanska valtasi Lundin Ruotsilta, mikä merkitsi käännekohtaa Pufendorfin uralla. Menetettyään professorin viran Lundissa Pufendorf muutti Tukholmaan, jossa hänestä tuli Ruotsin kuningas Kaarle XI:n poliittinen neuvonantaja ja hovihistorioitsija. Ruotsin hovissa Pufendorf otti osaa poliittiseen elämään ja julkaisi kirjoituksia, jotka liittyivät sekä kansainväliseen politiikkaan että Ruotsin sisäpolitiikkaan. Tukholmaan siirtyminen merkitsi käännekohtaa myös Pufendorfin akateemisella uralla, ja hän suuntasi kiinnostuksena luonnonoikeudesta historiankirjoitukseen. Tukholmassa Pufendorf julkaisi Lundin muistiinpanojen pohjalta kirjoitetun historiallisen teoksen Einleitung zu der Historie der Vohnehmsten Reiche und Staaten so itziger Zeit in Europa sich befinden (Johdatus Euroopan nykyisen ajan tärkeimpien kuningaskuntien ja valtioiden historiaan, 1682). Teos käännettiin 1700-luvun aikana useille eurooppalaisille kielille, ja siitä tuli valistuksen ajan ensyklopedisteille vertailevan historiankirjoituksen malli.
Tukholman vuosinaan Pufendorf keskittyi huolelliseen historialliseen arkistotutkimukseen ja julkaisi muun muassa laajan teoksen Ruotsin historiasta. Samoihin aikoihin hänen objektiivisuuteen pyrkivän historioitsijan ja poliittisen neuvonantajan roolien välille alkoi syntyä jännitteitä ja välit Ruotsin hoviin huononivat. Ollessaan Saksassa arkistomatkalla Pufendorf päätyi keskusteluihin Preussin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelmin kanssa, joka kutsui hänet hovihistorioitsijakseen ja neuvonantajakseen Berliiniin. Preussin merkitys suurvaltapolitiikassa oli noussut samaan aikaan kuin Ruotsin asema suurvaltana oli aloittanut alamäkensä, mikä osaltaan selittää Pufendorfille tyypillisen halun seurata vahvempaa monarkkia. Berliiniin Pufendorfia houkutti myös Ranskasta paenneille hugenoteille turvapaikan tarjonneen Fredrik Vilhelmin näkemys kirkon ja valtion välisistä suhteista, joka oli samansuuntainen Pufendorfin kanssa. Molemmat korostivat kirkon ja valtion välistä eroa ja niiden erottamista toisistaan.
Ranskan kuningas Ludvig XIV:n julistama Nanten ediktin purkaminen (1685) kirvoitti Pufendorfia julkaisemaan teoksen De habitu religionis christianae ad vitam civilem (Kristillisen uskon luonteesta suhteessa valtiolliseen elämään, 1687), jossa hän terävöitti näkemystään uskonnollisen elämän ja valtion erottamisesta sekä tuomitsi Ranskan monarkin toimet laittomaksi. Toinen merkittävä puhtaammin teologinen teos oli Jus feciale divinium sive de consensu et dissensu protestantu (Jumalallisen liiton laki tai konsensuksesta ja erimielisyydestä protestanttien keskuudessa, 1695), jossa Pufendorf hahmotteli rationaalista perustaa kalvinististen ja luterilaisten kirkkojen yhdistymiselle. Teos julkaistiin postuumisti vuosi Pufendorfin kuoleman jälkeen. Huolimatta pyrkimyksestään erottaa kirkon vaikutus valtion asioista hän katsoi kristinuskon perusasioiden opetuksen olevan hyödyllisiä valtiolle. Pufendorf myös säilytti elämänmittaisen kiinnostuksensa henkilökohtaista uskonnollisuutta ja moraaliteologiaa kohtaan. Hän oli aktiivisesti mukana saksalaisen pietismin toiminnassa ja collegia pietastis -kokoontumisissa (ks. Döring 1992, 102–103).
Ruotsin hovi oli aluksi haluton päästämään Pufendorfia Preussiin, mutta vuonna 1688 hänen onnistui lopulta saapua Berliiniin. Fredrik Vilhelm kuoli pian Pufendorfin Saksaan saapumisen jälkeen, mikä ei kuitenkaan vaikuttanut hänen asemaansa uuden hallitsijan Fredrik III:n hovissa. Preussin vuosinaan Pufendorf jatkoi edelleen historiallisten teosten kirjoittamista ja julkaisi esimerkiksi Fredrik Vilhelmin historiikin. Keväällä 1694 Pufendorf matkusti Tukholmaan viimeistelläkseen Ruotsin hovin haltuun jääneen Kaarle Kustaa X:n historiikin käsikirjoituksen julkaisukuntoon, noutaakseen paronin arvonimen ja järjestelläkseen monarkkien välisiä diplomaattisia asioita. Paluun merimatka osoittautui ikääntyvälle oppineelle kohtalokkaaksi ja hän kuoli matkalla saamaansa sairauteen lokakuussa 1694. Pufendorfin hautaan siunaamisen suoritti hänen läheinen ystävänsä, saksalaisen pietismin voimahahmo Philip Jakob Spener (1635–1705).
Pufendorfin jyrkän voluntaristisen moraaliteorian mukaan maailma koostuu kahdenlaisista objekteista; fysikaalisista entiteetistä (entia physica) ja moraalisista entiteeteistä (entia moralia). Moraaliset entiteetit ovat ominaisuuksia tai muotoja (modus), jotka on asetettu (impositio) fysikaalisiin entiteetteihin. Jumala ei ole asettanut ihmismieleen moraalilakeja synnynnäisinä ideoina, vaan ymmärryksensä avulla ihmiset voivat päätellä Jumalan tahdollaan maailmaan asettaman perustavan normatiivisen ulottuvuuden, luonnollisen lain, jota ilman ihmisen järki olisi täysin kyvytön moraaliseen toimintaan. Kaikki moraalisuus perustuu pohjimmiltaan velvollisuuteen (obligatio) noudattaa luonnollisen lain käskyjä. Pufendorf erottaa jyrkästi toisistaan ”luonnollisen hyvän” ja ”moraalisen hyvän”. Luonnollinen hyvä tulee moraalisesti merkitykselliseksi ainoastaan suhteessa Jumalan käskyksi miellettävään luonnolliseen lakiin. Pufendorf on nominalisti, koska hän kieltää yleiskäsitteiden ja olemuksien reaalisuuden. Ihmiset voivat tarkastelemalla konkreettisen maailman olosuhteita ja ihmisluontoa ymmärtää luonnollisen lain keskeisen sisällön, jonka perimmäinen käsky edellyttää, että ”jokaisen ihmisen tulee niin paljon kuin hän vain kykenee edistää rauhanomaista sosiaalisuutta (socialitas)” (De jure II.3.15). Kaikki, mikä edistää sosiaalisuutta, on ymmärrettävä luonnollisen lain käskemäksi, ja kaikki, mikä vähentää sitä, on ymmärrettävä luonnollisen lain kieltämäksi.
Moraalisten entiteettien tarkoitus on ohjata ihmisten käyttäytymistä. Riippumatta alkuperästään kaikki moraaliset entiteetit ovat syntyneet älykkäiden olentojen, joko Jumalan tai ihmisten tahdosta. Teologisista lähtökohdistaan huolimatta Pufendorfin moraaliteoria edisti osaltaan moraalikäsitysten sekularisoitumista. Vaikka moraalisuus perustuu pohjimmiltaan Jumalan luomistyössään osoittamaan tahtoon, ihmiset voivat kykyjensä mukaan konstruoida lisää moraalisia entiteettejä, kuten positiivisia lakeja ja sosiaalisia normeja. Vapaata tahtoa painottanut Pufendorfin voluntarismi vaikutti yksilöllisyyden korostumiseen jättämällä ihmisille vallan ja vastuun säädellä paitsi omaa toimintaansa, myös sen institutionaalisia konteksteja. Painottaessaan tahdon vapautta Pufendorf halusi samanaikaisesti korostaa, että yksilöt ovat moraalisesti vastuullisia omista teoistaan.
Luonnollisen tilan (status naturalis) käsite on keskeinen Pufendorfin filosofiassa. Hänen lähtökohtansa mukaan luonnonoikeudessa ihmisen luonnollista tilaa tuli käsitellä vain lankeemuksen jälkeisessä turmeltuneessa tilassa. Rajaus erosi jyrkästi skolastisesta aristotelismista vaikutteita saaneen luterilaisen ortodoksian käsityksestä, jonka mukaan lankeemusta edeltänyt tila (status integritas) tarjosi lähtökohdan luonnonoikeudelle. Tässä mielessä Pufendorfin voidaan katsoa olleen lähempänä alkuperäisiä Lutherin (1483–1546) ajatuksia kuin 1600–luvun skolastiikasta vaikutteita saanut luterilainen luonnonoikeusteoria (Ks. Saastamoinen 1995, 42–52; Haakonssen 1996, 35–57). Käsitellessään vain langenneen ihmisen epätäydellistä tilaa Pufendorf irtautuu skolastisesta ajattelusta ja seuraa Hobbesia. (ks. "Hobbes, Thomas".) Toisaalta Pufendorf ei hyväksy hobbesilaisen luonnontilan amoraalisuutta, vaan hänen mukaansa ihmiset kykenevät tunnistamaan Jumalan asettaman moraalilain velvoittavuuden jo ennen valtioiden perustamista.
Vaikka Pufendorf esittää retorisena vastalauseena Hobbesille, että luonnollinen tila ”käsitettynä valtioiden ulkopuolella ei ole sota vaan rauha” (De jure II.2.9), epätäydellisten ihmisten pahat taipumukset ja suuret älykkyyserot ihmisten välillä tekevät esivaltiollisesta tilasta epämiellyttävän ja turvattoman. Edistääkseen omaa turvallisuuttaan ”perheenisät” näkevät välttämättömäksi luopua luonnollisesta vapaudestaan ja perustaa suvereenin valtion, ”yhdistyneen moraalisen persoonan” (persona moralis composita), jonka suvereenilla on valta kansalaisten ”elämään ja kuolemaan”. Yksi Pufendorfin tärkeimpiä kontribuutioita modernin moraalifilosofian kehitykseen oli luonnonoikeuden jyrkkä erottaminen moraaliteologiasta ja kristillisestä ilmoituksesta. Pufendorf rajasi luonnonoikeuden kohteeksi ainoastaan ihmisten ulkoiset teot, jotka tekivät heidät hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Poliittisessa filosofiassaan hän kiisti uskonnollisten auktoriteettien pyrkimyksen kritisoida suvereenin käskyjä vetoamalla metafyysisesti korkeampaan moraalin (Ks. Hunter 2001, 170–180; Tully 1991, xxiii–xxiv).
Pufendorf erotti ihmisten väliseen sopimukseen perustuvan valtion auktoriteetin ja Jumalan valtaan perustuvan luonnollisen lain auktoriteetin käsitteellisesti toisistaan. Toisaalta hänen poliittinen ajattelunsa muodostaa jatkumon hänen eettisen ajattelunsa kanssa. Koska valtion instituutiot ovat tehokkain keino edistää rauhanomaista sosiaalisuutta, jokainen on luonnollisen lain velvoittama suorittamaan yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Vaikka Pufendorf operoi subjektiivisilla yksilöoikeuksien käsitteillä, hän esitti oikeudet (ius) korostetun alisteisessa asemassa suhteessa velvollisuuksiin (officio). Hän painotti yksilöoikeuksien sijaan velvollisuuksien ja niihin liitettyjen rangaistuksien merkitystä. Luonnolliset oikeudet (esim. oikeus omaan ruumiiseen) ovat Pufendorfin ajattelussa keinoja edistää luonnollisen lain asettamia velvollisuuksia (esim. velvollisuus säilyä hengissä). Pufendorfin poliittista ajattelua leimannut huoli yhteiskuntarauhan säilymisestä johti siihen, että hän oli haluton antamaan yksittäisille kansalaisille mahdollisuutta itsenäisesti arvioida, ovatko suvereenin käskyt luonnollisen lain mukaisia vai eivät. Pufendorf kuitenkin ajattelee, että hyvin johdetun eliitin kollektiivinen kapina suvereenia vastaan on tietyissä oloissa hyväksyttävää.
Varhaisteoksessa Elementorum jurisprudentiae universalis (1660) näkyivät monet niistä ajatuksista ja käsitteistä, joita Pufendorf kehitti pidemmälle myöhemmissä teoksissaan. Paljolti Hobbesilta ja Grotiukselta vaikutteita saaneessa teoksessa Pufendorf pyrki kehittämään luonnonoikeuden teoriaa Erhard Weigelilta omaksumansa deduktiivisen geometrisen metodin mukaan. Vaikka Pufendorf myönsi varhaisemman luonnonoikeusajattelun arvon, hänelle oli ominaista korostaa Grotiuksen, Hobbesin ja oman ajattelunsa uutuutta tavalla, jolle oli tyypillistä varhaisempien auktoriteettien torjuminen sekä skolastisen metafysiikan ja teologian kieltäminen filosofian perustana.
Pufendorfin massiivisen luonnonoikeudellisen pääteoksen De jure naturae et gentium (1672) keskeisin kysymyksenasettelu liittyy poliittisen järjestyksen ongelmaan ja siihen, miten ihmisten tulisi toimissaan edistää perimmäistä luonnollista lakia, rauhanomaista sosiaalisuutta. Varhaisteoksen deduktiivisesta metodista poiketen De jure -teoksessa näkyy selvemmin Pufendorfin ”eklektinen” filosofinen metodi (Ks. Hochstrasser 2000, 58–65). Se sisältää rationaalisen analyysin lisäksi empiirisiä havaintoja sekä lukemattoman määrän viittauksia aiempiin moraalifilosofian auktoriteetteihin. Teoksessa Pufendorf esimerkiksi perustelee ihmisen velvollisuudet ja oikeudet kielenkäytössä, perhe-elämässä ja omistussuhteissa sekä esittää näkemyksensä valtioiden välisistä oikeussuhteista. De officio hominis et civis -oppikirjaversion (1673) tarkoituksena on esittää tiivistetysti ja pedagogisessa muodossa De jure -teoksen keskeisin sisältö. Erityisen tärkeä on esipuhe, jossa Pufendorf erottaa luonnonoikeuden, moraaliteologian ja siviililainsäädäntöjen alat terävästi toisistaan. Pufendorfin luonnonoikeudellisten pääteosten lisäksi filosofisesti kiinnostava teksti on myös esimerkiksi essee De statu hominum naturali (Ihmisten luonnollisesta tilasta), joka ilmestyi vuonna 1678 poleemisessa kokoelmassa Dissertationes academicae selectiores.
Pufendorfin historiallisissa teoksissa näkyy hänen filosofisten teostensa tavoin pyrkimys realistisuuteen ja empiirisiin havaintoihin. Kiinnostus historiaan sopi hyvin yhteen myös hänen luonnonoikeusajattelunsa kanssa, jossa luonnollisen lain asettamia kontekstisidonnaisia vaatimuksia ei voida johtaa ainoastaan rationaalisista periaatteista, vaan myös tutustumalla konkreettisiin moraalisiin ja oikeudellisiin suhteisiin sekä instituutioihin. Salanimellä ”Mombazano” julkaistu poleeminen tutkielma De statu imperii germanici (1667) on paitsi historiankirjoitusta myös puheenvuoro ajankohtaiseen poliittiseen kiistaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustuslaista. Pufendorfin ainoa alun perin saksaksi kirjoittama teos Einleitung zu der Historie der Vohnehmsten Reiche und Staaten so itziger Zeit in Europa sich befinden (1682) edustaa varhaista vertailevan historiankirjoituksen traditiota. De habitu religionis christianae ad vitam civilem (1987) samoin kuin teologisempi Jus feciale divinum sive de consensu et dissensu protestantu (1695) olivat puheenvuoroja Pufendorfin aikalaisille keskeiseen poliittiseen ja teologiseen kiistaan kirkon ja valtion välisistä suhteista ja suvaitsevaisuudesta. Vaikka Pufendorf kannatti kirkon ja valtion erottamista toisistaan, hän ei puolustanut rajoittamatonta henkilökohtaista oikeutta uskonnonvapauteen. Pufendorf näki uskonnollisen suvaitsevuuden ensi sijassa keinona edistää yhteiskunnallista vakautta.
Pufendorfin asema filosofian historiassa osoittaa, kuinka filosofinen kiinnostus muovaa käsitystä moraalifilosofian historiallisesta kehityksestä. 1800- ja 1900-lukujen filosofisessa keskustelussa Pufendorf oli melkein yhtä tuntematon kuin hän oli ollut tunnettu aikaisemmalla vuosisadalla. Vasta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana akateemisessa keskustelussa on herännyt kiinnostusta Pufendorfin ajattelua kohtaan. Nykykäsityksen mukaan Pufendorfin teoksilla oli niin laajoja ja kauaskantoisia vaikutuksia, että hänen ajattelunsa voidaan sanoa edustavan ”modernin luonnonoikeusajattelun paradigmaa” (Schneewind 1998, 119). Pufendorfin luonnonoikeudelliset pääteokset levisivät ilmestymisensä jälkeisinä vuosikymmeninä lukuisina eri painoksina ja käännöksinä ympäri Euroopan. De jure -teoksesta otettiin sadan vuoden aikana vähintään 45 editiota, joista suurin osa ilmestyi latinan ohella ranskaksi ja englanniksi. Tämän lisäksi teksti käännettiin myös esimerkiksi saksaksi ja italiaksi. Lyhyempi oppikirjaversio De officio kuului pitkän aikaa pohjoiseurooppalaisten yliopistojen tutkintovaatimuksiin ja siitä otettiin yli seitsemänkymmentä painosta. Teos käännettiin esimerkiksi Pietari Suuren tilaamana myös venäjäksi vuonna 1726. Myös Pufendorfin historiallisista teoksista otettiin lukuisia painoksia heti niiden ilmestymisen jälkeen.
Luonnonoikeusajattelu muodosti varhaismodernin ajan moraalifilosofian keskeisen diskurssin, jossa käsitteet ”moraalisuus”, ”moraalilaki” ja ”moraalinen toimija” saivat uudenlaisia moderneja merkityksiä (Ks. Darwall 2006, 22). Pufendorfin muotoilemat teoriat muodostivat usein pedagogisessa muodossa käsitteellisen kehikon 1700–luvun moraalifilosofiselle keskustelulle politiikasta, moraalista ja kansainvälisistä suhteista. Esimerkiksi Pufendorfin teoria suvereniteetista ja valtion ”moraalisesta persoonasta” oli tärkeä modernin valtiokäsitteen muotoutumiselle (Ks. Skinner 2002, 409). Filosofisen vaikutuksen lisäksi Pufendorfin kirjoitukset olivat vaikuttamassa myös oikeustieteen (Wieacker 1995, 243–258), taloustieteen (Young 2008, 284–286) ja kansainvälisten suhteiden teorian (Koskenniemi 2009, 396–404) kehitykseen.
Pufendorfin voluntaristinen moraaliteoria ja antropologia sai omana aikanaan osakseen runsaasti kritiikkiä ja syytöksiä esimerkiksi hobbesilaisuudesta. Pufendorfin kuuluisin kriitikko ja kiistakumppani Gottfried Leibniz (1646–1716) (ks. "Leibniz: Moraalifilosofia ja teodikean ongelma") kritisoi Pufendorfin deontologista moraaliteoriaa rationalistisen moraaliajattelun hylkäämisestä ja kehäpäätelmästä (Leibniz 1988, 64–75). Leibnizin kritiikki tuli kuuluisaksi, kun Jean Barbeyrac (1674–1744) liitti sen De officio -teoksen ranskannokseen ja vastasi Leibnizin väitteisiin yksityiskohtaisesti (Ks. Korkman 2003). Barbeyracin laatimat ranskankieliset käännökset ja hänen niihin laatimansa laajat kommentaarit näyttelivät muutenkin merkittävää roolia Pufendorfin ajattelun leviämisessä. Euroopan koulutetut luokat omaksuivat 1700-luvulla usein juuri Barbeyracin tulkinnan Pufendorfin ajattelusta. Pufendorfin teosten eri kääntäjät tulkitsivatkin hänen käyttämiään keskeisiä käsitteitä oman maansa poliittisen kulttuurin kautta (Ks. esim. Saunders & Hunter 2003).
Saksalaisissa yliopistoissa luonnonoikeuden nousu keskeiseen asemaan perustui suurelta osin Pufendorfin teosten suosioon. Pufendorfin kuuluisin oppilas Christian Thomasius (1655–1728) muotoili omia ajatuksiaan moraalista ja valtiosta Pufendorfin kirjoitusten pohjalta (Ks. Hunter 2003). John Locke (1632–1704) tutustui tarkasti Pufendorfin teksteihin samoin kuin Jean Jacques Rousseau (1712–1778). Myös monet skotlantilaisen valistuksen keskeiset hahmot, kuten David Hume (1712–1776), Francis Hutcheson (1694–1746) ja Adam Smith (1723–1790) saivat vaikutteita Pufendorfin luonnonoikeuskirjoituksista. Myöhemmin pufendorfilaisen luonnonoikeusajattelun on katsottu esimerkiksi olleen osaltaan vaikuttamassa Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen ja perustuslakiin (Haakonssen 1996, 332–327). 1700–luvun loppupuolelle tultaessa Pufendorfin näkemysten moraalista ja valtiosta katsottiin olevan joko niin itsestään selviä tai aikansa eläneitä, että niihin viittaaminen ei ollut juuri tarpeellista. Lopulta Immanuel Kantin (1724–1804) filosofian läpimurto syrjäytti lopullisesti Pufendorfin jo vanhanaikaiselta vaikuttaneen luonnonoikeusteorian.
Vähitellen Pufendorfin voluntaristinen luonnonoikeusajattelu hyväksyttiin Ruotsin akateemisessa filosofiassa ja sitä opetettiin 1600-luvun lopussa Lundin lisäksi myös Uppsalan yliopistossa. Pufendorfin ja Locken sopimusteoreettinen malli poliittisesta yhteisöstä toi Ruotsin valtakunnan poliittiseen kieleen ajatuksen lainsäädännöstä historiallisesta muuttuvana ihmisten välisenä sopimuksena (Saastamoinen 2003, 40–41). Pufendorfilaisen luonnonoikeusajattelun vaikutus näkyi myös ruotsalaisessa 1700–luvun keskustelussa modernisaatiosta, missä sivistyneen yhteiskuntaelämän katsottiin edellyttävän rationaalista hallintaa taloudesta (Magnusson 1987, 426–428). 1700–luvun ”suomalaisessa” akateemisessa filosofiassa Pufendorfilla oli keskeinen asema ja hänen teoksensa kuuluivat Turun akatemian opiskelijoiden tutkintovaatimuksiin. Pufendorfilaisesta luonnonoikeusajattelusta luennoivat Turussa esimerkiksi Algot Scarin (1684–1771), Henrik Hasselin (1700–1766) ja Karl Fredrik Mennander (1712–1775). Myös esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) käytti luennoissaan Pufendorfin ajatuksia tahdon vapaudesta. 1900-luvulla Pufendorfin moraalifilosofiasta ovat kirjoittaneet Jussi Tenkku (Tenkku 1963) ja Ilkka Patoluoto (Patoluoto 1990). Suomalainen kansainvälisesti tunnettu Pufendorf-tutkija on Kari Saastamoinen, joka on julkaissut väitöskirjansa (Saastamoinen 1995) sekä useita artikkeleita Pufendorfista (Saastamoinen 2002a; 2002b; 2006; 2010). Petter Korkman on tutkinut Pufendorfin kääntäjänä ja kommentaattorina tunnettua Jean Barbeyracia (Korkman 2001; 2003).
Pufendorfista on ilmestynyt verrattain vähän tutkimuskirjallisuutta. Esimerkiksi Pufendorfia käsitteleviä monografioita on ilmestynyt todella vähän ja suurin osa Pufendorf-tutkimusta on löydettävissä artikkeleista ja kokoomateoksista.
Behme, Thomas (1995). Samuel von Pufendorf, Naturrecht und Staat: Eine Analyse und Interpretation seiner Theorie, ihrer Grundlagen und Probleme. Vandenhoeck & Ruprect, Göttingen.
– Järjestelmällinen ja esittelynomainen tutkimus Pufendorfin luonnonoikeusajattelun ja poliittisen teorian keskeisistä teemoista
Carr, Craig L. & Seidler, Michael (1999). “Pufendorf, Sociality and the Modern State”. Teoksessa Grotius, Pufendorf and the Modern Natural Law. (Toim. Knud Haakonssen.) Ashgate/Darmouth, Aldershot.
– Keskittyy Pufendorfin poliittiseen ajatteluun ja erityisesti valtion rooliin Pufendorfin ajattelussa.
Darwall, Stephen (2012). “Pufendorf on Morality, Sociability, and Moral Powers”. Journal of History of Philosophy, Vol. 2, No. 50, 213–238.
– Tulkinta Pufendorfin velvollisuusetiikasta erityisesti moraalipsykologian valossa
Dufour, Albert (1991). “Pufendorf”. Teoksessa The Cambridge History of Political Thought 1450–1700. (Toim. J. H. Burns.) Cambridge University Press, Cambridge.
– Esittely Pufendorfin poliittisen ajatteluun ja moraaliteoriaan metodologisiin lähtökohtiin, joka kärsii ajoittain käsitteellisestä epätarkkuudesta.
Haakonssen, Knud (1996.) Natural Law and Moral Philosophy. From Grotius to Scottish Enlightenment. Cambridge University Press, Cambridge.
– Sijoittaa Pufendorfin luonnonoikeusajattelun saksalaiseen kontekstiin ja käsittelee Pufendorfin myöhempää vaikutusta skotlantilaisessa valistuksessa.
Haakonssen, Knud (2010). Natural Law and Personhood: Samuel Pufendorf on Social Explanation. Max Weber Lecture No. 2010/06.
issuu.com/eui-publications/docs/2011_eui-publicationsdirectory
– Haakonssen esittää luennossa mielenkiintoisen tulkinnan Pufendorfin voluntarismista ja moraalisen persoonan käsitteestä.
Hunter, Ian (2001). Rival Enlightenments: Civil and Metaphysical Philosophy in Early Modern Germany. Cambridge University Press, Cambridge.
– Tulkitsee Pufendorfin ajattelua ja intentioita saksalaisen varhaisvalituksen kontekstissa. Tärkeä tulkinta Pufendorfin intentioista historiallisessa kontekstissaan, joka kärsii kuitenkin ajoittain liioittelevasta otteesta.
Hüning, Dieter (toim.) (2009). Naturrecht und Staatstheorie bei Samuel Pufendorf. Nomos-Verlag, Baden-Baden.
– Artikkelikokoelma Pufendorfin poliittisesta teoriasta ja sen myöhemmästä vaikutuksesta
Irwin, Terence (2008). The Development of Ethics: A Historical and Critical Study. Volume II: From Suarez to Rousseau. Oxford University Press, Oxford.
– Sisältää materiaalia liittyen Pufendorfin moraalifilosofian historialliseen merkitykseen sekä nykyfilosofisiin tulkintoihin Pufendorfin ajattelusta.
Saastamoinen, Kari (1995). The Morality of the Fallen Man: Samuel Pufendorf on Natural Law. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
– Pufendorfin moraaliteoria käsittelevä tutkimus, joka painottaa nimensä mukaan Pufendorfn ajattelun yhteyttä luterilaiseen ihmiskäsitykseen.
Saastamoinen, Kari (2006). “Liberty and Natural Rights in Pufendorf’s Natural Law Theory”. Teoksessa Transformations in Medieval and Early Modern Rights Discourse. (Toim. Virpi Mäkinen & Petter Korkman.) Springer, Dordrecht, 215–256.
– Perusteellinen tulkinta Pufendorfin käsityksistä ihmisen luonnollisista oikeuksista.
Saastamoinen, Kari (2010). “Pufendorf on Equality, Human Dignity and Self-Esteem”. Journal of the History of Ideas, Vol. 7, No. 71, 39–62.
– Mielenkiintoinen analyysi luonnollisen samanarvoisuuden eri merkityksistä Pufendorfin ajattelussa.
Palladini, Fiammetta (2008). “Pufendorf disciple of Hobbes: The Nature of Man and the State of Nature: The Doctrine of Socialitas”. History of European Ideas, Vol. 1, No. 34, 26–60.
– Palladini osoittaa tekstien tarkalla lähiluvulla Pufendorfin antropologian ja luonnontila-käsitteen yhteyden Thomas Hobbesin filosofiaan
Palladini, Fiammetta (2002). “Pufendorf and Stoicism”. Grotiana, Vol. 1, No. 22–33, 245–256.
Saastamoinen, Kari (2002a). “Pufendorf and the Stoic Model of Natural Law”. Grotiana, Vol. 1, No. 22–33, 257–269.
– Kaksi artikkelia Pufendorfin suhteesta stoalaiseen traditioon
Schneewind, Jerome B. (1987). “Pufendorf’s Place in the History of Ethics”. Synthese, Vol. 1, No. 72, 123–155.
– Keskeinen artikkeli Pufendorfin filosofisen merkityksen uudelleenarvioinnin kannalta. Esittelee Pufendorfin moraaliteorian keskeisiä käsitteitä ja sijoittaa hänen ajattelunsa moraalifilosofian historiaan.
Schneewind, Jerome B. (1996). “The Central Synthesis: Pufendorf”. Teoksessa Jerome B. Schneewind. The Invention of Autonomy. A History of Modern Moral Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge, 118–139.
– Tärkeä tulkinta Pufendorfin moraalifilosofiasta, jonka on kuitenkin arvosteltu käsittelevän Pufendorfin ajattelua liiaksi myöhemmän Kantin filosofian valossa.
Schneewind, Jerome B. (2010). Essays on the History of Moral Philosophy. Oxford University Press, Oxford.
– Kokoelman monissa artikkeleissa käsitellään Pufendorfin asemaa moraalifilosofian historiassa.
Seidler, Michael (1990). “Introductory Essay”. Samuel Pufendorf’s On the Natural State of Men. 1678 Latin Edition and English Translation. (Toim. and Tr. Michael Seidler.) The Edwin Mellen Press, Lewiston, Queenston & Lampeter, 4–69
– Erinomainen johdatus Pufendorfille keskeiseen luonnontila käsitteeseen. Ks. erityisesti sivun 32 kaavakuva.
Seidler, Michael (2010). “Pufendorf’s Moral and Political Philosophy”. Teoksessa Stanford Encyclopedia of Philosophy. plato.stanford.edu/entries/pufendorf-moral
– Paras saatavilla oleva lyhyt esittely Pufendorfin filosofiaan. Sisältää myös kattavan listauksen Pufendorfin julkaisuista ja tutkimuskirjallisuudesta.
Zurbuchene, Simone (1996). “Samuel Pufendorf’s Concept of Toleration”. Teoksessa Difference and Dissent: Theories of Toleration in Medieval and Early Modern Europe. (Toim. Gary J. Nederman & John C. Laursen.) Rowman and Littlefield. Lanham, Md., 163–684.
– Tulkinta Pufendorfin luonnonoikeusajattelussa keskeisestä suvaitsevuus-käsitteestä.
Darwall, Stephen (2006). “The Foundations of Morality: Virtue, Law, and Obligation”. Teoksessa The Cambridge Companion to Early Modern Philosophy. (Toim. Donald Rutheford.) Cambridge University Press, Cambridge, 221–249.
Döring, Detlef (1992). Pufendorf–Studien. Beiträge zur Biographie Samuel von Pufendorf’s und seiner Entwicklung als Historiker und theologisher Schriftsteller. Duncker & Humblot, Berlin.
Hochstrasser, T. J. (2000). Natural Law Theories in the Early Enlightenment. Cambridge University Press, Cambridge.
Holland, Ben (2012). “Pufendorf’s Theory of Facultative Sovereignty: of the Configuration of the Soul of the State”. History of Political Thought, Vol. 3, No. 33, 427–354.
Hunter, Ian (2003). “Christian Thomasius and the Desacralization of Philosophy”. Journal of the History of Ideas, Vol. 4, No. 61, 595–616.
Korkman, Petter (2001). Barbeyrac and Natural Law. Åbo Akademi University, Turku.
Korkman, Petter (2003). “Voluntarism and Moral Obligation: Barbeyrac’s Defence of Pufendorf Revisited”. Teoksessa Early Modern Natural Law: Contexts and Strategies in the Early Enlightenment. (Toim. Tim Hochstrasser & Peter Schröder.) Kluwer Academic Publisher, Dordrecht, 195–225.
Koskenniemi, Martti (2009). “Miserable Comforters: International Relations as New Natural Law”. European Journal of International Relations, Vol. 3, No. 15, 395–422.
Leibniz, Gottfried (1988). Political Writings. (Käänt. & Toim. Patrick Riley.) Cambridge University Press, Cambridge.
Lindberg, Bo (2011). “The Academic Lecture – A Genre in Between”, LIR journal, Vol. 1, 39–48.
Magnusson, Lars (1987). “Mercantilism and Reform ‘mercantilism’: The Rise of Economic Discourse in Sweden during the Eighteenth Century”. History of Political Economy, Vol. 3, No. 19, 415–433.
Malcolm, Noel (2002). Aspects of Hobbes. Oxford University Press, Oxford.
Patoluoto, Ilkka (1990). Oikeudet ja elämän arvot. Tutkijaliitto, Jyväskylä.
Saastamoinen, Kari (2002b). “Hobbes and Pufendorf on Natural Equality and Civil Sovereignty”. Teoksessa Natural law and Civil Sovereignty: Moral Right and State Authority in Early Modern Political Thought. (Toim. Ian Hunter & David Saunders.) Palgrave Macmillan, New York, 180–203.
Saastamoinen, Kari (2003). ”Johdatus poliittisiin käsitteisiin uuden ajan alun Ruotsissa”. Teoksessa Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. (Toim. Martti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius.) Vastapaino, Tampere, 19–61.
Saunders, David & Hunter, Ian (2003). “Bringing the State to England: Andrew Tooke’s Translation of Samuel Pufendorf’s De officio hominis et civis”. History of Political Thought, Vol. 24, No. 2, 218–234.
Seidler, Michael (2002). “Pufendorf and the Politics of Recognition”. Teoksessa Natural Law and Civil Sovereignty: Moral Right and State Authority in Early Modern Political Thought. (Toim. Ian Hunter & David Saunders.) Palgrave and Macmillan, New York, 235–251.
Seidler, Michael (2005). “ ‘Wer mir gutes thut, den liebe ich’. Pufendorf on Patriotism and Political Loyalty”. Teoksessa Patria und ‘Patrioten’ vor dem patriotismus. Plifchten, Rechte, Glauben and die Rekonfihurierung europäischer Gemeinwesen in 17. Jahrhundert. (Hrsg. Robert von Friedeburg.) Harrassowitz Verlag, Wiesbaden, 335–364.
Skinner, Quentin (2002). “The state of princes to the person of the state”. Teoksessa Vision of Politics: Renesaissance Virtues. (Toim. Quentin Skinner.) Cambridge University Press, Cambridge.
Tenkku, Jussi (1963). "Oikeus ja elämän arvo: Aatehistoriallinen tutkimus 1600–luvun oikeusfilosofiasta". Ajatus. Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirja XXV, Helsinki.
Tully, James (1991). ”Introduction”. Teoksessa Samuel Pufendorf’s On the Duty of Man and Citizen. (Toim. James Tully & Tr. Michael Silverstone.) Cambridge University Press, Cambridge, xiv–xliii.
Wieacker, Franz (1995). A History of Private Law in Europe. Clarendon Press, Oxford.
Young, Jeffrey (2008). “Law and Economics in the Protestant Natural Law Tradition: Samuel Pufendorf, Francis Hutcheson, and Adam Smith”. Journal of the History of Economic Thought. Vol. 3, No. 30, 283–296.
Kattava lista Pufendorfin teoksista löytyy Seidlerin (2010) artikkelista. Pufendorfin teoksista moderneina kriittisinä tekstieditioina ovat ilmestyneet Akademie Verlagin kustantamassa sarjassa seuraavat osat:
Pufendorf, Samuel (1997). Briefwechsel. Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 1. (Hrsg. Detlef Döring.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (1997). De officio. Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 2. (Hrsg. Gerald Hartung.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (1999). Elementorum jurisprudentiae universalis. Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 3. (Hrsg. Thomas Behme.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (2002). De jure naturae et gentium. Erster Teil: Text (Liber primus – Liber quartus). Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 4.1. (Hrsg. Frank Böhling.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (2002). De jure naturae et gentium. Zweiter Teil: Text (Liber quintus – Liber octavus). Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 4.2. (Hrsg. Frank Böhling.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (2002). Eris Scandica. Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 5. (Hrsg. Fiammetta Palladini.) Akademie Verlag, Berlin.
Pufendorf, Samuel (2004). Jus feciale divinum Samuel Pufendorf Gesammelte Werke. Band 9. (Hrsg. Detlef Döring.) Akademie Verlag, Berlin.
Essee De statu hominum naturali on saatavana latinankielisenä tekstinä ja Michael Seidlerin käännöksenä:
Pufendorf, Samuel (1990). "On the Natural State of Men". 1678 Latin Edition and English Translation. Studies in the History of Philosophy. (Toiim. and Tr. Michael Seidler.) The Edwin Mellen Press, Lewiston, Queenston & Lampeter.
Pufendorfin teoksia ei ole käännetty suomeksi, mutta teosten englanninkielisistä käännöksistä ovat hyvin saatavilla:
Pufendorf, Samuel (1931). Elementorun jurisprudentiae universalis libri duo. (Käänt. W. A. Oldfather.) Classics of International Law. Publications of Carnegie Endowment for International Peace, Division of International Law. Clarendon Press, Oxford.
Pufendorf, Samuel (1934). De jure naturae et gentium libri octo. The translation of the edition of 1688. (Käänt. C. H. Oldfather & W. A. Oldfather.) Classics of International Law. Publications of Carnegie Endowment for International Peace, Division of International Law. Clarendon Press, Oxford.
Pufendorf, Samuel (1991). On The Duty of Man and Citizen. (Toim. James Tully & Tr. Michael Silverstone.) Cambridge University Press, Cambridge.
Pufendorf, Samuel (1994). The Political Writings of Samuel Pufendorf. (Toim. Craig Carr & Tr. Michael Seidler) Oxford University Press, New York.
Pufendorf, Samuel (2002). Of the Nature and Qualification of Religion in Reference to Civil Society. (Käänt. Jodocus Crull & Ed. Simone Zurbuchen.) Liberty Fund, Indianapolis.
Pufendorf, Samuel (2002). The Divine Feudal Law: Or, Covenants with Mankind, Represented. (Käänt. Theophilius Dorrington & Ed. Simone Zurbuchen.) Liberty Fund, Indianapolis.
Pufendorf, Samuel (2007). The Present State of Germany. (Käänt. Edmund Bohun & Ed. Michael J. Seidler.) Liberty Fund, Indianapolis.
Pufendorf, Samuel (2009). Two Books of the Elements of Universal Jurisprudence. (Käänt. W. A. Oldfather. & Ed. Thomas Behme.) Liberty Fund, Indianapolis.