Omistaminen: Käsite ja sisältö
Markku Oksanen (julkaistu 24.6.2015)
Suomalaisessa oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmässä korostuu yksityinen omistusoikeus, mutta sitä ei ole laeissa määritelty. Perustuslaissa korostuu omistamisen yksi aspekti, omaisuuden suoja: Jokaisen omaisuus on turvattu (15 §). Omistamiseen perehtyneen oikeustieteilijä Päivi Paaston mukaan omistaminen ”edellytetään tunnetuksi”. Juridisena ideana omistusoikeus pitää rakentaa erilaisten oikeuslähteiden kuten oikeusnormien, ratkaisujen ja käytäntöjen pohjalta. Filosofinen omistamisen tutkimus lähtee toiseen suuntaan ja omaksuu lähtökohdakseen vaikkapa seuraavan intuition kriittisen arvioimisen: omistaminen on valtaa käyttää omistuskohdetta oman mielensä mukaisesti. Intuition puolustaminen ja samalla omistamisen täsmällinen määrittely tuo esille ristiriitoja ja näkemysten kirjon. Kuka voi olla omistaja? Millainen omistusjärjestelmä on ihanteellinen? Millaista valtaa omistamiseen sisältyy ja mitkä ovat omistamisen synnyttämät velvoitteet? Mitkä ovat omaisuuden käytön rajat? Omistamisen filosofinen nykykeskustelu kiinnittää erityistä huomiota myös omaisuuden alan muuttumiseen. Koska omistaminen on ajassa elävä instituutio, omistamisen ydinkysymyksiä joudutaan puntaroimaan jatkuvasti.
- Omistamisen yleinen muoto
- Omistaja
- Omistettava
- Omistamisen perusluonne
- Omistamisen velvoittavuus
- Omaisuuden käytön rajat
- Omaisuuden alan muuttuminen
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Omistamisen perusidea on kaikille tuttu. Ajatellaan esimerkiksi tietokoneen omistamista. A voi halutessaan käyttää omistamaansa tietokonetta ja estää muita ihmisiä B käyttämästä tätä tietokonetta, ja tämä valta perustuu siihen, että A on saanut koneen omistukseensa. Omistussuhdetta määrittävät lukuisat täsmentävät säännöt, jotka koskevat esimerkiksi omaisuudensuojaa (esim. milloin ulkopuolisten puuttuminen on mahdollista) ja omaisuuden siirtämistä muille ihmisille (esim. hankkimis-, luovuttamis- ja perinnönjakonormit). Toisinaan omistuskirjallisuudessa omistaminen tarkoittaa samaa kuin yksityinen omistaminen, mutta nykykeskustelussa A ja B voidaan ymmärtää myös kollektiivisiksi toimijoiksi tai juridisiksi henkilöiksi (valtio, kunta, osuuskunta, seurakunta, paikallisyhteisö, alkuperäiskansa, yritys tms.). Samoin vaikka tässä lähtökohtana olevalla oikeuden käsitteellä on yksilökeskeinen historia, alla huomataan, että oikeuksien kantajiksi luetaan nykyään muutkin kuin luonnolliset henkilöt.
Yllä esitelty omistamisen ominaisrakenne voidaan tiivistää seuraavanlaiseen kaavaan:
A:lla on K:n vahvistama tai/ja B:n tunnustama oikeus O kohteeseen Y B:tä vastaan S:n perusteella.
Kaavassa A on omistaja, B ei-omistava osapuoli, Y on omistettava objekti, O ilmaisee normatiivisen suhteen A:n ja B:n välillä, ja nämä suhteet oikeutetaan perusteen S avulla ja suhteen vahvistaa toimija K tai/ja sen tunnustaa ei-omistava osapuoli B. (Sitä millainen normatiivinen suhde A:n ja Y:n välillä on käsitellään alla luvuissa ”Omistamisen velvoittavuus” ja ”Omistamisen luonne ja sisältö”.)
Kaavassa omistaminen on ennen kaikkea henkilöiden välinen suhde, joka koskee jotakin aineellista tai aineetonta objektia. Tässä suhteessa yhdellä toimijalla (omistajalla) on toista toimijaa (ei-omistajaa) suurempi valta päättää omistuskohteen käytöstä, sillä omistaminen merkitsee oikeusjärjestelmän tunnustamaa suurinta intressiä omistuskohteeseen.
Omistamisen määritelmässä tunnustamisen vaatimus vaikeuttaa neutraalisuuden lähtökohdasta kiinnipitämistä silloin, kun oikeusjärjestelmän toiminta-ala tai oikeutus on epäselvä. Pitääkö omistussuhteen olla julkisen vallan (eli toimijan K) tunnustama ja hyväksymä vai ei? Jos tämä vahvistus tarvitaan, niin jatkokysymys koskee tämän vallankäyttäjän soveliasta roolia. Taloustieteen Nobel-palkittujen Douglass C. Northin (1920–) ja Elinor Ostromin (1933–2012) mielestä voidaan erottaa muodollinen eli lakiin ja viralliseen valtaan perustuva omistaminen epämuodollisesta omistuksesta, jossa relevantit toimijat keskenään päättävät hallintakäytännöistä ja jossa käytäntöjä ei välttämättä ole ilmaistu kirjallisessa tai vastaavassa muodossa. Järvien suojeluyhdistykset Suomessa ja Creative Commons -järjestelmä Internetissä ovat esimerkkejä epämuodollisesta omistamisesta. Epämuodollinen omistus ei välttämättä tarvitse ulkopuolista säätelijää, sillä keskeiset toimijat itsenäisesti sopivat toimintatavoista ja valvovat niiden noudattamista.
Keskustelulla siitä, onko vain juridisesti tunnustettu omistaminen omistamista sanan varsinaisessa mielessä vai pitääkö epäviralliset omistusjärjestelyt (ml. tosiasiallinen hallussapito ja käyttö) tunnustaa, on pitkä ja edelleen merkityksellinen historia. Asia liittyy oikeus- ja hallintojärjestelmien kehittymiseen (siirtyminen suullisesta oikeudesta kirjalliseen), siirtomaiden hankintaan ja alkuperäisväestön yhteiskuntien luonteeseen (terra nullius eli tyhjän maan idea ) sekä moniin bio- ja informaatioteknologiaan liittyviin innovaatioihin. ”Tyhjän maan” kysymystä käsitteli esimerkiksi John Locke (1632–1704) kirjassaan Tutkielma hallitusvallasta (1689), kun hän etsi perusteluja sille, miksi Euroopasta tulevien maanviljelijöiden vaateet maan hallinnasta kumosivat alkuperäisasukkaiden vaateet. Perustelun ytimenä on maan muokkaaminen tuottavammin kuin se luonnontilaisena muutoin olisi. (Ks. ”Omaisuuden hankkiminen”.) Jälkimmäinen kysymys geenivarojen ja niihin tehtyjen innovaatioiden omistamisesta esimerkiksi patenttien avulla on uusi ja ristiriitoja herättävä. Samoin tietokoneohjelmistojen suojaaminen tekijänoikeuksilla, jotka ovat voimassa vuosikymmeniä koodaajansa kuoleman jälkeen, on ollut kiistanalaista ja synnyttänyt koodin avoimuutta puolustavan vastaliikkeen. (Ks. ”Omistettava”.)
Omistamisen ja oikeuksien käsitteillä on erottamaton yhteys länsimaisen ajattelun historiassa. Siten yleinen kaava toimii myös yleisenä oikeuden käsitteen analyysinä. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että se kattaa liian laajasti omistussuhdetta muistuttavia oikeudellisia ja sosiaalisia suhteita ihmisten välillä, jotka eivät ole omistussuhteita sanan vakiintuneessa mielessä. Esimerkiksi vuokrasuhdetta ja muuta käyttöoikeutta voi olla kaavan avulla vaikea erottaa omistussuhteesta. Tai ajatellaan jokamiehenoikeuksia ja marjastamista: onko marjastajan oikeus kerätä marjoja omistusoikeutta marjoihin? Ei sen paremmin kuin maanomistajankaan, jonka alueella marjat ovat. Marjastajalla on vakiintuneen oikeuskäytännön mukainen ja sen vahvistama oikeus maanomistajaa vastaan kerätä luonnonmarjoja yksityismailta. Omistusoikeus marjoihin syntyy kuitenkin vasta, kun ne on kerätty maastosta ja voidaan nimetä yksilö, kenelle tietyt marjat kuuluvat. Tässä tapauksessa marjastusoikeus kuuluu jokaiselle ihmiselle, mutta joissakin tapauksissa se voi olla säännelty. Jokamiehenoikeus on alisteinen metsänomistajan oikeudelle puiden kaatoon, joka voi tuhota hyvät marjastusmaastot paikallisesti.
Jos edellä kuvatuista ongelmista huolimatta tämä käsitys – omistaminen on henkilöiden välinen suhde koskien objektia – oletetaan ideologisesti neutraaliksi käsitykseksi omistamisesta, ideologista keskustelua voidaan käydä omistamisen oikeutuksesta, siitä onko ihanteellisessa yhteiskunnassa omistamisen instituutio, miten omaisuuden pitää jakautua kuten myös monista muista omistamisen yksityiskohdista. Tällöin sosialistit ja heidän vastustajansa ovat yhtä mieltä omistamisen merkityksestä, mutta erimielisiä etenkin siitä, miten paljon ja millaisia varantoja tulee olla yksilöiden hallinnassa ja mitkä puolestaan kuuluu julkisille kollektiivisille toimijoille. Tämä keskustelu jatkuu edelleen. (Ks. ”Omaisuuden alan muuttuminen.)
Omistusoikeuksien käsite liittyy historiallisesti oikeus-ajattelun ja individualismin nousuun 1200-luvulla. Oikeuksien kieli oikeutti yksityisen omistamisen objektiin ja antoi omistussuhteelle moraalisen ja laillisen aseman etenkin julkista valtaa vastaan samalla vaatien julkisen vallan antamaa suojaa muita ihmisiä vastaan. Nykyään omistusoikeus itsessään ei ainoastaan ole omistamisen perustelu vaan omistamisen kohde. Oikeudet voi nähdä rahanarvoisina lupina ja velvoitteina. Tällöin voidaan todeta, että lauseet ”A omistaa oikeuden x:ään” ja ”A omistaa x:n” voivat ilmaista saman asian. Joissakin yhteyksissä ne ovat kuitenkin eri asioita; esimerkiksi rakennuksen omistaminen on eri asia kuin asumisoikeuden omistaminen. Vastaavanlaisia pohdintoja voidaan tehdä myös erimuotoisten yritysten omistamisesta. Valtavista, globaaleista osakeyhtiöistä voi olla vaikea sanoa, kuka ne varsinaisesti omistaa, vaikka osakkeenomistajat olisivat lueteltu julkisissa (tai salaisissa) hallintarekistereissä. Vaikeus juontuu muun muassa omistuksen suuresta jakautuneisuudesta, eläkeyhtiöiden tapaisista institutionaalisista omistajista sekä operationaalisen johdon päätösvallan laajuudesta. Osakkeenomistajien odotukset liittyvät useimmiten tulovirtaan.
Omistaja on toimija, jolla on merkittävää valtaa – ja äärinäkemyksen mukaan ylin valta – päättää omistettavan kohteen käytöstä. Omistajuuden luonnetta koskee kaksi yleistä kysymystä: Millaiset toimijat voidaan käytännössä tunnustaa omistajiksi ja millaiset toimijat pitää moraalisista tai muista syistä tunnustaa omistajaksi?
Omistajuus on yhteiskunnallinen asema, joka edellyttää kykyä toimia yhteiskunnassa. Niinpä lähtökohtainen ajatus omistajuudesta liittyy aikuisiin ihmisiin ja henkilöyden (persoonuden) ja kansalaisuuden käsitteisiin. Kaikkein abstrakteimmalla tasolla omistajia voivat olla henkilöt. Henkilön eli persoonan käsitteellä viitataan nimenomaan täysivaltaiseen yksilöön, jolla on kyky esittää omistamista koskevia vaateita ja puolustaa omaa omaisuuttaan lain suomissa rajoissa. Toisin sanoen henkilöillä on kyky tuntea omistusjärjestelmä ja osallistua järjestelmän luomiseen, ylläpitämiseen ja myös sen uudistamiseenkin. Koska omistusinstituutio on kansallisen lainsäädännön alainen, omistaminen edellyttää toisinaan myös kansalaisuutta tai jotakin vielä täsmällisemmin määriteltyä asemaa. Nämä rajoitukset ovat perinteisesti koskeneet etenkin maan, rakennusten ja luonnonvarojen omistusta, mutta talouden globalisaatio on karsinut niitä merkittävästi ja samalla kansainväliset ja valtioiden keskinäiset sopimukset voivat turvata ei-kansalaisten omaisuudensuojaa.
Tämä vakiokäsitys omistajuudesta on kapea. Ensiksi henkilöiden piiri ei rajoitu ns. luonnollisiin henkilöihin vaan myös kollektiiviset toimijat kuten yritykset ovat juridisia henkilöitä ja siten omistajia. Kysymys siitä, onko tämä omistajuus palautettavissa luonnollisten yksilöiden omistajuuteen, riippuu sosiaalisen ontologian käsityksistä: metodologisten individualistien mukaan näin voidaan tehdä, metodologisten kollektivistien (holistien) mukaan ei. Esimerkiksi onko valtiollinen omaisuus palautettavissa jokaisen tietyllä hetkellä elävän kansalaisen omaisuudeksi? Individualisti voi ajatella, ettei valtion omaisuudesta päätettäessä tarvitse ottaa huomioon muuta kuin nykyiset mielipiteet, kun taas kollektivisti voi pitää tärkeänä sukupolvien ketjua, joka muodostaa varsinaisen omistajan. Toiseksi persoonuus on ihmisyksilöiden vaihteleva ominaisuus: lasten omistajuus on rajallista ja tavallisesti ajatellaan, että yksilöt voivat olla täysivaltaisia omistajia vasta täysikäisinä. Julkinen valta voi rajoittaa omistajuutta tai ottaa sen pois, jos henkilö ei saavuta aikuisuutta tai menettää omistajuuden edellytykset (kompetenssin) esimerkiksi sairauden vuoksi. Ääritapauksessa tällaisen henkilön omaisuutta hoitaa uskottu henkilö, mutta omaisuus ei tietysti siirry tämän omaisuudeksi. Kolmanneksi voidaan pohtia, pitääkö omistajuus rajata ihmisiin. Erityisesti eläinten oikeuksien puolustajat voivat katsoa, että eläimillä voi olla oikeus itsensä ja kenties myös oman elinympäristönsä omistamiseen ja että nämä oikeudet voivat kumota ihmisten omistusvaateet. Tämä tietysti herättää kysymyksen, onko oikeutettua toimia sellaisia eläimiä vastaan, jotka rikkovat ihmisen asettamia rajoja ja tulevat pihamaalle.
Omistajuuden perusteella voidaan puhua omistamisen kolmesta perusmuodosta tai omistamisen ideaalityypeistä: yksityinen, yhteisöllinen ja valtiollinen. Hyödykkeitä voidaan myös siirtää ideaalityypiltä toiselle, jolloin puhutaan yksityistämisestä (privatisoinnista) ja valtiollistamisesta (sosialisoinnista). Yhteisölle siirtämiselle ei ole olemassa vakiintunutta termiä, mikä kertoo kysymyksen olevan sivussa suuresta keskustelusta; yhteisöllistäminen on luonteva sana, mutta myös englannin kielen yhteisomaisuuteen viittaavasta commons-sanasta versioitu yhteistäminen on hyvä mutta uusi. Kussakin omistamisen perusmuodossa yksilöidään toimija, joka on omistaja: ihmisyksilö, tietty tunnustettu yhteisö, kuten kunta, seurakunta tai alkuperäiskansa, tai kansainvälisesti tunnustettu valtio. Yhteisöllisen omistajuuden subjekti on ehkä kiistanalaisin, sillä yhteisöt ovat avoimia, eivätkä puhtaita ja selkeärajaisia, kuten itsepintaisesti jatkuva keskustelu saamelaisten maaoikeuksista ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen hyväksymisestä osoittaa.
Näiden omistamisen ideaalityyppien lisäksi moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa on merkittäviä omistamisen muotoja, joita on vaikea sijoittaa ideaalityyppien alle. Osuuskunnat ja keskinäiset vakuutusyhtiöt ovat merkittäviä taloudellisia toimijoita monessa maassa, ja niissä on vaaleilla valittava edustajisto; jokaisella osakkaalla on yhtäläinen äänioikeus . Myös säätiöt ovat merkittäviä omistajia, ja ne voidaan luokitella yleishyödyllisiksi organisaatioiksi, mikä vaikuttaa niiden verokohteluun (erottelu for profit-not for profit organisaatioiden välillä). Tällöin säätiöiden omaisuus voi muodostua yhtäältä tuottavasta omaisuudesta (osakkeet) ja toisaalta kulttuurisesti arvokkaista asioista, joiden säilyttämiseen ja julkiseen esittämiseen se pääomatuloja käyttää. Isossa-Britanniassa National Trust -säätiölle kuuluu omaisuutta, jota vastaava omaisuus Suomessa kuuluu valtiolle. Verkkosivujensa mukaan National Trust “huolehtii puista, metsistä, soista, rannoista, maatiloista, mäkimaisemista, nummista, saarista, muinaisjäännöksistä, linnoista, luonnonsuojelualueista, kylistä – ikuisesti, jokaiselle”. Toisin sanoen säätiö ei voi toimia vapaasti ja muuttaa halutessaan omaisuuttaan pääomaksi, vaan säätiön perustajien laatimat säännöt sitovat jälkipolvien toimintaa. Yhtä kaikki, ideologisista, kulttuurisista ja olosuhteiden eroista huolimatta jokaisen valtion omistusjärjestelmä on sekajärjestelmä.
Periaatteessa mikä tahansa jolla on arvoa voi olla omistuksen kohde, kouriintuntuvasta käyttöesineestä abstrakteihin ideoihin ja vaikkapa aikaan. Ajatellaan ilmaisua aikavaras – jos aikaa voi varastaa, ajan on oltava jonkun omaisuutta. Aikavarkaus on mahdollista, jos aika on arvokas asia. Puhelinmyyjät ja yritysten hitaat puhelinpalvelut tulevat kenties ensimmäisenä mieleen aikavarkaista, mutta esimerkiksi jonon ohittaja turvatarkastuksessa tai nakkikioskilla on myös aikavaras rikkoen vakiintunutta yhteiselämän sääntöä, jonka mukaan aiemmin tullutta palvellaan ensin. Esimerkiksi lentokentillä turvatarkastuksesta voi selvitä nopeammin, jos ostaa erityiskohtelun oikeuttavan lentolipun.
Tunnettu oikeusteoreetikko A. M. Honoré (1987, 179) toteaa, että ”on luonnollista puhua ulkoisten aineellisten objektien omistamisesta”. Honoré ilmaisee vakiintuneen käsityksen omaisuuden alasta, jonka mukaan omistus kohdistuu etenkin maahan, rakennuksiin ja luonnonvaroihin (kiinteistö) sekä erilaisiin siirrettäviin esineisiin mukaan lukien eläimet (irtaimisto, henkilökohtainen omaisuus). Suomalaisessa oikeusajattelussa nämä kuuluvat esineiden luokkaan. Erilaisissa oikeudellisissa järjestelmissä omistuskohteet on luokiteltu eri tavoin ilmentäen kunkin kulttuurin aineellista perustaa ja maailmankäsitystä. Esimerkiksi antiikin Roomassa orjat luokiteltiin esineisiin ja myös Aristoteles (384–322 eaa.) totesi orjien olevan ”eläviä työkaluja” (Nikomakhoksen etiikka, 1161b4–5). Näiden luokittelujen perustelujen kriittinen arviointi on filosofisesti kiinnostavaa: miten omistuksen kohteeksi soveltuvien asioiden luokkaa voidaan esimerkiksi laajentaa tai supistaa? Vaikka ihmisiä on kautta historian pidetty monissa kulttuureissa ja yhteiskunnissa omistuskohteina ja orjuutta hyväksyttävänä käytäntönä, näin ei tietysti ole nykyään. Vastaavalla tavalla eläinten oikeuksien puolustajat ovat arvostelleet useimpiin oikeusjärjestelmiin sisältyvää ajatusta eläimistä esineiden luokkaan kuuluvina ja siten hyödynnettävinä asioina. Kriittinen arviointi perustuu näkemyksiin eläinten moraalisesta merkityksestä, ja se sisältää vaatimuksen eläimiä koskevan lainsäädännön perusteellisesta uudistamisesta. Esimerkiksi nykyisessä Saksan yksityisoikeudessa eläimiä ei lueta esineiden luokkaan, vaikka niitä voidaan omistaa ja vaikka monet esineitä koskevat lait ulottuvat eläimiin (Bürgerliches Gesetzbuch 1: 2: 90a).
Omistamisen perusedellytys on, että omistettavat objektit voidaan erottaa toisistaan, jolloin voidaan nimetä kunkin objektin omistaja – latinan kielessä kaivertamiseen, kirjoittamiseen ja nimeämiseen viittaavan sanan titulus johdannaisia käytetään eri eurooppalaisissa kielissä omistamisesta. Luonnonobjektien erottaminen toisistaan tuottaa toisinaan ylittämättömiä ongelmia. Sen vuoksi roomalaisesta oikeudesta periytyy ajatus, ettei tiettyjä luontokohteita voi omistaa. Niitä nimitetään ei-omaisuudeksi (non-property). Luokkaan kuuluu sellaisia varoja ja varantoja kuten ilma, virtaava vesi, valtameret ja niissä olevat luonnonvarat sekä auringonsäteet. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ajatus luonnosta ihmiskunnan omaisuutena muuttui suojelupainotteiseksi: sen sijaan että kaikkien omistamaa luontoa voi vapaasti hyödyntää ja käyttää loppuun, sitä pitää käyttää kestävästi jos lainkaan, sillä jotkut luonnon ja ihmisen aikaansaannokset olivat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ylisukupolvisesti. Lähtökohtaisesti ihmiskunnan yhteiseen omaisuuteen kuuluu valtioiden talousvesialueiden ulkopuolinen merenpohja, mutta siihen voi lukea myös Antarktiksen – joka suojeltiin määräaikaisella erillissopimuksella vuonna 1959 – sekä aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön. Ei-ominaisuuden luokkaan kuuluu myös asioita, joita yleisen käsityksen mukaan ei voi periaatteessa omistaa, koska ne eivät ole esineitä tai varoja (esimerkkinä ihminen).
Omaisuuden ala on kuitenkin laajenemassa monella eri tavalla. Laajeneminen liittyy tieteellis-teknologiseen kehitykseen, jonka myötä syntyy uudentyyppiä objekteja (muuntogeeniset organismit, uudet tuotantoprosessit, muotoilu, informaatioteknologian luoma uusi maailma), avautuu mahdollisuuksia hyödyntää aiemmin hyödyntämisen ulkopuolella olleita varantoja (merten pohjat) ja valvoa ulkoisvaikutuksia (kasvihuonepäästöjen kiintiöjärjestelmät). Nämä synnyttävät uusia omistuskiistoja. (Ks. ”Omaisuuden alan muuttuminen”.) Kysymys omistamisen rajoista on muodostunut keskustelun kohteeksi erityisesti immateriaalioikeudessa. Esimerkiksi Euroopan patenttisopimuksen artikla 53a antaa patenttiviranomaiselle mahdollisuuden olla myöntämättä patenttia ”keksintöihin, joiden julkaiseminen tai hyödyntäminen olisi yleisen järjestyksen tai siveellisyyden vastaista”. Siveellisyys tässä yhteydessä viittaa yleisesti moraaliin. Käytännössä patenttiviranomainen joutuu pohtimaan sitä, mitä ei voida moraalisin perustein omistaa. Esimerkiksi ihmisen kloonausteknologia voidaan jättää vaille patenttisuojaa tällä perusteilla, mutta yksittäisissä tapauksissa hakemuksen hyväksyttävyydestä ei vallitse yksimielisyyttä – esimerkiksi eläimiin ja kantasoluihin liittyvät patentit ovat tällaisia. Maailmanlaajuisena vedenjakajana on ollut oncomouse-nimellä tunnetun muuntogeenisen hiiren patentointi. Se sai Yhdysvalloissa patenttisuojan vuonna 1988 ja kuusitoista vuotta myöhemmin Euroopan patenttivirasto EPO myönsi sille patentin, vaikka Euroopan patenttisopimuksen mukaan eläinkannat eivät ole patentoivissa. EPOn mukaan oncomouse ei ole varsinainen eläinkanta ja patentin epäämisestä arvioitiin koituvan haittaa yleiselle hyvinvoinnille. Kanadassa patenttiratkaisu päätyi korkeimpaan oikeuteen, joka äänin 5-4 päätti olla puoltamatta patenttihakemusta.
Omistamisen perimmäisestä luonteesta on erotettavissa kaksi perusnäkemystä. Niitä voidaan nimittää ykseysnäkemykseksi ja kimpputeoriaksi.
Ykseysnäkemyksen mukaan omistaminen on tärkeä instituutio, jonka ydinosana ovat poissulkevuus, vapaus sekä omistajan ja omistettavan läheinen yhteys. Kimpputeorian mukaan omistusoikeus on jaettavissa erillisiin oikeuksiin, velvollisuuksiin ja vastuihin jopa niin, että omistamisen yläkäsite muuttuu tarpeettomaksi. Kimpputeorian suosio on kasvanut talousjärjestelmän monimutkaistumisen ja oikeudellisen sääntelyn lisääntymisen myötä.
(a) Ykseysnäkemys on ollut vallitseva länsimainen käsitys omistamisen luonteesta. Sitä ovat puolustaneet eräät libertaristit ja usein myös heidän sosialistiset kriitikkonsakin. Esimerkiksi omistuskriitikko Pierre-Joseph Proudhon (1809–1865) luonnehtii luonnollisten oikeuksien omistuskäsitystä seuraavasti: ”kaikki mikä kuuluu minulle tämän oikeuden ansiosta on yhtä pyhää kuin persoonani; se on vertani, elämäni, se on minä itse; ken kajoaa siihen, kajoaa silmäterääni.” (Proudhon 1994, 39.) Ja yhdysvaltaisen kirjailijan John Steinbeckin (1902–1968) romaanissa Vihan hedelmät (1939) vuokraviljelijä pohtii maanomistajuutta: ”Jos miehellä on vähän maaomaisuutta, tuo maa on hän itse, se on osa hänestä ja se on aivan niin kuin hän. [--] tuo maa on hän itse, ja jollakin lailla hän itse on suurempi, koska omistaa sen.” Sen sijaan suurmaanomistaja on omaisuutensa renki ja omaisuuttansa pienempi. (Steinbeck 1986, 38.)
Ykseysnäkemyksen mukaan omistamisella on todellinen ydin, jonka puuttuessa toimijan ja kohteen suhde ei ole aito omistamisen suhde. Omistamisen luonnetta kuvataan usein, etenkin arkiajattelussa kahdella toisiinsa liittyvällä määreellä: eksklusiivisuus ja absoluuttisuus. Eksklusiivisuus tarkoittaa poissulkevuutta ja absoluuttisuus ehdottomuutta ja maksimaalista vapautta tai yksinoikeutta etenkin omaisuuden käytössä. Nämä voivat olla ristiriidassa keskenään, sillä käytännössä poissulkevuus rajoittaa omaisuuden käyttöä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa poissulkevuus korostuu, vaikka käyttövapaudesta puhuttaisiinkin enemmän.
Poissulkevuus voidaan ymmärtää eri tavoin. Joku voi ottaa lähtökohdakseen sen, että korostaa omistamista omistajan ja omistettavan välisenä suhteena. Näin tekee esimerkiksi englantilainen sosiaaliliberaali L. T. Hobhouse (1864–1929): ”Yhteiskuntateorian tarkoitusta varten omistaminen tulee ymmärtää ihmisen valtana asioihin.” (1913, 7.) Tämä lähtökohta on kuitenkin ongelmallinen, ja sen myös Hobhouse tietää. Hän jatkaakin, että vaikka ihmisyksilö tarvitsee ruokaa ja muita hyödykkeitä perustarpeidensa tyydyttämiseksi, hänen on saatava tunnustus toisilta, jotta suhde näihin hyödykkeisiin olisi omistussuhde. Tämä tuo välittömän sosiaalisen ja juridisen ulottuvuuden omistamiseen.
Toiseksi poissulkevuus voi tarkoittaa, että omistajan sanalla on suurin painoarvo omistamisen kohteen käytöstä; mikäli näin ei olisi, omistussuhde ei olisi aito tai täydellinen vaan omistamisessa olisi kyse hallussa pitämisen ja käyttöoikeuden kaltaisesta asiasta. Omistussuhde on kuitenkin kumoutuva, sillä jokaisessa yhteiskunnassa on pakkolunastuksen mahdollisuus esimerkiksi yleisen hyödyn tai turvallisuuden nimissä.
Kolmanneksi erityisesti anglosaksisessa common law -perinteessä poissulkevuus tarkoittaa, ettei ulkopuolisilla ole lähtökohtaisesti lupaa käyttää toisen omaisuutta ja erityisesti lupaa tulla toisten omistuksessa oleville maa-alueille. Jos henkilö on luvattomasti toisen alueella, hän syyllistyy rikkomukseen, josta käytetään termiä trespassing. Oxford English Dictionaryn mukaan tämä liberaalin omistuskäsityksen keskeinen piirre on perin brittiläinen, eikä käsitettä voi usein kääntää muille kielille ytimekkäästi; suomeksi se tarkoittaa luvatonta tunkeutumista toisen maa-alueelle. Esimerkiksi suomalaiseen omistusjärjestelmään kuuluvat jokamiehenoikeudet, jotka sallivat yksityisillä maa-alueilla liikkumisen, jollei tämän rajoittamiselle ole erityisiä perusteita, eikä omistaja voi mielivaltaisesti määritellä näitä erityisiä perusteita. Sen sijaan kotirauha antaa vahvan suojan ulkopuolisilta, mutta se ei ole omistamiseen sidoksissa, sillä kotirauhan normi toimii myös rakennuksen/asunnon omistajaa vastaan ja asunnon haltijan eduksi. Sen sijaan englantilaisessa oikeusperinteessä kotirauha ei ole yhtä vahva suoja, vaan omistajan intressi on painavampi. Toisaalta monissa oikeusjärjestelmissä kiinteistön käyttötarkoitus ja syrjinnän kieltävä lainsäädäntö voivat rajata omistajan oikeuksia. Jos yksityisen omistama kiinteistö on julkinen tila, omistaja ei saa millä tahansa perusteilla valita asiakkaitaan. Näennäisestä yksiselitteisyydestään huolimatta poissulkevuus on tulkinnanvarainen ja kumoutuva ominaisuus.
b) Kimpputeorian (engl. bundle theory) mukaan omistamisen luonne riippuu siitä, mitä oikeuksia, velvollisuuksia ja vastuita omistamiseen sisältyy. Näin ollen omistamisella on astevaihteluja, ja voidaan puhua esimerkiksi vahvemmasta ja heikommasta omistussuhteesta (jolloin on rajoitteita siinä, mitä omistettavalla saa tehdä ja millaisia rasitteita omistukseen sisältyy). Ykseysteorian mukaan omistaminen on kyllä–tai–ei -tila; henkilö joko omistaa tietyn kohteen tai ei omista sitä.
Ajatus omistamisesta oikeuksien ja velvollisuuksien kimppuna on peräisin roomalaisesta oikeudesta, jossa omistusta luonnehdittiin oikeudeksi käyttää, hyötyä ja väärinkäyttää (ius utendi fruendi abutendi) – tässä kimpussa on kolme vartta. Varsinainen englanninkielinen ilmaisu ”bundle of rights” ajoittuu 1800-luvun puoliväliin. Oikeuksien kimppu on erityisesti omistamista koskeva.
Omistamisen kimpputeorian tunnetuin esitys on peräisin A. M. Honorélta. Vuonna 1961 julkaistussa artikkelissa ”Ownership” Honoré pohtii täyden omistajuuden ideaa erityisesti kehittyneessä liberaalissa oikeusjärjestelmässä. Hänen mukaansa omistaminen koostuu tietyistä perusosatekijöistä (standard incidents of ownership), joita hän yksilöi yksitoista. Hallintaoikeus viittaa toiset poissulkevaan fyysiseen omistuskohteen hallintaan. Käyttöoikeus tarkoittaa oikeutta käyttää omaisuuttaan tahtonsa mukaisesti, ja tämä osatekijä on Honorén mukaan oikeutetusti tunnustettu omistamisen keskeiseksi piirteeksi. Päätäntäoikeus antaa omistajalle päätösvallan siihen, kuka ja miten omaisuutta käyttää. Oikeus tuloihin tähdentää sitä, että omistajalla tulee olla mahdollisuus hyötyä omistuksestaan. Oikeus pääomaan sallii omaisuudesta luopumisen ja sen käytön kuluttamalla, tuhlaamalla tai tuhoamalla omaisuutta. Oikeus turvallisuuteen viittaa suomalaisesta lainsäädännöstä löytyvään omaisuudensuojan käsitteeseen. Se painottaa omistussuhteen jatkuvuutta ja muiden poissulkemista. Omistamisella on kaksi aikaan liittyvää osatekijää. Siirto-oikeus koskee omistajan päätösvaltaa perinnönjaossa ja omistuksen ajattomuus korostaa sitä, ettei omistussuhde ole määräaikainen. (Tällä perusteella kiinteistöjen ja esineiden omistaminen eroaa immateriaalioikeuksista, jotka ovat yleensä määräaikaisia.) Velvollisuus estää vahinko vaatii omistajalta pidättymästä vahingonteosta ja huolehtimaan siitä, etteivät muut käytä hänen omaisuuttaan vahingollisesti. Lisäksi omistukseen sisältyy Ulosottovastuu sekä lukuisia sopimusoikeudellisia yksityiskohtia koskien esimerkiksi vuokrasuhteita, vakuuksia ja pantteja.
Oikeustieteilijä Thomas C. Grey vei vuonna 1980 kimpputeorian äärimmilleen. Hän esittää, että ”puhe omaisuudesta on pirstoutunut epäjatkuvaksi kielenkäytön joukoksi” ja että ”edistyneet kapitalistiset taloudet voisivat helposti toimia ilman ’omaisuuden’ käsitettä” (Grey 1980, 72–73). Hän kysyy, mitä tällöin joidenkin vasemmistolaisten kannattama ajatus omaisuudettomasta yhteiskunnasta voisi tarkoittaa, kun ei ole omaisuutta lakkautettavaksi (Ks. artikkeli Omistaminen: asema ja merkitys). Sama koskee myös porvarillista politiikan teoriaa ja omistamisen keskeisyyttä. John Rawlsin (1921–2002) tavoin Grey päätyy siihen, ettei omistaminen kuulu oikeudellisen ja poliittisen ajattelun keskeisiin ongelmiin.
Kimpputeorian ongelmana vastustajien mielestä on se, että ajatus omistuksen luonnollisuudesta ja vahvuudesta heikkenee, kun omistamisen osatekijöiden merkitys riippuu valtiosta ja lainsäädännöstä. Vuotta aiemmin kuin Honoré julkaisi artikkelinsa tuleva taloustieteen nobelisti Ronald Coase (1910–2013) pureutui omistamisen luonteeseen. Klassikkoartikkelinsa ”Sosiaalisen kustannuksen ongelma” (1960) lopussa Coase toteaa: ”Voidaan puhua henkilöstä, joka omistaa maan ja joka käyttää sitä tuotantotekijänä, mutta maanomistaja tosiasiassa omistaa oikeuden toteuttaa rajatun (circumscribed) listan toimintoja. Maanomistajan oikeudet eivät ole rajoittamattomia (unlimited).” Coase jatkaa, että ”järjestelmä, jossa yksilöiden oikeudet olisivat rajoittamattomia, olisi sellainen, jossa ei olisi oikeuksia hankittavaksi” (Coase 1960, 43–44). Herää kysymys, miten toimintalista pitäisi muodostaa. Sen sijaan Honorén mielestä käytön tavanomaiset rajoitteet ovat melko tarkkaan määritelty, kun taas soveliaan käytön muotoja ei ole lähtökohtaisesti lueteltu.
Vaikka omistamisen käsite liitetään tavan takaa vapauteen ja riippumattomuuteen ja jopa itsekkyyteen, niin omistamisella on kääntöpuolensa: omistaminen ei ole vapautta velvoitteista sen paremmin omistajalle kuin muillekaan. Omistaminen velvoittaa ei-omistajia etenkin yhdellä tavalla: omistussuhde vaatii kunnioittamaan toisten omistusoikeuksia, mutta samalla se rajoittaa ei-omistajien vapautta liikkua ja toimia. Omaisuutta vailla olevat voisivat tosin kyynisesti huomauttaa, ettei omistajalla ole velvoitteita vaan velvoitteet jossakin omistussuhteessa kuuluvat vain ulkopuolisille, joiden tulee kunnioittaa omistussuhdetta. Tämä ei kuitenkaan ole koko kuva omistamisen velvoitteista tai niiden puuttumisesta.
Omistamisen velvoittavuudesta puhuttaessa jako libertarismiin ja kommunitarismiin valaisee omistajan velvoitteiden luonnetta erityisesti yksityisomaisuuden kohdalla. Libertarismin mukaan omistajan vastuu kohdistuu ennen kaikkea toisiin yksilöihin, joille ei saa tuottaa haittaa. Muutoin omaisuutta saa käyttää oman halunsa mukaisesti, eikä julkinen valta saa sanella, mihin omaisuutta käytetään. Historiallisesti immissiokielto on koskenut erityisesti kiinteistön omistamista ja sen käyttöä, voi vahingon aiheuttamisen kielto käytännössä koskea mitä tahansa omistuskohdetta, jota käyttämällä voi aiheuttaa haittaa muille ihmisille. Vaikka periaate näyttäisi selvältä ja yksiselitteiseltä, arkielämän kannalta haitan määritteleminen ja sen toteaminen synnyttävät helposti kiistoja. Osa niistä on filosofisesti triviaaleja kuten kiista tupakoinnista parvekkeella, osa hyvin hankalia ja koko maailmanyhteisöä koskevia kuten kasvihuonekaasujen päästäminen ilmakehään. Vaikka oikeusfilosofi Jeremy Waldron katsoo omistussääntöjen estävän jatkuvan riitelyn niukkojen varojen käytöstä ja siten olevan tehokkaita, nämä omistussäännöt eivät poista riitoja vahingon määrittelystä sekä vahingon estämisestä ja korvaamisesta. Jos yksi parvekkeen omistaja katsoo, että hänellä on omistusoikeus tupakoida parvekkeella, ja yläpuolella olevan parvekkeen omistaja katsoo, että hänellä on oikeus nauttia raikkaasta ulkoilmasta parvekkeella, niin vastakkain on kaksi sinnikästä intressiä, joiden välistä ristiriitaa ei voida ratkaista pelkästään vetoamalla omistusoikeuksiin.
Honorèn omistamisen perustekijöihin kuuluu omaisuudesta huolehtiminen, ettei siitä koidu muille haittaa – ajatellaan vaikka millaisia velvoitteita kaupungit ovat määränneet kiinteistöjen omistajille koskien katuja, paloturvallisuutta, rakenteiden kestävyyttä ja monia muita asioita. Jos katsotaan omaisuutta yleisemmällä tasolla, siihen liittyy lukuisia velvoitteita, jotka vaativat omaisuuden käyttöä yhteisön arvojen mukaisella tavalla. Libertarismin ihanteena on, ettei muita kuin turvallisuuteen liittyviä velvoitteita ole; kommunitarismi edustaa vastakkaista kantaa. Kommunitaristinen omistamisen teoria hylkää ajatuksen omistamisesta päämääränä sinänsä eikä julkisen vallan pidä pysytellä puolueettomana omaisuuden käytössä. Siihen sisältyy perfektionistinen ajatus, jonka mukaan omistaminen on ennen kaikkea keino tavoitella sosiaalisesti arvokkaita asioita.
Saksan liittotasavallan vuonna 1949 voimaantulleessa perustuslaissa (Grundgesetz) on kuuluisa artikla 14 omistamisen sosiaalisesta luonteesta. Ensin tunnustetaan yksityisomistuksen oikeutus ja omaisuuden suoja, mutta sitä seuraa: ”Omistaminen velvoittaa. Sen käytön tulee myös palvella yleistä etua.” (art. 14.2..) Yhdysvaltainen omistusteoreetikko Gregory Alexander tulkitsee tämän tarkoittavan, että omistaminen on perusoikeus, jolla on korkein suoja ainoastaan niissä tapauksissa, joissa omistamiseen puuttuminen heikentäisi omistajan autonomisuutta moraalisena ja poliittisena toimijana. Alexander katsoo, että saksalainen omistuskäsitys poikkeaa angloamerikkalaisesta käsityksestä siinä, että omistaminen taloudellisena oikeutena jää taka-alalle ja etualalle nousee omistaminen kansalaisuuden ja ihmisarvoisen elämän mahdollistajana. Kuten hän tiivistää: ”Kansalaisulottuvuus tarkoittaa sitä, että omaisuus on aineellinen perusta ennalta olemassa olevan ymmärryksen toteuttamiselle hyvästä yhteiskuntajärjestyksestä.” (Alexander 2003, 739.) Toisin sanoen omistaminen on olennainen osa hyvää poliittista järjestystä. Alexander ei kutsu tätä näkemystä kommunitarismiksi vaan ”proprieritarismiksi” ja liittää sen kantilaiseen liberalismin ja republikanismin perinteisiin.
Alexander toteaa, että tämä omistuskäsitys liittyy Immanuel Kantin (1724–1804) ohella etenkin Jean-Jacques Rousseauhon (1711–1774) ja G.W.F. Hegeliin (1770–1831), joille omistamisen tarkoitus on auttaa henkilöitä toteuttamaan omaa potentiaaliaan. Toisessa kirjoituksessa (Alexander & Penalver 2010) hän kuvailee viitekehystään aristoteeliseksi, sillä hänen kannattamansa omistuskäsityksen keskipisteessä on inhimillinen kukoistaminen. Politiikassaan Aristoteles puolusti yksityisomaisuutta likimain altruistisesti, sillä yksityisen omistamisen tärkeä merkitys on siinä, että se mahdollistaa vieraanvaraisuuden osoittamisen ystäville, mutta yksityisessä omistuksessa omaisuudesta huolehditaan paremmin. Ytimekkäästi: ”Selvästikin on parempi, että omaisuus on yksityistä mutta että sitä käytetään yhdessä. Tämän aikaansaaminen on lainsäätäjän erityinen tehtävä.” (Politiikka 1263a38–39.) Laajemmin sovellettuna ja ystäväpiiriä laajennettaessa omistava yksilö voi edistää koko yhteisön hyvinvointia. Siten yksityisen omistamisen tarkoitus on kehittää ja ylläpitää hyveitä. Tämä tietysti herättää jatkokysymyksen omaisuuden jakautumisesta: tuleeko omaisuutta olla jokaisella, jotta pystyisi kehittämään hyveitään tai että kiinnittyisi täysivaltaisesti yhteiskuntaan? Kommunitaristisen aristotelismin valossa vastaus tähän on itsestään selvästi myönteinen, mutta myös puolueettoman valtiokäsityksen liberaalissa perinteessä esimerkiksi John Rawls puhuu omaisuuteen perustuvasta demokratiamallista.
Vaikka juuri tällä tavalla muotoiltua vaatimusta ei olisi lainsäädännössä, niin joitakin vastaavia näkökohtia monesti kuitenkin löytyy, sillä muiden lakien ja erityisesti verotuksen avulla voidaan omistajia ohjata sellaiseen omaisuuden käyttöön, josta on yleistä hyötyä: viljelysmaata pitää viljellä ja metsää hoitaa, kaavoitetulle maalle on rakennettava, asunnossa on asuttava ja niin edelleen. Näiden lisäksi omistamiseen liittyy monia pakkoja ja velvoitteita, jotka eivät ole lakiin kirjattuja vaan sosiaalisia ja kulttuurisia: vauraiden ihmisten odotetaan osallistuvan hyväntekeväisyyteen, kulttuurihankkeisiin ja muihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin hankkeisiin. Toisin kuin lakiin perustuvat velvoitteet, nämä jälkimmäiset ovat juridisessa mielessä vapaaehtoisia velvoitteita, mutta niiden sivuuttamisesta on sosiaalisia kustannuksia, joista tärkein on maine. Yhtä kaikki omistajuudesta seuraa omistajalle sosiaalisia velvoitteita, ei pelkästään yksilöllisiä oikeuksia ja vapauksia.
Vaikka omistaminen antaa omistajalle merkittävää valtaa ja mahdollisuuksia, se ei anna niitä rajattomasti, eikä siten kukaan pidä omistamista absoluuttisena, ehdottomana. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen ihmis- kansalaisoikeuksien julistuksen 17. artikla määrittelee aluksi, että ”Omaisuus on loukkaamaton ja pyhä oikeus”, mutta sama artikla määrittää myös ”yleisen välttämättömyyden” eli yleisen edun antavan oikeutuksen omistamiseen puuttumiselle. Omistamisen säännöt sisältävät aina rajoituksia sille, miten omistaja saa ja miten omistajan pitää käyttää omaisuuttaan, ja monet näistä rajoituksista perustuvat omistamiseen itseensä. Toisin sanoen omistaminen antaa vapauksia ja tuottaa velvollisuuksia.
Omistamisen rajoitukset voidaan karkeasti jakaa relationaalisiin ja ei-relationaalisiin. Omistamisen ei-relationaalinen rajoite juontuu omistamisen sisällöstä tai omistuskohteesta itsestään ilman viittausta muiden omistusoikeuksiin. Esimerkiksi eläimillä, taide-esineillä, rakennuksilla tai luontokohteilla voi olla sellaista arvoa, joka ei estä niiden omistamista, mutta joka kieltää sellaisen omaisuuden käytön, jossa tämä arvo tuhoutuu. Tätä näkemystä voidaan kutsua omistamisen kapeaksi käsitykseksi, jossa omistamisen sisältö on määritelty. Näkemys ei ole yksimielisesti hyväksytty vaan joidenkin mielestä omistamisen sisältö on ja sen on oltava laaja ja avoin ja sen tulee sisältää mahdollisuus ”väärinkäyttää” omaisuuttaan: jos omistaja haluaa tuhota hallussaan olevan Rubensin maalauksen, hänellä tulee olla siihen mahdollisuus eikä maalauksen esteettinen tai kulttuurihistoriallinen arvo ole oikeudellisesti omaisuuden käyttöä rajoittava tekijä (vrt. kohta oikeus pääomaan Honorén luettelossa).
Yksiselitteisin relationaalinen rajoitus syntyy siitä, että omistaja ei saa aiheuttaa toisille omistajalle tai laajemmin muille ihmisille vahinkoa omaisuuden käytöllään, koska hän tällöin rikkoo omistusoikeutta. Siten tätä voisi pitää omistamisen sisäisenä rajoituksena, sillä Proudhon (1994, 36) toteaa tämän vahvistavan omistusoikeutta, ei rajoittavan sitä. Esimerkiksi roomalaisen oikeuden immissiokielto kielsi haitan aiheuttamisen naapureille: ”sic tuo utere, ut alienum non laedas”. Kirjassaan Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä (1690; IV, iii, § 18) John Locke (1632–1704) esittää, että epäoikeudenmukaisuuden välttämättömänä edellytyksenä on omaisuus: jos ei ole omaisuutta, ei voi olla epäoikeudenmukaisuutta. Hän määrittelee omaisuuden hyvin laajasti oikeudeksi johonkin, ja epäoikeudenmukaisuus on tämän oikeuden loukkaamista. Jean-Jacques Rousseau lainaa eriarvoisuutta käsittelevässä kirjassaan Lockea myötämielisesti, mutta korvaa sanan epäoikeudenmukaisuus sanalla vahinko (tai loukkaus). Joka tapauksessa Rousseau ja Locke kumpikin tuovat esille omistamisen merkityksen, kun määritellään rajoja omaisuuden käytölle haitan käsitteen avulla. Kirjassaan Vapaudesta (1859) John Stuart Mill (1806–1873) muotoilee vahinkoperiaatteen, joka on immissiokiellon laajennus, sillä asianosaisuutta ei ole rajattu naapuruuteen tai yleisemmin omistajuuteen. Sen mukaan julkisella vallalla on velvollisuus puuttua sellaiseen toimintaan, josta koituu muille ihmisille haittaa tai jossa on olemassa haitan mahdollisuus. Libertaristi Robert Nozick (1938–2002) puolustaa relationaalisen rajoitteen oikeusta, ettei edes omalla puukolla saa miten tahansa riehua, vaan puukon omistajan vapaus on vapautta valita rajallisesta vaihtoehtojen joukosta puukon käyttämisen tavat. Jeremy Waldron puolestaan katsoo, että tässä tapauksessa rajoite puukon käyttämiseen ei perustu omistamiseen, vaan pikemminkin yleisempiin sääntöihin, jotka kieltävät vahingollisen toiminnan.
Tämä tietysti synnyttää kiistan siitä, kuka määrittää haitan ja sen mahdollisuuden, millä tavalla haittaa aiheuttavaan toimintaan voi julkinen valta puuttua vai pitääkö asia jättää haitan aiheuttajan ja kärsijän neuvoteltavaksi. Koska haitoista tuskin koskaan päästään eroon, millaisia haittoja on siedettävä. Etenkin juridisissa prosesseissa kysymys koskee todistamisen taakkaa: on ratkaistava se, kumman kiistan osapuolen on osoitettava toiminnan haitallisuus tai viattomuus. Keskustelu niin sanotusta eksternaliteeteista eli ulkoisvaikutuksista, haittaperiaatteesta ja sen soveltamisen käytännöistä on ollut ympäristön- ja ilmastonsuojelua koskevassa sääntelyn keskiössä ainakin 1900-luvun alkupuolelta lähtien.
Omaisuuden ala elää: joistakin asioista tulee uusia omistamisen kohteita, toiset poistuvat omistamisen piiristä. Jopa eräänlainen anti-omaisuus, jäte, aine jota ei haluta omistaa ja josta aktiivisesti halutaan päästä eroon, on tullut omistuskeskustelun kohteeksi. Muutokseen vaikuttavat monet toisiinsa sidoksissa olevat tekijät kuten resurssien riittävyys ja saatavuus, omistusoikeuksien vahvistamisen mahdollisuus ja mielekkyys, teknologia sekä metafyysiset ja eettiset käsitykset. On kuitenkin tähdennettävä, että monilla omaisuuden alaa koskevilla keskusteluilla on yllättävän pitkä historia.
Tunnetuin omistamisen kaventuminen koskee ihmistä. Roomalaisessa oikeudessa perheen pää, pater familias, omisti perheyhteisönsä orjat ja jopa aikuiset lapset, mutta vaimo saattoi säilyä oman isänsä omistuksessa. Myöhemmässä eurooppalaisessa historiassa lapset ja aikuiset naiset eivät ole olleet yhtäläisessä asemassa perheen pään kanssa, vaikkei niitä roomalaisessa mielessä omaisuudeksi laskettukaan. Länsimaisessa lainsäädännössä orjuus lakkasi 1700–1800-luvuilla vähitellen mutta vasta kiivaiden keskustelujen jälkeen huipentuen tunnetusti Yhdysvaltojen sisällissotaan vuosina 1861–1865. Tältä aikakaudelta on peräisin rikas kirjallinen perintö ihmisen alkuperästä ja ihmisyyden perusluonteesta (ks. Desmond ja Moore 2009). Näyttää siltä, että yhtäläisestä ihmisarvosta ja universaaleista ihmisoikeuksista puhuminen sekä naisten ja lasten aseman vahvistuminen ovat tehneet ajatuksen ihmisestä omaisuutena täysin mahdottoman.
Kysymys ihmisestä omistuskohteena ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Orjuuden vastainen argumentointi voi perustua sille, ettei omaisuus ole sen hallussa, kenelle sen pitää moraalisesti kuulua eli ihmisyksilölle itselleen. Perusidea ihmisistä itsensä omistajina (engl. self-ownership) on vanha, sillä se löytyy jo keskiaikaisista pohdinnoista. Esimerkiksi Henri Gentiläinen (n. 1217–1293) perustelee kvestiossaan ”onko kuolemaantuomitulla vangilla oikeus paeta” pakenemisen oikeutta siten, että jokaisella ihmisellä on omistusoikeuden tapainen oikeus itseensä ja näin ollen velvollisuus säilyttää oma henkensä. Vaikka näiden keskiaikaisten pohdintojen ja varhaisten uuden ajan välillä ei ole tämän ajatuksen suhteen kuilua, historiankirjoituksessa itsensä omistamisen ideatavanomaisesti jäljitetään John Lockeen tai häntä hieman varhaisempiin Hugo Grotiukseen (1583–1645) ja Samuel Pufendorfiin (1632–1694). Marx ja monet vasemmistolaiset ajattelijat pitivät itsensä omistamista lähtökohtanaan riistoa ja autonomiaa koskevissa kritiikeissään.
Itsensä omistamisen vastakohtana on maailman omistaminen (engl. world ownership). Itsensä omistamisen rajoista myös keskusteltiin jo myöhäisellä keskiajalla: voiko ihminen myydä itsensä orjaksi? Lockella itsensä omistaminen liittyi luonnollisiin oikeuksiin itsemääräämiseen ja oman työpanoksensa omistamiseen ja myymiseen palkkaa vastaan. Mutta Locken mukaan itsensä omistamisella on rajoituksensa, sillä yksilöillä on maallinen velvollisuus säilyttää itsensä olemassa vapaina olentoina. Niinpä itsensä omistava ihminen ei saa tappaa itseään eikä antaa itseään orjaksi. Rousseaukaan (1998, 43–49) ei hyväksy itsensä orjuuttamista: ”Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus.” 1900-luvun oikeistolibertaristit, kuten Robert Nozick, eivät sen sijaan suoralta kädeltä halua rajata yksilön itsemääräämisoikeutta ja kieltää itsensä vapaaehtoisesti orjaksi myymistä.
Itsensä omistamisen uusia kysymyksiä on monia: Omistaako raskaana oleva nainen hänen sisällään olevan alkion ja onko abortti siten oikeutettu? Entä voiko yksilö myydä omaa ruumistaan tai ruumiinsa osia (engl. body parts) kuten verta tai toisen munuaisen? Edellinen liittyy alati käytävään keskusteluun prostituutiosta ja jälkimmäinen on elinsiirtojen ja kehittyneen geeniteknologian synnyttämä uusi bioetiikan ongelma. Näissä tapauksissa ruumiin ja ruumiin osien käsitteellistäminen omaisuudeksi sisältää luvan niiden täyteen käyttöön rahallista tai muuta korvausta vastaan. Tällöin ihminen hyödykkeellistetään eli kommodifioidaan tai esineellistetään. Yhtäältä tämän voi katsoa olevan ristiriidassa ihmisarvon kanssa; toisaalta jos yksilöt eivät saa käyttää omaa ruumiistaan ja sen osia parhaaksi katsomallaan tavalla, heidän itsemääräämistään rajoitetaan.
1900-luvulla omistamisen ala laajeni merkittävästi maasta ja esineistä aineettomiin objekteihin ja erilaiset immateriaalioikeudet tulivat tärkeäksi – ja samalla vahvasti toimeenpannuksi – varallisuuden muodoksi. Jotkut tutkijat ovat puhuneet tähän laajasti liittyvästä varallisuudesta, Adam Smithiä mukaillen, ”kansojen uutena varallisuutena”. Monet immateriaalioikeudet ovat ajallisesti rajallisia. Ne jaetaan usein tekijänoikeuksiin ja teollisoikeuksiin, joihin kuuluvat muun muassa patenttioikeus, mallioikeus, tavaramerkkioikeus ja kasvinjalostajan oikeus. Koska näiden oikeuskeinojen suojaamat objektit ovat ihmisen luovan toiminnan tulosta, keskeinen kysymys on koskenut tekijyyttä. Tekijyyden perusidea on uutta luova taiteilija tai keksijä. Tällainen potentiaalinen omistaja on selkeästi yksilöitävissä (joten immateriaalioikeudet ovat pääosin mutta eivät täysin yksityistä omaisuutta) ja hänen luova panoksensa tunnistettavissa.
Immateriaalioikeuksien puolustajien mukaan kaikkien objektia käyttävien on maksettava korvaus tekijälle. Perustelujen päälinjoja on kaksi: lockelainen perustelu, jonka mukaan tekijä on oikeutettu saamaan korvausta työpanoksesta, jota toiset hyödyntävät, ja utilitaristinen perustelu, jonka mukaan korvaus toimii kannustimena luovaan työhön ja sen tulosten julkistamiseen, mikä puolestaan lisää yleistä hyvinvointia. Immateriaalioikeudet kuitenkin samalla rajoittavat hyödykkeiden käyttöä ja saatavuutta. Erityisen ongelmallista tämä on viljelylajikkeiden ja patenttisuojattujen lääkkeiden kohdalla, joten rajoitukset eivät välttämättä lisää yleistä hyvinvointia. Lisäksi joidenkin mielestä ihmisten luomien eliöiden omistaminen on itsessään väärin, sillä ”elämää” ei pitäisi voida kenenkään omistaa. Toinen ongelmakohta koskee luovan toiminnan kollektiivista ja ei-yksilöitävää ulottuvuutta. Monien immateriaalioikeuksilla suojattujen objektien taustalla on pitkä historiallinen jatkumo, jolloin niiden yksityistäminen koetaan epäreiluksi suhteellisen pienen innovaation perusteella. Kolmas ongelma liittyy immateriaalioikeuksien kannustavuuteen. Etenkin tekijänoikeuksilla suojattujen tietokoneohjelmistojen kohdalla mutta myös muiden digimuotoisten objektien kohdalla on kiistelty omistamisen perusteluista. Monien ohjelmistojen lähdekoodi on avoin, ja siten osallistumista niiden kehitystyöhön ei ole rajattu.
Kolmas omaisuuden laajeneminen liittyy markkinallistumiseen, jossa pyritään luomaan markkinamekanismi sellaisiin niukkeneviin varoihin ja varantoihin, joiden käyttöä eivät markkinat ole tähän asti ohjanneet. Markkinallistumisen lähtökohtana on omistajuuden täsmällinen määrittely oikeuksineen ja velvoitteineen. Monia markkinapohjaisia keinoja on ryhdytty kokeiluluontoisesti soveltamaan erilaisiin luontokohteisiin luonnonsuojelun ja luonnonvarojen kestävän käytön nimissä. Usein menetelmiin sisältyy kohteiden hyödykkeellistäminen ja niiden rahallisen arvon määrittäminen. Esimerkiksi omistajalla on mahdollisuus saada korvauksia tai palkkioita sitä vastaan, että hän tuottaa sovittuja ekosysteemipalveluja kuten säilyttää biodiversiteettia, maisemallisia arvoja tai virkistysarvoja. Ajattelutapa ilmenee myös kasvihuonekaasujen lupapäästökaupassa: kukaan ei omista ilmakehää, mutta sitä ei saa pilata luvatta. Euroopan Unionin alueella lupien hinta periaatteessa määräytyy markkinoilla. Lupa on siten ostettavissa ja myytävissä oleva immateriaalinen objekti, joka mahdollistaa tietyntyyppisen toiminnan eli käytännössä fossiilisten polttoaineiden teollisen käytön. Myös aavan meren kalakannat, on osittain saatettu omistusoikeuksien alle: siirrettävät kalastuskiintiöt ovat rahanarvoisia säätelijän (valtio, EU) myöntämiä lupia elinkeinon harjoittamiseen talousmerialueella. Järjestelyä on perusteltu sillä, ettei kalastajalle ole kannattavaa tavoitella hyödyn välitöntä maksimointia mahdollisimman suuren saaliin muodossa vaan pyrkiä kalakantojen kestävään hoitamiseen.
Omistamista koskevaa filosofista ja teoreettista kirjallisuutta on olemassa valtaisasti. Christopher Piersonin kaksiosaisesta kirjasta Just Property. A History in the Latin West ensimmäinen osa “Wealth, Virtue, and the Law” ilmestyi loppuvuodesta 2013 (Oxford University Press, Oxford). Pierson käy läpi klassikkotekstejä ja niiden tulkintakirjallisuutta sekä hieman harvinaisempia ajattelijoita antiikista John Lockeen. Lawrence Beckerin Property Rights. Philosophic Foundations (Routledge & Kegan Paul, London, 1977) on selkeä johdantoteos filosofiseen omistuskeskusteluun ja sen perusargumentteihin. Jeremy Walrdronin teos The Right to Private Property (Oxford University Press, Oxford 1988), Stephen Munzerin A Theory of Property (Cambridge University Press, Cambridge, 1990) ja John Christmanin The Myth of Property (Oxford University Press, Oxford, 1994) ovat kunnianhimoisia analyysejä yksityisomistuksesta sekä sen puolesta että sitä vastaan esitetyistä argumenteista. Oikeustieteilijä J. W. Singerin teos Entitlement. The Paradoxes of Property (Yale University Press, New Haven, 2000) pureutuu omistamisen ristiriitoihin.
Omistamisen alan laajenemista käsittelevistä voi ensin mainita Peter Drahosin A Philosophy of Intellectual Property (Dartmouth, Aldershot, 1996), joka lienee ensimmäinen immateriaalioikeuksia järjestelmällisesti käsittelevä filosofinen monografia. Donna Dickenson on kirjoittanut omistamisesta feministisestä näkökulmasta: Property, Women and Politics: Subjects or Objects? (Polity Press, Oxford, 1997) tarkastelee naista omistettavana ja omistajana, ja Property in the Body. Feminist Perspectives (Cambridge University Press, Cambridge, 2007) pureutuu ruumiin kommodifikaatioon ja ihmisperäisten kudosten (solujen, DNA:n) kaupalliseen hyödyntämiseen ja hallintaan liittyviin kysymyksiin. Samoja teemoja sivuaa Annabelle Leverin toimittama New Frontiers in the Philosophy of Intellectual Property (Cambridge University Press, Cambridge, 2012). Globalisaation ja globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta omistamista on tarkastellut Mathias Risse kirjassaan On Global Justice (Princeton University Press, Princeton, 2012).
Aarnio, Aulis (2002). ”Uusi varallisuusoikeus – vai vanha?” Lakimies, 4/2002, 515–534.
Alexander, Gregory S. (2003). “Property as a Fundamental Constitutional Right? The German Example”. Cornell Law Review, Vol. 88, 733–788.
Alexander, Gregory S. & Eduardo M. Penalver (2010). “Properties of Community”. Theoretical Inquiries in Law, Vol. 10, 127–160.
Aristoteles (1989). Nikomakhoksen etiikka. (Kreikk. alkuteos Ethica Nicomachea). Suom. Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.
Aristoteles. (1991). Politiikka. (Kreikk. alkuteos Politica). Suom. A. M. Anttila. Gaudeamus, Helsinki.
Boisen, Camilla (2013). “The Changing Moral Justification of Empire: From the Right to Colonise to the Obligation to Civilise”. History of European Ideas, Vol. 39, 335–353.
Bromley, D. W. (1991). Environment and Economy. Property Rights and Public Policy. Blackwell, Oxford.
Coase, Ronald (1960). “The Problem of Social Cost.” Journal of Law and Economics, Vol. 3, 1–44.
Coleman, Janet (2005). “Pre-Modern Property and Self-Ownership Before and After Locke, or When did Common Decency Become a Private rather than a Public Virtue?” European Journal of Political Theory, Vol. 4, 125–145.
Desmond, Adrian & James Moore (2009). Darwin’s Sacred Cause. Race, Slavery and the Quest for Human Origins. Allen Lane, London.
Francione, Gary L. (1995). Animals, Property, and the Law. Temple University Press, Philadelphia.
Garnsey, Peter (2007). Thinking about Property. From Antiquity to the Age of Revolution. Cambridge University Press, Cambridge.
Gray, Kevin (2010). “Property in a queue”. Teoksessa G. S. Alexander & E. M. Penalver (toim.). Property and Community. Oxford University Press, Oxford, 165–195.
Grey, Thomas C. (1980). "The Disintegration of Property". Teoksessa J. R. Pennock ja J. W. Chapman (toim.) Nomos XXII. Property. New York University Press, New York, 69–85.
Grundgesetz für die Bundesrepublik Deutschland [GG] [Perustuslaki], May 23, 1949. Verkossa: www.gesetze-im-internet.de/bundesrecht/gg/gesamt.pdf.
Hadley, John (2005). “Excluding Destruction: Towards an Environmentally Sustainable Libertarian Property Rights Regime”. Philosophy in the Contemporary World, Vol. 12, 22–29.
Hardin, Garrett (1968). “The Tragedy of the Commons”. Science, Vol. 162, 1243–48. Suomeksi verkossa: netn.fi/kirjat/kiista-yhteismaista
Harrison, Peter (2005). “’Fill the Earth and Subdue It’: Biblical Warrants for Colonization in Seventeenth Century England”. Journal of Religious History, Vol. 29, 3–24.
Hegel, G. W. F. (1994). Oikeusfilosofia. (Saks. alkuteos: Grundlinien der Philosophie des Rechts, 1820) Suom. Markus Wahlberg. Pohjoinen, Oulu.
Hobhouse, L. T. (1913). "The Historical Evolution of Property, in Fact and in Idea". Teoksessa Property. Its Duties and Rights Historically, Philosophically and Religiously Regarded. Essays by various writers [ei toimittajaa]. London: MacMillan, 1913, s. 3–32.
Honore, A. M. (Tony) “Ownership”. Teoksessa Making Law Bind. Oxford: Oxford University Press, 1987, 161–92 (Julk. aiemmin: Oxford Essays in Jurisprudence. Toim. A. G. Guest. Clarendon Press, Oxford, 1961, 107–147.)
Hume, David (1978). A Treatise of Human Nature. (1739–1740) Second ed. Ed. by L. A. Selby-Bigge (1st ed.) and P. H. Nidditch (2nd ed.). Clarendon Press, Oxford.
Kinnear, John Boyd (1914). Principles of Property. Smith, Elder & Co., London.
Klein, Daniel B. & John Robinson (2011). “Property: A Bundle of Rights? Prologue to the Property Symposium”. Econ Journal Watch, Vol. 8, No. 3, 193–204.
Kropotkin, Peter (1987). Mutual Aid. A Factor of Evolution. (alunperin julkaistu 1902). Freedom Press, London.
Lafargue, Paul (1890). The Evolution of Property from Savagery to Civilization. Swan Sonnenschein, London. Verkossa: www.socialistlabour.com/pdf/others/evol_prop_pl.pdf
Lagerspetz, Eerik (1995). The Opposite Mirrors. An Essay of the Conventionalist Theory of Institutions. Kluwer, Dordrecht.
Launonen, Reima (2013). Kuningasjako – miksi verotus on oikein. Into, Helsinki.
Linklater, Andro (2014). Owning the Earth. The Transforming History of Land Ownership. Bloomsbury, London.
Locke, John (1690). An Essay Concerning Human Understanding.
Locke, John (1995).Tutkielma hallitusvallasta. Tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta. (Engl. alkuteos: Second Treatise of Government, 1689). Suom. Mikko Yrjönsuuri. Gaudeamus, Helsinki, 1995.
Macpherson, C. B. (1962). The Political Theory of Possessive Individualism. Locke to Hobbes. Oxford University Press, Oxford.
Marx, Karl & Friedrich Engels (1998). Kommunistinen manifesti. (Saks. alkuteos: Manifest der kommunistischen Partei, 1849.) Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki & Timo Uusitupa. Vastapaino, Tampere.
Mill, John Stuart (1859). On Liberty (2 ed.). John W.Parker & Son, London.
Mill, John Stuart (1879). "Chapters on Socialism". Teoksessa The Collected Works of John Stuart Mill, Volume V - Essays on Economics and Society Part II, (Toim. John M. Robson, introduction by Lord Robbins). University of Toronto Press, Toronto; Routledge and Kegan Paul, London 1967. 29.1.2015. Verkossa: http://oll.libertyfund.org/titles/232 (Alkup. kolmessa osassa: Fortnightly Review, n.s. XXV (Feb., 1879), 217–37; ibid. (Mar., 1879), 373–82; ibid. (Apr., 1879), 513–30.)
More, Thomas. (1991). Utopia. (Lat. alkuteos: De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516). Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Porvoo.
Morgan, Lewis H. (1877). Ancient Society, or Researches in the Lines of Human Progress from Savagery throught Barbarism to Civilization. MacMillan, London. Verkossa: www.marxists.org/reference/archive/morgan-lewis/ancient-society/
Määttä, Tapio (1999). Maanomistusoikeus. Tutkimus omistusoikeusparadigmoista maaomaisuuden käytön ympäristöoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Jyväskylä.
North, Douglass C. (1990). Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press, Cambridge.
Nozick, Robert (1974). Anarchy, State, and Utopia. Basil Blackwell, Oxford.
Oksanen, Markku (1998). "Environmental Ethics and Concepts of Private Ownership". Teoksessa Dorinda G. Dallmeyer & Albert F. Ike (toim.). Environmental Ethics and the Global Marketplace. University of Georgia Press, Athens, 114–139.
Oksanen, Markku (2010). "Geenimuunnellut kasvit ja omistuskysymys". Teoksessa Helena Siipi ja Marko Ahteensuu (toim.) Geenimuunnellun ruoan etiikka. Unipress, Kuopio, 121–147.
Oksanen, Markku & Anne Kumpula (2005). ”Lainsäädäntö, omistaminen ja ympäristönsuojelu”. Politiikka, XLVII, 54–65.
Ostrom, Elinor (1990). Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge University Press, Cambridge.
Paasto, Päivi (1994). “Omistusoikeus”. Encyclopaedia Iuridica Fennica, vol. I. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki, 565–576.
Panichas, George E. (1978). “Prolegomenon to a Political Theory of Ownership”. Archiv für Rechts- und Sozialphilosophie, Vol. 65, 333–355.
Pearce, Fred (2012). The Landgrabbers. The New Fight over Who Owns the Earth.Eden Project Books, London.
Pease, Edward R. (1916). The History of the Fabian Society. E.P. Dutton, New York. Verkossa: www.gutenberg.org/files/13715/13715-h/13715-h.htm#FNanchor_2
Pierson, Christopher (2013). Just Property. A History in the Latin West. Vol. One: Wealth, Virtue, and the Law. Oxford University Press, Oxford
Pipes, Richard (1999). Property and Freedom. Harvill, London.
Pongrácz, Eva (2002). Re-Defining the Concepts of Waste and Waste Management. Evolving the Theory of Waste Management. Oulun yliopisto, Oulu.
Proudhon, Pierre-Joseph (1994). What is Property? (Ransk. alkuteos: Qu'est-ce que la propriété ? ou Recherche sur le principe du Droit et du Gouvernement, 1840). Ed. and transl. by Donald R. Kelley & Bonnie G. Smith. Cambridge University Press, Cambridge.
Pöyhönen, Juha (2003). Uusi varallisuusoikeus. Talentum, Helsinki.
Radin, Margaret Jane (1996). Contested Commodities. The Trouble with Trade in Sex, Children, Body Parts, and Other Things. Harvard University Press, Cambridge, Mass.
Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Belknap Press, Cambridge, Mass.
Rousseau, Jean-Jacques (2000). Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. (Ransk. alkuteos: Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes, 1755). Suom. Ville Keynäs. Vastapaino, Tampere.
Rousseau, Jean-Jacques (1998). Yhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet. (Ransk. alkuteos: Du contrat social ou Principes du droit politique, 1762). Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna.
Steinberg, Theodore (1994). Slide Mountain, or the Folly of Owning Nature. University of California Press, Berkeley.
Satz, Debra (2010). Why Some Things Should Not be for Sale. The Moral Limits of Markets. Oxford University Press, Oxford.
Sax, Joseph L. (1999). Playing Darts with a Rembrandt. Public and Private Rights in Cultural Treasures. Michagan University Press, Ann Arbor.
Shiva, Vandana (2003). Voiko tietoa omistaa? Patentit kehitysmaiden uhkana. (Engl. alkuteos: Protect or Plunder? Understanding Intellectual Property Rights, 2002). Suom. Jarna Pasanen ja Marko Ulvila. Like, Helsinki.
Steinbeck, John (1986). Vihan hedelmät. (Engl. alkuteos: The Grapes of Wrath, 1939). Suom. Alex Matson. Tammi, Helsinki.
Thomas, Keith (1984). Man and the Natural World. Changing Attitudes in England 1500–1800. Penguin, Harmondsworth.
Thomson, Judith Jarvis. (1971). “A Defense of Abortion”. Philosophy & Public Affairs, Vol. 1, 47–66.
Tierney, Brian (1997). The Idea of Natural Rights: Studies on Natural Rights, Natural Law and Church Law 1150-1625. Scholars Press, Atlanta.
Tolonen, Juha (2012). "Varallisuusoikeuden ala". Teoksessa Varallisuusoikeus. Ari Saarnilehto ym. (toim.) Talentum, Helsinki.
Valkonen, Jarno, Sanna Valkonen & Timo Koivurova (2014). ”Groupismi alkuperäiskansan määrittelyssä: tapaustutkimus Suomen alkuperäiskansakonfliktista”. Politiikka, LVI, 210–229.
Waldron, Jeremy (1988). The Right to Private Property. Oxford University Press, Oxford.
Weber, Max (1980). Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. (Saks. alkuteos: Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus, 1905). Suom. Timo Kyntäjä.
WSOY, Porvoo.
Wilkinson, Stephen (2003). Bodies for Sale. Ethics and Exploitation in the Human Body Trade. Routledge, London.
Waldron, Jeremy (2023). "Property and Ownership". Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.) plato.stanford.edu/entries/property/
Moore, Adam & Himman, Ken (2022). "Intellectual Property". Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.) plato.stanford.edu/entries/intellectual-property/
Ks. myös Logoksen artikkelit "Omistaminen" ja "Omistaminen: Merkiys ja asema".
Yläartikkeli:
Omistaminen