Nietzsche, Friedrich
Juuso Rahkola (julkaistu 26.9.2007)
Friedrich Nietzsche on yksi merkittävimmistä 1800-luvun lopulla vaikuttaneista eurooppalaisista filosofeista. Hänet tunnetaan parhaiten modernin länsimaisen kulttuurin, uskonnon sekä moraali- ja filosofiakäsitysten kriitikkona. Nietzschen monisyinen ajattelu on synnyttänyt valtavan määrän erilaisia tulkintoja sekä ollut vaikuttamassa useiden 1900-luvun filosofisten liikkeiden syntyyn.
- Elämä
- Keskeisimmät teokset
- Varhainen kausi (1872—1876)
- Keskimmäinen kausi (1878—1882)
- Kypsä kausi (1883—1889)
- Reseptio
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Friedrich Wilhelm Nietzsche syntyi 15. lokakuuta 1844 Röckenin kylässä eteläisessä Preussissa, nykyisen Saksi-Anhaltin osavaltion alueella. Friedrich oli Röckenin pastorina tuolloin toimineen Karl Ludwig Nietzschen sekä Franzeska Nietzschen (os. Oehler) esikoislapsi. Hänet kastettiin Preussin hallitsevan kuninkaan Friedrich Wilhelm IV:n mukaan, jonka 49-vuotispäivä sattui yksiin filosofin syntymän kanssa. Seuraavina vuosina Nietzschen perheeseen syntyi kaksi muuta lasta, Elisabeth (1846) ja Joseph (1848). Vuonna 1849 esikoispoikansa ihailema Karl Nietzsche kuoli yllättäen, vain 36-vuotiaana, aikansa diagnostiikan mukaan ”aivojen pehmenemiseen”. Pian Karlin kuoleman jälkeen Nietzschen perhe koki uuden tragedian Joseph Nietzschen kuollessa ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä.
Taloudelliset ja sosiaaliset paineet pakottivat Franzeska Nietzschen jättämään Röckenin pappilan ja muuttamaan lapsineen vuonna 1850 läheiseen Naumburgin kaupunkiin, jossa turvaa tarjosivat sukulaiset. Friedrich varttui Naumburgissa 14-vuotiaaksi, jolloin hänet hyväksyttiin arvostettuun sisäoppilaitokseen, Schulpfortaan. Vuonna 1864 Schulpfortasta valmistutunut 19-vuotias Nietzsche kirjoittautui Bonnin yliopistoon opiskelemaan teologiaa ja klassista filologiaa, joskin jumaluusoppi sai pian tehdä sijaa antiikin teksteille. Seuraavana vuonna Nietzsche seurasi professori Friedrich Wilhelm Ritschliä lähempänä kotiseutuaan sijainneeseen Leipzigin yliopistoon.
Vuonna 1867 Nietzsche astui asepalvelukseen Preussin kenttätykistöön. Palvelus keskeytyi kuitenkin nopeasti ratsastusonnettomuuteen. Hän palasi Leipzigiin, jossa hän jatkoi opintojaan kunnes Ritschl suositteli häntä Baselin yliopistossa vapaana olleeseen filologian professuuriin. Vuonna 1869 Nietzsche otti viran vastaan sensaatiomaisessa 24 vuoden iässä ja ennen väitöskirjansa valmistumista. Nuoren professorin luennot eivät olleet Baselissa kuitenkaan erityisen suosittuja. Hänen suhteensa filologian laitoksen kollegoihinsa eivät olleet myöskään kovin läheiset, vaan merkittävämmäksi muodostuivat ystävyyssuhteet historioitsija Jacob Burckhardtin ja teologi Franz Overbeckin kanssa. Baselin aikana ystävyys säveltäjä Richard Wagneriin ja tämän vaimoon Cosimaan nousi niin ikään keskeiseksi suhteeksi Nietzschen rajoitetussa sosiaalisessa elämässä. Nietzsche ja Wagner olivat tavanneet jo aikaisemmin Leipzigissä, jossa oli käynyt ilmi heidän yhteinen kiinnostuksensa Schopenhaueriin. Nietzschen muutettua Baseliin hän teki useita, tyypillisesti muutaman päivän kestäneitä vierailuja Wagnerien läheiseen Tribschenin huvilaan ennen Wagnerien muuttoa Bayeruthiin. Baselin aikaan ajoittuu myös Nietzschen osallistuminen Ranskan ja Preussin väliseen sotaan. Vuoden 1870 Nietzsche toimi muutamia kuukausia lääkintämiehenä Preussin armeijassa. Sodan todellisuuden kokeminen sai kosmopoliitiksi jo ennestään itsensä mieltäneen Nietzschen suhtautumaan yhä kriittisemmin vahvistuvaan saksalaiseen nationalismiin, seikka joka vaikutti myöhemmin Nietzschen ja Wagnerin välien viilentymiseen.
Baselin vuosia luonnehti Nietzschen terveyden jatkuva heikkeneminen. Jo teini-iästä asti pahoja migreenikohtauksia saanut filosofi joutui välillä viettämään päiviä maaten auringonvalolta suojatussa huoneessa. Lopulta vuonna 1879 Nietzschen heikko terveys pakotti hänet lopettamaan opettamisen Baselissa. Seuraavat lähes kaksikymmentä vuotta Nietzsche vietti vaeltavaa vapaan filosofin ja kirjailijan elämää Baselin yliopiston myöntämän pienehkön eläkkeen turvin. Sääolosuhteille äärimmäisen herkkä Nietzsche asui lukuisissa osoitteissa eri puolella Pohjois-Italiaa, Sveitsiä ja Etelä-Ranskaa pyrkien liikkumaan vuodenaikojen mukaan kulloinkin sopivaan ilmanalaan. Tänä aikana hän kirjoitti suurimman osan julkaistusta tuotannostaan. Vaeltavan vaiheensa ensimmäisinä vuosina Nietzsche muodosti läheisen suhteen psykologi-filosofi Paul Réehen, jonka hän oli tavannut Bayreuthissa jo vuonna 1873, sekä nuoreen venäläissyntyiseen kirjailijattareen Lou Saloméen. Kolmikon välit viilenivät kuitenkin vähitellen, yhtenä syynä Nietzschen Saloméen kohdistunut torjuttu kosintayritys. Myös Wagnerin ja Nietzschen suhde muuttui koko ajan varautuneemmaksi. Kirjallisen uransa viimeisenä vuotena Nietzsche julkaisi tuolloin jo edesmenneestä Wagnerista kaksi kirjanmittaista kritiikkiä.
Vuonna 1889 Torinossa asunut Nietzsche romahti henkisesti. Tarinan mukaan filosofi ryntäsi Piazza Carlo Albertolla puolustamaan piiskattua hevosta, jonka jälkeen hän tuupertui maahan palaamatta enää koskaan täysiin sielunvoimiinsa. Ystävilleen Nietzschen mielenterveyden menetys paljastui hänen lähettämistään sekavista ja suurellisista kirjeistä, minkä seurauksena hänet toimitettiin psykiatriseen hoitoon Baselin kautta Jenaan. Loppuelämänsä Nietzsche vietti äitinsä ja siskonsa huomassa Jenassa, Naumburgissa ja Weimarissa. Vasta näihin aikoihin Nietzschen kirjoitukset alkoivat saada laajaa huomiota. Sairas filosofi ei kuitenkaan kyennyt enää kommentoimaan teoksiaan. Tämän roolin otti hänen siskonsa Elisabeth, tunnetun antisemitistin Bernhard Försterin leski. Elisabeth hyödynsi veljensä nousevaa suosiota edesmenneen aviomiehensä ideologisten tavoitteiden tukemiseen. Elisabethin vaikutuksesta Nietzschen filosofia valjastettiin saksalaisten nationalismin ja myöhemmin kansallissosialistien poliittisiin tarkoituksiin. Edes jatkuva saksalaisuuden arvostelu, yksilöllisyyden korostaminen sekä avoimen vihamielinen suhtautuminen antisemitismiin eivät kyenneet estämään kansalaisuudestaan luopuneen filosofin adoptointia kansallismielisiin tarkoituksiin. 54-vuotias Nietzsche kuoli keuhkokuumeeseen Weimarissa 25. lokakuuta 1900.
Nietzschen tuotanto jaetaan kommentaarikirjallisuudessa tyypillisesti kolmeen kauteen. Tutkijoiden näkemykset vaihtelevat siitä, minkälaisia sisällöllisiä katkoksia Nietzschen ajattelussa ilmenee eri periodien välillä, kuten myös vaiheiden filosofisesta painoarvosta. Jako kausiin on kuitenkin suhteellisen vakiintunut. Seuraavassa käsitellään Nietzschen ajattelun yleisiä piirteitä ja keskeisimpiä teoksia nojaten kolmen jakson jäsennykseen.
Varhaiskauden kirjoitusten teemoissa tulevat muuta tuotantoa avoimemmin esiin Nietzschen tausta klassisena filologina sekä kiinnostus taiteisiin, erityisesti musiikkiin. Nuoren Nietzschen filosofinen ajattelu oli paljolti kreikkalaisten klassikkojen ja Arthur Schopenhauerin kirjoitusten inspiroimaa. Myös ystävyys säveltäjä Richard Wagnerin kanssa vaikutti Nietzschen teemojen valikoitumiseen, ilmeisimmillään kirjoituksessa Richard Wagner Bayeruthissa (1876). Varhaisen kauden kirjoituksia luonnehtii tarkasti kohdennettu kulttuurikriittisyys sekä myöhäisempään tuotantoon verrattuna optimistinen asenne tieteen ja taiteen mahdollisuuksista vaikuttaa (erityisesti saksalaisen) kulttuurin elävöitymiseen.
Nietzschen esikoisteos Tragedian synty (1872) on schopenhauerilaisittain innoittunut tutkielma klassisesta kreikkalaisesta näyttämötaiteesta. Teoksen keskeinen käsitepari apolloninen-dionyysinen kuvaa kahden tendenssin jännitettä kreikkalaisessa tragediassa ja elämänmuodossa. Apollonisuus tarkoittaa pyrkimystä kokemuksen järjestämiseen järjen ja logiikan stabiileihin muotoihin, kun taas dionyysisyys merkitsee jäsentymätöntä ja ekstaattista suoraa kokemusta. Näyttämötaiteessa apolloninen ilmenee ennen kaikkea dialogissa musiikin ollessa dionyysisen toteutumispaikka. Teoksen lopussa Nietzsche arvioi, kuinka dionyysinen voisi saada uuden ilmaisun saksalaisessa musiikissa ja vaikuttaa laajemminkin moderniin kulttuuriin.
Epäajanmukaiset mietelmät (1873—1876) pitävät sisällään neljä tiivistä tutkielmaa alun perin kolmetoistaosaiseksi tarkoitetusta sarjasta. Kirjoitukset käsittelevät teologi-filosofi David Straussia (myrskyisän vastaanoton saanen Das Leben Jesu -teoksen kirjoittajaa), historiatiedettä, Schopenhaueria sekä Wagneria. Tutkimuksista filosofisesti kenties kiinnostavin on järjestyksessä toinen, Historian hyödystä ja haitasta elämälle (1874). Siinä Nietzsche argumentoi, että historiantutkimus ei voi eikä sen tule olla menneisyyden objektiivista ja arvoneutraalia dokumentointia. Historian on sen sijaan palveltava ”elämää” eli luotava mahdollisuuksia yksilöiden ja yhteisöjen kehitykselle. Tämä voi tapahtua 1) antamalla suurten yksilöiden ja tapahtumien kuvausten kautta inspiraatiota uudelle suuruudelle, 2) tarjoamalla juurevuuden ja jatkuvuuden tunnetta ja 3) arvioimalla menneisyyttä kriittisesti ja auttaa tätä kautta päättämään, mikä siinä on säilyttämisen arvoista. Nietzsche tähdentää, että mikään näistä kolmesta tavasta lukea historiaa ei riitä yksinään hyödyntämään historiaa elämälle edullisella tavalla. Niitä tulee kyetä mitoittamaan, kuten historiaa ylipäätään, oikeassa suhteessa kulloisiinkin tarpeisiin.
Nietzschen elinaikana julkaisemattomaksi jäänyt essee Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä (1873) on noussut kirjallisuudessa yhdeksi keskeiseksi viitepisteeksi arvioitaessa filosofin käsityksiä tiedon ja kielen luonteesta. Esseessä Nietzsche kritisoi mahdollisuutta objektiiviseen tietoon. Hän esittää jokseenkin kantilaisen argumentin, jonka mukaan ei ole mahdollisuutta verrata aistiärsykkeiden kautta saamiamme mielteitä ja noista mielteistä muodostettuja käsitteitä olioon, joka alkuaan aiheutti ärsykkeet. Se, mitä nimitämme totuudeksi, on Nietzschen mukaan järjestelmä kuolleita metaforia ja antropomorfismeja, illuusioita, joiden on unohdettu olevan illuusioita. ”Toden puhuminen” on itse asiassa valehtelemista yhteisesti hyväksytyn tavan mukaan. Kommentaarikirjallisuudessa ei ole yksimielisyyttä siitä, pitäytyikö Nietzsche myöhemmässä tuotannossaan tässä ”falsifikaatioteesissä” tai ”virheteoriassa”. Essee on joka tapauksessa ensimmäinen fokusoitu tarkastelu niistä tiedon luonteeseen liittyvistä kysymyksistä, joita kehittyivät kypsän Nietzschen kohdalla niin kutsutuksi perspektivismiksi.
Keskimmäinen kausi (1878—1882)
Nietzschen tuotannon keskikaudella painottuvat luonnontieteet ja aineellis-empiirinen selittäminen. Darwinin teoria, F. A. Langen teos Materialismin historia, sekä ystävyys psykologisia ilmiöitä materialistisesti selittäneen Paul Réen kanssa johdattivat Nietzschen arvioimaan luonnontieteellisiä ja jopa fysiologisia selittämismalleja vaihtoehtona perinteiselle metafysiikalle. Myös kantilaiset teemat ulkoisen todellisuuden ja sitä havaitsevan, tulkitsevan ja rakentavan mielen välisestä suhteesta korostuvat. Nietzschen kirjoitustyyli saa keskikauden teoksissa fragmentaarisen ja aforistisen muotonsa, joka jatkuu läpi lähes koko myöhemmän tuotannon. Inhimillistä — liian inhimillistä -teoksesta lähtien Nietzsche kirjoittaa lyhyimmillään muutaman lauseen ja pisimmillään muutaman sivun pituisia, usein toisiinsa ensi silmäyksellä liittymättömiä huomautuksia. Tyylivalinnan yksi syy piili filosofin heikossa terveydessä, joka pakotti hänet usein sanelemaan tekstiä ja esti häntä kirjoittamasta pitkään yhtäjaksoisesti.
Keskikauden avausteos Inhimillistä — liian inhimillistä (1878) ilmestyi alun perin kolmena perättäisenä niteenä vuosina 1878—1880. Nykyään käytettävässä Colli—Montinari-laitoksessa yli seitsensataasivuisen järkäleen aiheet koskettavat mm. metafysiikkaa ja sen kritiikkiä, psykologisia ja moraalisia ilmiöitä sekä niiden luonnollisia ja fysiologisia ehtoja, uskonnollista elämää, kulttuuria sekä valtiota. Tätä kirjaa seurasi Aamurusko (1881), jossa Nietzsche jatkoi moraalisten ilmiöiden ja niiden psykologisten selitysten tutkimista. Aamuruskossa Nietzschen kiistelty ja monille tulkinnoille avoin hypoteesi vallantahdosta saa ensimmäiset muotoilunsa.
Tunnetuin Nietzschen keskimmäisen kauden teoksista on epäilemättä Iloinen tiede (1882, täydennetty viidennellä kirjalla, alkulauseella ja epilogilla vuonna 1887). Teoksessa artikuloidaan ensimmäistä kertaa kuuluisa teesi Jumalan kuolemasta. Nietzsche esittää Jumalan kuoleman eurooppalaisessa kulttuurissa vastikään tapahtuneena kehityskulkuna, jonka seuraukset sekä juurtuminen yleiseen mielipiteeseen ovat vasta alkamaisillaan. Jumalan kuolema kuvaa modernin kulttuurin tilannetta, jossa tiedollisten ja moraalisten arvostelmien oikeutusta ei ole enää perusteltua johtaa tuonpuoleisesta, kristillis-platonisen perinteen vaalimasta tosiolevaisesta. Tietoisuus ja järki ovat luonnonhistorian tuottamia elimellisiä kykyjä, jotka ovat kehittyneet ihmiselle lajityypillisestä tarpeesta vuorovaikutukseen ja viestimiseen. Pyrittäessä saamaan objektiivista tietoa transsendenteista ilmiöistä — Jumalasta, platonisista ideoista tai kantilaisesta oliosta sinänsä — ylitetään järjen käyttöalan rajat. Tarpeettomasti postuloidun tosiolevaisen sijaan ilmiöitä tulee selittää lähtien luonnollisista ja historiallisista prosesseista, joiden tuotoksia ne ovat. Tuonpuoleisen todellisuuden kieltävästä naturalistisesta sitoumuksestaan huolimatta Nietzsche ei kuitenkaan suhtaudu Iloisessa tieteessä luonnontieteen selitystapaan yksioikoisen kritiikittömästi. Hän toteaa, että vaikka tiede lunastaakin paikkansa tietyn rajatun ilmiön selittämisessä, on erehdys soveltaa luonnontieteen selitystapaa inhimillisiä merkityksiä sisältäviin ilmiöihin, kuten vaikkapa musiikkiin.
Vaikutusvaltaisimmat filosofiset Nietzsche-kommentaarit pitävät lähes poikkeuksetta Nietzschen viimeistä kautta filosofin tuotannon kovana ytimenä. Nietzschen tulkinnan avainkäsitteet genealogia, tiedon perspektiivinen luonne, tahto valtaan ja ikuinen paluu saavat kuuluisimmat kehittelynsä kypsän kauden teoksissa. Kauteen liittyy myös Nietzsche-tutkimuksen kannalta vaikein tekstikriittinen ongelma, jälkeenjääneiden kirjoitusten asema (joita tosin on säilynyt kahdelta aikaisemmaltakin kaudelta). Eräät Nietzsche-kommentaarit, kuten esim. Heideggerin (ks. "Heidegger: ajattelu ja teokset") klassinen mutta vähintään yhtä kiistanalainen tulkinta, väittävät Nietzschen lopullisen ajattelun sisältyvän jälkeenjääneisiin kirjoituksiin. Tätä kantaa puolustavat vetoavat Nietzschen suunnitelmiin julkaista Tahto valtaan -nimeä kantava opus magnum. Toinen äärikanta jälkeenjääneisiin kirjoituksiin on sulkea se kokonaan ulos tutkimuksesta, tai korkeintaan antaa sille sivurooli julkaisukuntoon saatetun ”virallisen filosofian” kommentoijana. Tätä linjaa noudattaa mm. Maudemarie Clark teoksessaan Nietzsche on Truth and Philosophy. Jälkimmäistä ratkaisua perustellaan niin sillä, että Nietzsche oli lopullisesti sairastuessaan jo hylännyt Tahto valtaan -projektin, kuin sillä, että on joka tapauksessa mahdotonta päätellä, mitä kaikkea valtaisasta jäämistöstä on lopulta tarkoitettu julkaistavaksi.
Myöhäiskauden ensimmäiseksi teokseksi luetaan eeppinen runoelma Näin puhui Zarathustra (1883—1885), jota Nietzsche itse piti tärkeimpänä teoksenaan. Teoksen runollinen, uskonnollisia kirjoituksia jäljittelevä tyyli poikkeaa merkittävästi Nietzschen muusta tuotannosta. Teos kuvaa Nietzschen alter egoksi usein tulkitun profeetta Zarathustran matkaa ja puheita. Zarathustran hahmo on saanut inspiraationsa samannimisestä persialaisesta profeetasta, jonka opetuksiin perustuu zarathustralaisuus, yksi maailman vanhimmista monoteistisistä uskonnoista. Vastakohtana historialliselle Zarathustralle Nietzschen Zarathustra sanoutuu irti hyvän ja pahan kosmisesta vastakkainasettelusta. Nietzsche esittää Zarathustransa elämän kokonaisuuteen radikaalin myöntävästi suhtautuvana hahmona, jolle kärsimys ja epätäydellisyys eivät ole argumentteja elämää ja tämänpuoleista todellisuutta vastaan. Zarathustra peräänkuuluttaa kriittistä, itseään kontrolloimaan kykenevää ”tervettä” yksilöä, joka toimii aktiivisesti maailmallisessa elämässään sen sijaan, että pyrkisi vetäytymään siitä syrjään. Eräänlaisena testinä yksilön terveydelle Nietzsche kehittää Näin puhui Zarathustrassa ajatusta ikuisesta paluusta. Tämän jo Iloinen tiede -teoksessa esitetyn hypoteesin mukaan jokainen tapahtuma tulee äärettömän ajan kuluessa toistumaan uudelleen, ja näin ollen jokainen elämä kertautuu sellaisenaan lukemattomia kertoja. Yksilön terveys punnitaan sillä, kuinka valmis hän olisi rakastamaan tällä tavalla loputtomasti kertautuvaa kohtaloaan. Nietzsche esittää Zarathustran suulla myös lukuisia tulkintoja osakseen saaneen teesin yli-ihmisestä. Yli-ihminen on Zarathustran retorinen ilmaisu ajatukselle, jonka mukaan ihminen on välimenovaihe ennemmin kuin luomakunnan kruunu. Zarathustra esittelee yli-ihmisen inhimillisen muutoksen rajakäsitteenä pikemminkin kuin jonakin jo toteutuneena ja tiedettynä. Tästä syystä yli-ihmisen käsite jää Zarathustrassa lopulta vaille varsinaista sisällöllistä määritelmää, jos ei oteta lukuun triviaalia luonnehdintaa, että yli-ihminen on jotakin tämänhetkiselle ihmisyydelle vastakkaista.
Seuraavassa teoksessa, Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), kypsän Nietzschen pääteemat tulevat kenties kootuimmin esille. Tyyliltään teos jatkaa Nietzschen keskikaudella alkanutta aforistisen esitystavan linjaa. Katkelmat on jaoteltu Inhimillistä — liian inhimillistä -teoksen tapaan temaattisten otsikoiden alle. Omaelämäkerrassaan Nietzsche mainitsee, että Hyvän ja pahan tuolla puolen on olennaisilta osiltaan moderniteetin kritiikki, joka on Zarathustrasta poiketen ”ei-sanova” ennemmin kuin rakentava teos. Teoksessa Nietzsche arvostelee aikansa tieteen, taiteen, ihmiskäsityksen ja moraalis-poliittisen ajattelun perusteita. Hän kyseenalaistaa filosofian luonteen objektiivista totuutta ensisijaisesti tavoittelevana ja sitä lähenevänä järjen käytön instituutiona. Filosofin rooli on ennemmin aktiivinen ja luova kuin passiivinen ja maailmaa mahdollisimman säröttömästi peilaava. Kriittisen käsittelyn saa niin ikään kristillis-kartesiolainen käsitys jakamattomasta subjektista. Tietoinen subjekti on fysiologisten viettien ja affektien ”yhteiskuntarakenne”, ei kartesiolainen jakamaton sielu-substanssi. Vaikkakin tällä tavalla rakentunut subjekti on edelleen subjekti, ne perusteet, joilla sitä tulee arvioida, muuttuvat merkittävästi. Hyvän ja pahan tuolla puolen sisältää myös Nietzschen julkaistun tuotannon merkittävimmät kehittelyt vallantahdon periaatteesta. Vallantahtoa voidaan lukea suhteessa Darwinin teesiin, jonka mukaan elolliset olennot pyrkivät ennen kaikkea itsesäilytykseen. Nietzschen mukaan itsesäilytys ei ole elämää ohjaava fundamentaalinen vietti vaan korkeintaan seuraus jostain syvemmästä. Hän esittää, että toimintaa motivoivat esitietoiset voimakeskukset, jotka pyrkivät syrjäyttämään toisiaan ja lopulta purkamaan oman voimansa; luonto toimii näin ollen ennemminkin tuhlaavuuden kuin itsesäilytyksen ja ekonomisuuden periaatteiden kautta. Vallantahdon periaate on saanut kommentaarikirjallisuudessa valtavan määrän eri tulkintoja. Kapeimmillaan vallantahto esitetään eräänlaisena syvyyspsykologiaa ennakoivana, ihmisen toiminnan taustalla väikkyvänä voimana, kun laajimmillaan se esitetään fysikaalista hiukkastasoakin ohjaavana kosmologisena periaatteena. Joka tapauksessa se tarkentaa Zarathustran mainitseman, niin psykoanalyyttisesti kuin fenomenologisestikin mielenkiintoisen ruumiillisen ”suuren järjen” ajatusta.
Moraalin alkuperästä (1887) kuuluu niin ikään kypsän kauden merkkikirjoituksiin. Siinä Nietzsche ottaa käyttöön 1900-luvun yhteiskuntatieteissäkin sittemmin sovelletun genealogisen tutkimusmetodin. Genealogia selittää ilmiöitä niiden monijuonteisen ja katkonaisen kehityshistorian kautta sen sijaan, että etsisi selitettävän ilmiön stabiilia olemusta tai kovaa ydintä. Genealogiassa painotetaan ilmiöiden historiallista ja jatkuvassa liikkeessä olevaa luonnetta: ”tulemista” vastakohtana ”olemiselle”. Genealogia voidaan tästä syystä ymmärtää paitsi tutkimusmetodina, myös metodiin sisäänrakennettuna kritiikkinä tai filosofisena terapiana, joka paljastaa muuttumattomalta vaikuttavien ilmiöiden, kuten moraalin ja tiedon, sattumanvaraisen ja alati muuttuvan luonteen. Moraalin alkuperästä muodostaa muihin Nietzschen keski- ja myöhäiskauden kirjoihin verrattuna suhteellisen eheän kokonaisuuden. Se koostuu kolmesta erillisestä ”tutkimuksesta”, joista ensimmäisessä Nietzsche esittää tarinan moraalisten käsitteiden historiallisesta muutoksesta. Nietzsche tarkastelee kahta moraalista käytäntöä, joista historiallisesti ensimmäistä hän nimittää herramoraaliksi. Herramoraalissa käsitteet ”hyvä” ja ”huono” ovat yhteisöllistä hierarkiaa kuvaavia määreitä ennemmin kuin modernissa mielessä moraalisia käsitteitä. Herramoraalin korvaa myöhemmin kaunasta kumpuava orjamoraali, joka vaihtaa herramoraaliin käsiteparin ”hyvä” ja ”huono” erotteluun ”hyvän” ja ”pahan” välillä. Herramoraalin termi ”hyvä” kääntyy orjamoraalissa ”pahaksi”, siinä missä ”hyvä” alkaa viitata toisten ihmisten loukkaamisesta pidättäytyvään käyttäytymiseen. Toisessa tutkimuksessa Nietzsche käsittelee ”syyllisyyden” ja ”huonon omantunnon” käsitteitä. Nämä ilmiöt eivät ole ihmiselle luonnostaan kuuluvia dispositioita vaan psykologisia tottumuksia, jotka ovat vakiintuneet pitkän rangaistuskäytäntöjen historian saatossa. Syyllisyys ja siihen läheisesti liittyvä tahdon sisäistyminen ovat myös reflektiivisen yksilöllisyyden välttämättömiä ehtoja. Tahdon sisäistyminen mahdollistaa lupauksia tekevän, itsestään takuuseen menevän subjektin. Se vapauttaa ihmistä alkukantaisista käyttäytymistaipumuksista ja synnyttää ainakin rajoitetussa mielessä vapaan tahdon, joka puolestaan on luovuttamaton osa modernia yksilöä. Kolmannessa tutkimuksessa Nietzsche arvioi askeettisten ideaalien kehitystä ja merkitystä. Hän erottelee terveen ja vapaaehtoisen, pohtivaan toimintaan vapauttavan askeettisuuden sairaalloisesta itsekurista ja -kiellosta. Kolmannessa tutkimuksessa Nietzsche esittää myös tunnetuimman muotoilunsa tiedon perspektiivisestä luonteesta. Nietzschen jo varhaiskaudeltaan lähtien kehittelemän ajatuksen mukaan tieto ei ole todellisuuden objektiivista ja kasaantuvaa kuvausta, vaan näköhavainnon tapaan tiettyyn pisteeseen sidottua rajoitettua havaitsemista. Jokainen yksittäinen tiedoitsemisen hetki on Nietzschen mukaan ainutlaatuinen suhde maailman ja siitä tietoa hankkivan yksilön välillä. Tiedoitseminen on ennemminkin kulloisestakin tilanteesta, taustaoletuksista ja motiiveista riippuva aktiivinen teko kuin passiivinen tapahtuma, jossa mieli yksinkertaisesti heijastaa maailmaa.
Nietzschen julkaistun tuotannon filosofisesti painavimpiin teoksiin kuuluvat vielä Epäjumalten hämärä (1888), Antikristus (1888) sekä Ecce homo (1888), joita tosin ei ehditty julkaisemaan tekijänsä tajuisen elämän aikana. Epäjumalten hämärä opettaa, kuinka filosofoidaan vasaralla. Teoksen alkukielinen nimi Götzen-Dämmerung on ironinen viittaus Wagnerin teokseen Götterdämmerung (suom. Jumalten tuho). Vasarafilosofia viittaa kriittiseen asenteeseen, jossa tradition suojaa nauttivien totuuksien kestävyyttä mitataan filosofisilla iskuilla. Osansa saavat niin Platoniin, kristillisyyteen ja kantilaisuuteen nojaavat ajattelumallit, jotka asettavat tarpeettomia ”tosia maailmoja” elämisen maailman rinnalle, kuin myös Sokrates ja saksalainen kulttuuri. Antikristus suomii puolestaan kristillisen moraalikäsityksen lävistämää modernia kulttuuria. Antiikin jaloutta ja aktiivista itsensä toteuttamista korostanut hyveajattelu on kristinuskossa ränsistynyt säälin ja maailmasta vetäytymisen etiikaksi. Itsenäisen ajattelijan on irtauduttava kristillisen perinteen eräänlaisesta väärästä tietoisuudesta ja omaksuttava uudelleen kriittinen, ”tieteellinen” ja arvoja luova asenne. Omaelämäkerta Ecce homon (suom. ”katso ihmistä”) otsikko viittaa Pontius Pilatuksen sanoihin tämän tuodessa Jeesuksen kansan eteen. Teos jakautuu neljän otsikon alle jotka kysyvät: ”Miksi olen niin viisas”, ”Miksi olen niin älykäs”, ”Miksi kirjoitan niin hyviä kirjoja” ja ”Miksi olen kohtalo”. Teos ei ole muodoltaan perinteinen, kirjoittajansa elämää kronologisesti läpikäyvä omaelämäkerta. Sen sijaan Nietzsche erittelee niitä ehtoja, joiden kautta ihminen ”tulee, siksi mitä on”, sekä käy läpi tuotantoaan valaisten teostensa taustoja ja motiiveja.
Sen jälkeen kun Nietzschen teokset ”löydettiin” tekijänsä henkisen romahduksen jälkeen, niillä on ollut valtava vaikutus niin filosofiaan kuin tieteeseen ja kulttuuriin yleisemminkin. Varsinkin Manner-Euroopassa Nietzscheä luettiin laajasti ja hänen vaikutuksensa mainitaan usein mm. syvyyspsykologian, fenomenologian, eksistentialismin, hermeneutiikan, dekonstruktionismin ja kriittisen yhteiskuntateorian yhteydessä. Merkillepantavaa Nietzschen kirjoitusten vastaanotossa on ollut niiden vetoavuus hyvin erityyppisiin filosofian, kulttuurin ja politiikan piirissä toimiviin ryhmiin. Aforistinen, arkkitehtonisia kokonaisuuksia välttävä ja tulkinnoille avoin kirjoitustyyli on tehnyt Nietzschestä 1900-luvun kiistellyimpiä kirjoittajia. Poliittinen äärioikeisto on lukenut Nietzscheään säälimoraalia vastustaneena vallantahdon profeettana, kun taas liberaali vasemmisto on löytänyt Nietzschestä virallisia totuuksia kyseenalaistaneen moniäänisyyden puolustajan. Kansallissosialistinen Saksa nosti Nietzschen ideologiaansa tukevaksi filosofiksi samaan aikaan, kun natsien poliittiset vastustajat, juutalaiset ajattelijat ja ”dekadenssitaiteilijat”, inspiroituivat hänen kirjoituksistaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ajattelu koki Länsi-Euroopassa nopean maineenpalautuksen fasismileimoista. Varsinkin Ranskassa syntyneet filosofiset liikkeet kuten eksistentialismi, poststrukturalismi ja dekonstruktionismi tunnustivat avoimesti nietzscheläisen taustansa. Eksistentialismin perustaja Jean-Paul Sartre ammensi Nietzschen ajattelusta jo kolmekymmentäluvun kirjoituksissaan. ”Yksinkertaisesti nietzscheläiseksi” julistautuneen poststrukturalisti Michel Foucault'n genealogiat vankilalaitoksesta ja seksuaalisuudesta voidaan lukea sangen tyylipuhtaina sovelluksina Moraalin alkuperästä -teoksen metodologiasta. Kielifilosofi Jacques Derrida kuin myös neoempiristi Gilles Deleuze kirjoittivat Nietzschestä, ja näiden tutkimusten vanavedessä syntyi ”uusi Nietzsche” -termillä tunnettu tutkimustraditio, jossa Nietzsche nähdään käsitteiden ja merkitysten katkonaisuutta korostaneena filosofina.
Angloamerikkalaisessa filosofiassa Nietzschen asema on ollut Manner-Eurooppaa ongelmallisempi. Englanninkielisellä kielialueella valtavirraksi muodostuneessa analyyttisessa perinteessä Nietzschen tapa kirjoittaa on ajoittain koettu vieraaksi. Myös ansaitsemattomat stereotypiat Nietzschestä irrationalistisena tai epäliberaalina ajattelijana ovat hidastaneet filosofin kotoutumista Englannin kanaalin ja Atlantin taakse. Kuitenkin jo 1950-luvulta lähtien Yhdysvalloissa alettiin tehdä vakavaa akateemista Nietzsche-tutkimusta. Walter Kaufmannin ja Arthur Danton esitykset Nietzschen ajattelusta toimivat kimmokkeina nyttemmin jo filosofiseksi teollisuudenhaaraksi muodostuneelle englanninkieliselle Nietzsche-tutkimukselle. Nykyistä angloamerikkalaista tutkimusta luonnehtii Nietzschen ajattelun aukikirjoittaminen muotoon, jossa filosofin ajatuksia voidaan peilata (post)analyyttiselle perinteelle tyypillisiin kysymyksenasetteluihin.
Suomeksi Nietzschen teoksia ryhdyttiin kääntämään jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Aarni Koudan käännökset teoksista Näin puhui Zarathustra ja Antikristus sekä Dionysos-runokokoelma ilmestyivät 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Työtä täydensi 1960-luvulla J.A. Hollo teosten Iloinen tiede, Hyvän ja pahan tuolla puolen ja Moraalin alkuperästä käännöksillä sekä Koudan Zarathustran päivityksellä. Sittemmin suomeksi on käännetty teokset Epäjumalten hämärä (suom. Markku Saarinen), Historian hyödystä ja haitasta elämälle (suom. Anssi Halmesvirta), Ecce homo (Antti Kuparisen ja Tuikku Ljungbergin erillisinä suomennoksina), sekä varhaisia esseitä sisältävä kokoelma Kirjoituksia kreikkalaisista (suom. Pekka Seppänen) ja esikoisteos Tragedian synty (suom. Jarkko S. Tuusvuori). Essee Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä (suom. Anna-Maria Mäntynen ja Henrik Rydenfelt) on puolestaan ilmestynyt niin & näin -lehdessä. Nietzschen filosofiasta ja sen vaikutuksesta on Suomessa julkaistu myös muutamia tutkimuksia. Varhaisiin töihin kuuluvat Aappo Heikkisen sekä J.E. Salomaan Nietzscheä käsittelevät kirjat. Myöhemmin ilmestyneitä ovat Aarne Kinnusen F. Nietzsche, Esko Ervastin Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche sekä Tarmo Kunnaksen Zarathustran varjo. Viimeaikaista suomalaista Nietzsche-tutkimusta edustavat esimerkiksi Jarkko S. Tuusvuoren väitöskirja Nietzsche & Nihilism, Juuso Rahkolan Tiedon alkuperästä sekä eri tutkijoiden artikkeleita sisältävä Nietzschen hämärä.
Clark, Maudemarie (1990). Nietzsche on Truth and Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.
— Nietzschen tietoteoreettisiin näkemyksiin keskittyvä teos. Laadukas esimerkki postanalyyttisestä Nietzsche-tutkimuksesta.
Janz, Curt Paul (1978—1979). Friedrich Nietzsche: Biographie in drei Bänden. Hanser, München.
— Laaja saksankielinen elämäkerta.
Kaufmann, Walter (1950). Nietzsche: Philosopher, Psychologist, Antichrist. Princeton University Press, Princeton.
— Teos joka avasi angloamerikkalaisen filosofisen Nietzsche-keskustelun. Iästään huolimatta edelleen kelvollinen yleiskatsaus Nietzschen ajatteluun. Avain kysymyksenasetteluihin, jotka kertautuvat nykyisissäkin Nietzsche-kommentaareissa.
Nehamas, Alexander (1985). Nietzsche: Life as Literature. Harvard University Press, Cambridge.
— Vaikutusvaltainen, joskin kiistanalainen tulkinta Nietzschen filosofiasta. Nehamas painottaa Nietzschen ajattelun kirjallista puolta ja rinnastaa Nietzschen maailman tekstiin, johon ei ole yhtä yleispätevää tulkintaa.
Schacht, Richard (1983). Nietzsche. Routledge, London.
— Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimpiin kuuluvan Nietzsche-tutkijan laaja ja perusteellinen katsaus Nietzschen filosofiaan. Teos käy temaattisesti läpi Nietzschen ajattelun filosofisesti keskeisimmät juonteet rekonstruoiden niistä ehjän filosofisen kokonaisuuden.
Alkuperäisteokset
Nietzsche-tutkimuksessa käytetään nykyään lähes poikkeuksetta Giorgio Collin ja Mazzino Montinarin 1960-luvulta alkaen toimittamaa kriittistä laitosta Nietzschen alkuperäisteoksista. Colli—Montinari-laitoksessa on ilmestynyt Nietzschen julkaistut ja julkaisemattomat teokset sekä kirjeenvaihto. Studienausgabe-versiot ovat samaan tekstikriittiseen suurhankkeeseen kuuluvia huokeampia pehmeäkantisia toisintoja Nietzschen teoksista ja kirjeenvaihdosta.
Nietzsche, Friedrich (1967—). Kritische Gesamtausgabe. (Herausgegeben von Giorgio Colli & Mazzino Montinari.) De Gruyter, Berlin.
Nietzsche, Friedrich (1975—). Briefwechsel. Kritische Gesamtausgabe. (Hrsg. von Giorgio Colli & Mazzino Montinari.) De Gruyter, Berlin.
Nietzsche, Friedrich (1980). Kritische Studienausgabe. (Hrsg. von Giorgio Colli & Mazzino Montinari.) De Gruyter, Berlin.
Nietzsche, Friedrich (1986) Sämtliche Briefe: Kritische Studienausgabe. (Hrsg. von Giorgio Colli & Mazzino Montinari.) De Gruyter, Berlin.
Allison, David B. (toim.) (1985). The New Nietzsche. MIT Press, Cambridge.
Allison David B. (2001). Reading the New Nietzsche. Rowman & Littlefield cop., Lanham.
Ansell-Pearson, Keith & Large, Duncan (2006). The Nietzsche Reader. Blackwell, Oxford.
Bern, Magnus & Higgins, Kathleen M. (1996). The Cambridge Companion to Nietzsche. Cambridge University Press, Cambridge.
Cate, Curtis (2002). Friedrich Nietzsche. Hutchinson, London.
Cox, Christopher (1999). Nietzsche; Naturalism and Intepretation. University of California Press, Berkeley.
Danto, Arthur C. (1965). Nietzsche as Philosopher. The Macmillan Company, New York.
Gerhardt, Volker (1992). Friedrich Nietzsche. Beck, München.
Hales, Steven D & Weston, Rex (2000). Nietzsche's Perspectivism. University of Illinois Press, Urbana.
Heidegger, Martin (1979). Nietzsche. Volume I: The Will to Power as Art. Harper & Row, New York.
Heidegger, Martin (1984). Nietzsche, Vol. II: The Eternal Recurrence of the Same. Harper & Row. San Francisco.
Heidegger, Martin (1986). Nietzsche, Vol. III: Will to Power as Knowledge and as Metaphysics. Harper & Row, San Francisco.
— I—III engl. David F. Krell. Alkup. (Nietzsche: Der Wille zur Macht als Kunst, 1936—1937, Nietzsches Metaphysische Grundstellung im abendländischen Denken: Die ewige Wiederkehr des Gleichen, 1937, Nietzsches Lehre vom Wille zur Macht als Erkenntnis, 1939). Gesamtausgabe. Klostermann, Frankfurt/M.
Kofman, Sarah (1993). Nietzsche and Metaphor. (Nietzsche et la métaphore, 1972.) Käänt. Duncan Large. London: The Athlone Press.
Leiter, Brian (2002). Nietzsche on Morality. Routledge, London.
Sedgwick, Peter R. (1995). Nietzsche: a Critical Reader. Blackwell, Oxford.
Solomon, Robert C. (2003). Living With Nietzsche. Oxford University Press, Oxford.
Tuusvuori, Jarkko S. (2000). Nietzsche & Nihilism: Exploring a Revolutionary Conception of Philosophical Conceptuality. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, Helsinki.
Wilcox, John T. (1974). Truth and Value in Nietzsche. University of Michigan Press, Ann Arbor.
Suomenkielistä Nietzsche-kirjallisuutta
Deleuze, Gilles (2005). Nietzsche ja filosofia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Summa, Helsinki.
Ervasti, Esko (1960). Suomalainen kirjallisuus ja Nietzsche. Turun yliopisto, Turku.
Heikkinen, Aappo (1933). Friedrich Nietzsche: hänen persoonallisuutensa, ajatusmaailmansa kehityshistoria, elämänkäsityksensä sekä sen arvostelu. Turun yliopisto. Turku.
Kinnunen, Aarne (1960). F. Nietzsche. Kirjayhtymä, Helsinki.
Kunnas, Tarmo (1981). Zarathustran varjo. Otava, Helsinki.
Laari, Jukka (toim.) (2001). Nietzschen hämärä; pieni kirja Nietzschestä ja filosofiasta. SoPhi, Jyväskylä.
Nietzsche, Friedrich (1908). Antikristus. Suom Aarni Kouta. Vihtori Kosonen, Helsinki. Uusintapainos 1991. Esoterica Publishing, Hämeenlinna.
Nietzsche, Friedrich (1909). Dionysos, valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2002). Ecce homo; Kuinka tulee siksi mitä on. Suom. Antti Kuparinen. Summa, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2002). Ecce homo; Kuinka tulee siksi mitä on. Suom. Tuikku Ljungberg. Unio Mystica, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1995). Epäjumalten Hämärä, eli miten vasaralla filosofoidaan. Suom. Markku Saarinen. Unio Mystica, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1999). Historian hyödystä ja haitasta elämälle. Suom. Anssi Halmesvirta. JULPU, Jyväskylä.
Nietzsche, Friedrich (1966). Hyvän ja pahan tuolla puolen; Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Suom. J. A. Hollo, runosuomennos Toivo Lyy. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1963). Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo, säkeiden suomennokset Aarno Peromies ja Toivo Lyy. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2006). Kirjoituksia kreikkalaisista. Suom. Pekka Seppänen. Summa, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1969). Moraalin alkuperästä; Pamfletti. Suom. J. A. Hollo. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1907). Näin puhui Zarathustra; Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (1961). Näin puhui Zarathustra; Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. J. A Hollo Aarni Koudan suomentaman laitoksen pohjalta. Otava, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2008). Näin puhui Zarathustra; Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. Jari Tammi. Pikku-Idis, Helsinki.
Nietzsche, Friedrich (2004). ”Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä”. Suom. Anna-Maria Mäntynen & Henrik Rydenfelt. niin & näin 4/2004.
Nietzsche, Friedrich (2007). Tragedian synty. Suom. Jarkko S. Tuusvuori. Eurooppalaisen Filosofian Seura, 23°45. Tampere.
Rahkola, Juuso (2004). Tiedon alkuperästä; Friedrich Nietzschen naturalistinen epistemologia. Kampus kustannus, Jyväskylä.
Salomaa, J.E. (1998). Friedrich Nietzsche. (Toim. Reijo Valta & Riitta Koikkalainen.) Kampus kustannus, Jyväskylä.
The Friedrich Nietzsche Society: fns.org.uk/
North American Nietzsche Society: www.northamericannietzschesociety.com/
Journal of Nietzsche Studies: www.hunter.cuny.edu/jns/