Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de
Mikko Lahtinen (julkaistu 3.6.2010, muokattu 23.9.2014)
Julkisuuden henki oli hallitseva periaate Englannissa; onnettomat sattumukset ja juonittelut määräsivät Ranskan kohtalosta. Kuitenkin Voltaire, Montesquieu, Rousseau, Buffon, nuo syvälliset ajattelijat ja loistavat kirjoittajat, tulivat tästä kehnosti hallitusta maasta. Miten nämä ranskalaiset olisivat voineet olla kadehtimatta Englantia, kun he totuuden julki tuoden kertoivat tämän maan ylivertaisuuden johtuvan sen poliittisista laitoksista. (Madame de Staël, 1766–1817)
- Elämänvaiheet
- "Yhteiskuntatieteen keskeiset periaatteet"
- Fyysiset ja moraaliset syyt
- Hallitusmuotojen luonne, prinsiipit ja korruptoituminen
- Vallan tasapainojärjestelmä
- Valistusfilosofi
- Jälkivaikutus
- Montesquieu Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Aatelismies Charles-Louis de Secondat de Montesquieu syntyi 18. tammikuuta 1689 Bordeaux'ssa La Bréden linnassa, harjoitti kouluopintoja vuosina 1700–05 Collège de Juillyssa Bordeaux'ssa, sitten lakiopintoja samassa maakunnassa 1705–08. Vuosina 1709–13 hän oleskeli pitkiä aikoja Pariisissa ja sen seurapiireissä. Vuonna 1714 hänet valittiin Bordeaux'n parlamenttiin ja seuraavana vuonna hän solmi avioliiton protestanttisen Jeanne de Lartiguen kanssa. Vuonna 1716 Montesquieu'sta tuli Bordeaux'n tiedeakatemian jäsenen ja hän peri sedältään Bordeaux'n parlamentin presidentin viran. Tiedeakatemiassa hän julkaisi vuosina 1718–20 tutkielmat Discours sur la cause de l'écho [Tutkielma kaiun syystä], Discours sur l'usage des glandes rénales [Tutkielma munuaisten toiminnasta], Discours sur la cause de la pesanteur des corps [Tutkielma kappaleiden painosta] ja Discours sur la cause de la transparence des corps [Tutkielma kappaleiden läpinäkyvyyden syystä]. Montesquieun kirjailijan maineen perustana on vuonna ilman tekijän nimeä Amsterdamissa julkaistu Lettres persanes [Persialaisia kirjeitä, suom. 1919]. Sen tekijä tuli hyvin nopeasti yleiseen tietoisuuteen.
Vuonna 1725 Montesquieu myi presidentin virkansa saadakseen varoja ja aikaa matkoihinsa ja tutkimustöihinsä. Vuonna 1728 hänet nimitettiin Ranskan Tiedeakatemian jäseneksi. Heti sen jälkeen hän teki kolmivuotisen (1728–31) Grand Tour Itävaltaan, Unkariin, Italiaan, Saksaan, Hollantiin ja Englantiin, jossa hänet kutsuttiin Royal Societyn jäseneksi ja vapaamuurariksi. Vuonna 1734 ilmestyi, Considerations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence [Tarkasteluja roomalaisten suuruudesta ja heidän rappeutumisestaan] ja lopulta vuonna 1748 De l'esprit des lois [Lakien henki]. Viimeisinä elinvuosinaan Montesquieu kirjoitti Diderot'n ja d'Alembertin Encyclopédiehin artikkelia Essai sur le goût. Kuolema katkaisi työn Pariisissa 10. helmikuuta 1755.
"Yhteiskuntatieteen keskeiset periaatteet"
Sosiologi Émile Durkheimin mukaan Montesquieu (1689–1755) oli ensimmäinen, joka muotoili "yhteiskuntatieteen keskeiset periaatteet". Hän kohdisti huomionsa "koko yhteiskunnallisen elämän perusteisiin", eikä perinteiseen tapaan vain luokitellut "poliittisten" hallitusmuotojen eroja ja yhtäläisyyksiä (Durkheim 2002, 49–50; Durkheimin tutkielma La contribution de Montesquieu à la constitution de la science sociale, "Montesquieun merkitys yhteiskuntatieteen synnyssä", ilmestyi alun perin latinaksi vuonna 1892, ranskankielinen käännös julkaistiin vasta vuonna 1937.)
Filosofi Louis Althusser on puolestaan esittänyt, ettei Montesquieu pyrkinyt esittämään yleispätevää ihanneyhteiskunnan mallia, kuten Platon tai Aristoteles, eikä määrittelemään yhteiskuntien yleistä olemusta, kuten uuden ajan teoreetikoista esimerkiksi Hobbes tai Spinoza. Sen sijaan Montesquieuta kiinnostivat ne "yhteiskunnalliset" (social) lainalaisuudet, jotka vaikuttavat kaikkien kansakuntien historiallisessa muutoksessa, mutta myös selittivät niiden välisiä eroavaisuuksia. (Althusser 1959, 25; tässä artikkelissa ranskan kielen social on yleensä käännetty "yhteiskunnalliseksi", sillä se tavoittanee poliittis-valtiollisen kirjoittajan tapauksessa paremmin ranskan "socialen" merkityksen kuin "sosiaalinen".) Kansakunnat olivat erilaisia, mutta koska "ihmisillä on samanlaiset intohimot [passions] kaikkina aikoina, muutoksen syyt ovat aina samat" (Cons. I, 71), samankaltaiset syyt vaikuttivat kaikkien kansakuntien kehityksessä.
Montesquieun mukaan ihmisten, "rajoittuneiden järjellisten olioiden" elämää ohjasivat kahdenlaiset lait, "ne, jotka he ovat itse säätäneet, mutta myös ne, joita he eivät ole säätäneet" (LH I.1, 233; tässä artikkelissa viitataan Lakien hengen kirjaan ja lukuun (esim. LH I.1), jotta viitattu kohta on mahdollista paikallistaa mistä tahansa editiosta. Samaa periaatetta noudatetaan teoksen, Considérations sur les causes de la grandeur des Romans et de leur décadence tapauksessa. Mahdollinen sivunumero viittaa kummassakin Roger Caillois'n toimittamaan editioon Œuvres complètes, Gallimard 1949 ja 1951). Jälkimmäisiä lakeja, joita ihmiset eivät ole säätäneet, tutkimalla on mahdollista ymmärtää myös niitä monimutkaisia yhteiskunnallisia mekanismeja, joiden vaikutuksesta kansakuntien lait, tavat ja menettelytavat muuttuvat parempaan tai huonompaan suuntaan. Aikansa nousevassa valistusfilosofisessa hengessä Montesquieu uskoi, että yhteiskunnalliset lainalaisuudet selittävän "yhteiskunnallisen" tiedon avulla kansakuntien on myös mahdollista vapautua tietämättömyyden tilasta ja kehittyä paremmiksi:
"Kukin kansakunta löytää teoksestani noudattamiensa periaatteiden syyt; ja tästä voidaan päätellä, että vain sellaiset pystyvät onnistuneisiin muutoksiin, jotka ovat olleet kylliksi onnekkaita omatakseen kyvyn ymmärtää valtionsa perusperiaatteet." (LH, Préface, 230.)
"Pyrkimällä valistamaan ihmisiä voi harjoittaa yleistä hyvettä, joka ulottaa rakkautensa jokaiseen ihmiseen. Ihminen, joustava olento, joka omaksuu yhteiskunnassa muiden ajatuksia ja tuntemuksia, on yhtä lailla kykenevä ymmärtämään oman luontonsa, kun se hänelle näytetään, ja toisaalta kadottamaan jopa aavistuksenkin siitä, jos se pyritään häneltä peittämään." (LH, Préface, 230.)
Lakien henki, Montesquieun yli 700-sivuinen pääteos, syntyi kaksikymmenvuotisen uurastuksen tuloksena, suurten vaikeuksien jälkeen, kuten hän esipuheessaan toteaa (LH, Préface, 229). Lopputulos on kaikkea muuta kuin helposti avautuva esitys kansakunnissa esiintyneiden lakien ja hallitusmuotojen syntyyn vaikuttavasta "hengestä" (esprit) ja sen yhteiskunnallisista syntysyistä. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta teos sai heti ilmestyttyään (vuonna 1748) valtavan huomion osakseen. Myös sen poliittis-käytännöllinen jälkivaikutus hakee vertaistaan valtio- ja yhteiskuntateoreettisten esitysten joukossa. Vuoden 1789 vallankumouksen murroksessa Montesquieu kuului sekä vallankumouksellisten että vastavallan-kumouksellisten intellektuaaliseen arsenaaliin. Lakien hengen voimalla todistelivat näkemyksiään niin radikaalijakobiini Robespierre kuin vallankumouksen keskeinen kriitikko Edmund Burkekin. Yhdysvaltain perustuslaki, kuten myös monet 1800-luvun perustuslakiuudistukset (esim. Ruotsissa 1809–1815 toteutettu, ks. Vallinder 1989 ja 1992), nojasivat "montesquieuläisiin" periaatteisiin.
Moniaineksisesta teoksesta on ollut perin vaikea esittää kokonaisvaltaista tulkintaa, mutta helppo ammentaa kullekin omaansa: liberalismia liberaalille, monarkismia monarkistille, republikanismia republikaanille, konservatismia konservatiiville, konstitutionalismia konstitutionalistille, jne. Lakien henkeen sisältyykin mainitunlaisia ja monia muita ideologis-teoreettisia aineksia. "Koko Eurooppa on lukenut kirjani, eikä kukaan ole saanut selvää siitä, kannatanko enemmän tasavaltaa vai monarkista hallitusmuotoa…", Montesquieu itse pääsi toteamaan aiheuttamastaan hämmingistä varmaankin nauttien (Montesquieu 1951a, 1183). Vaikutelma ei liene ollut yhtä hilpeä, kun katolinen kirkko hyökkäsi teosta vastaan ja kirjasi sen kiellettyjen kirjojen indeksiin vuonna 1751.
Politiikan tai juridiikan tutkimuksissa Montesquieu on usein määritelty "konstitutionalismin" perustajaksi ja pantu erityistä painoa hänen "vallanjako-opilleen". Samalla hänen moniulotteiset näkemyksensä lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallasta on kuitenkin irrotettu alkuperäisistä yhteyksistään ja ne ovat joutuneet yksinkertaistusten uhreiksi. Yksioikoisia tulkintoja on saanut osakseen myös Montesquieun "ilmastoteoria" eli hänen tulkintansa ilmaston (climat) ja muiden "fyysisten syiden" vaikutuksesta ihmisyksilöiden ja kansakuntien elämässä. Asiayhteydestään irrotettuna "ilmastoteoria" on ollut helppo leimata arkaaisen "epätieteelliseksi" näkemykseksi ilmaston muka kohtalonomaisesta vaikutuksesta kansakuntien elämässä. Kuitenkin juuri siinä, missä Montesquieun on katsottu olleen heikoimmillaan, hänen ajattelunsa osoittaa vahvuutensa.
Lakien hengen kolmannen kirjan aloittaa ilmaston vaikutusten analyysi. Ilmasto oli kansakuntien kehityksen "ensimmäinen syy". Tämä ikään kuin (luonnon) historiallinen tosiasia on kuitenkin vain alku sille esitykselle, jossa Montesquieu tuo esille paitsi "fyysisiä" myös "moraalisia syitä", joiden hän myös katsoi vaikuttavan kansakuntien "yleisen hengen" ja sitä ilmaisevan lainsäädännön ja hallitusmuotojen (gouvernment) kehityksessä. Esityksen kuluessa selviää, että ilmasto tai muut fyysiset syyt eivät yksioikoisesti määränneet kansakunnan kehitystä, vaan ne olivat vain osatekijöitä kompleksisessa prosessissa, jossa moraalisten syiden merkitys ajan mittaan saattoi muodostua yhä suuremmaksi. Lakien hengen neljäs kirja avaakin monipuolisen näkymän siitä, miten kansakuntien "karaktääriin" kehityksessä ovat vaikuttaneet myös lukuisat moraaliset syyt, kuten kaupankäynti, tuotanto, raha ja talous, moraaliset tavat (moeurs), tottumukset (maniérés), menneisyyden muistot, uskonto, poliittiset instituutiot, jne. Montesquieu tulkitseekin "moraalin" aikansa tapaan varsin laajasti. Se käsittää paitsi varsinaiset moraaliset arvostukset myös kaikenlaiset uskomukset, ajattelu- ja toimintatavat sekä myös ne instituutiot ja muut järjestelyt, joilla on vaikutusta kansakunnan ja sen väestön "hengen" (esprit) kehitykseen. Laajimmassa merkityksessään "moraali" viittaa ihmisten luomaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan, so. artefaktien maailmaan erotukseksi luonnonolioiden maailmasta ja ihmisestä sen jäsenenä.
Montesquieu kiteytti kansakuntien luonnetta ja kehitystä koskevat näkemyksensä jo ennen Lakien henkeä kirjoittamassaan tutkielmassa Essai sur les causes qui peuvent affecter les esprits er les caractères (Montesquieu 1951b, "Essee syistä, jotka vaikuttavat henkeen ja luonteeseen"). Sen mukaan kullakin kansakunnalla oli oma erityinen luonteensa (caractère), kuten kullakin yksilöllä oli oma henkensä (esprit). Fysiologisista ja elämäntapoihin liittyvistä eroista huolimatta myös yksilöiden henki oli kansakunnan "yleisen karaktäärin" muovaama. Montesquieuta kiinnostivatkin ennen muuta kussakin kansakunnassa ja sen väestön keskuudessa vaikuttavat yleiset ominaisuudet ja kehityskulut, kun taas satunnaiset vaihtelut hän sulki tarkastelun ulkopuolelle: "Sitä vähemmän mielivaltaiseksi syyt käyvät, mitä enemmän niillä on yleistä vaikuttavuutta" (Montesquieu 1951b, 39).
Kansakunnan yleistä karaktääriä ja yksilöiden henkeä tuottavat fyysiset ja moraaliset syyt eivät esiintyneet toisistaan riippumatta, vaan samanaikaisesti ja vastavuoroisesti. Kehitystä ei määrännyt mikään yksittäinen syy, ei edes ilmasto, sillä "niiden syiden määrä, jotka tuottavat yleisen karaktäärin, on erittäin suuri" (Montesquieu 1951b, 59). Fyysisten ja moraalisten syiden monimutkaista vuorovaikutusta voikin Althusseria seuraten luonnehtia sirkulaariseksi kausaalisuudeksi, prosessiksi, jossa "syyt" ovat vuorollaan "seurauksia" ja "seuraukset" "syitä" (Althusser 1959, 61).
Esseessään syistä Montesquieu viittaa moraalisilla syillä "lakien, uskonnon, tapojen (moeurs), menettelytapojen (manières) yhdistelmään" (Montesquieu 1951b, 58). Vaikka fyysisillä syillä, kuten ilmastolla, tuuli- ja lämpötilaolosuhteilla ja maaperän laadulla, oli merkittävä vaikutus kansakunnan karaktäärin ja myös moraalisten syiden synnyssä, niin jälkimmäisten kehittyessä niiden painoarvo kasvoi ja fyysisten syiden merkitys vastaavasti väheni. Kehittyneet kansakunnat eivät enää olleet yhtä kohtalonomaisesti "luonnon armoilla" kuin alkukantaiset yhteisöt. Kehittyneissä kansakunnissa moraalisten syiden osuus saattoi kasvaa jopa niin suureksi, että lopulta "moraalinen syy syrjäyttää fyysisen syyn" (Montesquieu 1951b, 61).
Kehittyneiden kansakuntien elämää leimasi ihmisten ja ihmisryhmien välinen monipuolinen kommunikaatio, johon myös naissukupuoli osallistui aktiivisesti. Erityisen merkittävää oli, että kaupankäynnin, matkustuksen ja ylipäänsä ulkomaanyhteyksien laajenemisen myötä sosiaalinen vuorovaikutus ylitti kansakuntien rajat. Taloudellinen kehitys teki puolestaan mahdolliseksi sen, että ainakin osa väestöstä saattoi irtautua välittömästä olemassaolon kamppailusta. Tilalle astuva rikas sosiaalinen elämä sekä muu monipuolisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta kertovat kehitys vapautti kansakuntaa yhä voimallisemmin fyysisten syiden aiheuttamista pakoista ja rajoitteista. Sosiaalisen diversiteetin kehityksen myötä myös yksilölliset erot kasvoivat. Kehittyneissä kansakunnissa väestö olikin moni-ilmeisempi kuin kehittymättömissä yhteisöissä.
Montesquieun mukaan henkisten kykyjen kehitys edellytti, että ihmisillä oli mahdollisuuksia hankkia vaihtelevia ja yllättäviä kokemuksia, sillä "ihmismieli rakastaa vaihtelua" (Montesquieu 1951c, 1246, ks. myös 1249–1250). Tämä ei ollut mahdollista kehittymättömissä yhteisöissä, sillä niissä elämää hallitsi olemassaolon kamppailu, joka kavensi ihmisten näköpiirin ja esti välittömien elinolosuhteiden tuolle puolen kurottavien ideoiden ja ajattelutapojen syntymisen. Siksi näiden kansojen kielissä ei ollut ainoastaan vähäisesti sanavaroja, "vaan myös niukalti keinoja asioidensa ymmärtämiseksi ja kokemiseksi" (Montesquieu 1951b, 53). Sen sijaan monipuolisen kommunikaation yhteiskunnassa elänyt, rikkaan elämänkokemuksen omaava "hengen ihminen" (un homme d'esprit) osasi ilmaista tuntemuksensa ilmeikkäästi ja monipuolisesti. Hän oli muita ihmisiä "universaalisempi" olento – joskin vielä harvinaisuus kehittyneissäkin kansakunnissa (Montesquieu 1951b, 57–58).
Ihmisyksilöt kehittyivät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, sillä "me sekä rikastutamme että köyhdytämme itseämme yhdessä muiden kaltaistemme kanssa" (Montesquieu 1951b, 62). Henkevien ihmisten keskinäinen kanssakäyminen olikin omiaan rikastuttamaan heidän karaktääriään entisestäänkin. Montesquieun homme d'esprit olikin seurallisesta kanssakäymisestä nautintonsa ja oppinsa hakeva mondeeni maailmanmies – jollaisena hän mielellään myös itsensä näki. Aatelistolle ominaiseen tapaan myös Montesquieu katsoi, että kaikkein tärkein kasvattaja oli "suuri maailma". Sen varjoon jäivät niin "koulu" kuin "isän koti". Vain suuri maailma saattoi tarjota "yleisen sivistyksen" (éducation générale) (Montesquieu 1951b, 58.)
Kaikkien ilmastojen kansat eivät olleet tasavertaisessa asemassa kamppailussa fyysisten syiden valtaa vastaan. Erityisen hyvän lähtökohdan kansakunnan kaikkinaiselle yhteiskunnalliselle ja poliittiselle edistykselle tarjosivat lauhkea ja viileä ilmasto. Niissä fyysiset olosuhteet olivat myös niiden ikeestä vapautumisen ja moraalisten syiden suotuisan kehityksen edellytys. Sen sijaan kuumassa ilmastossa, kuten Intiassa tai orientin maissa, elämä oli poikkeuksellisen vaikeaa (ks. LH XIV.5). Kuumuus lamaannutti ihmishengen, imi tyhjiin ruumiinvoimat ja teki ihmisistä passiivisia, arkoja ja mielikuvituksettomia olentoja, joiden elämässä "laiskottelu oli ainoa onnen lähde" (LH XIV.2, 477). Kaukoidän ja orientin kansakunnissa kaiken kehityksen estävä despotia ja väestön orjuutettu asema perustuikin ennen muuta juuri ilmastosta johtuviin fyysisiin tekijöihin (LH XVII.2, 523). Leudon tai viileän ilmaston ihmisistä taas tuli voimakkaita, toimeliaita ja kuvittelukykyisiä. Leudon ilmaston ihmiset kehittyivät eloisiksi ja intohimoisiksi, kun viileän (mutta ei kuitenkaan liian kylmän) ilmaston kansoihin kuuluvat olivat rohkeita, harkitsevia ja vanhoinakin nuorekkaita. Eurooppa olikin ilmastollisesti erityisen hyvässä asemassa, sillä siellä kehitykselle tarjosi poikkeuksellisen hyvät edellytykset leudon ilmastovyöhykkeen laajuus ja myös valtioiden välisten erojen asteittaisuus:
"Euroopassa leuto vyöhyke on hyvin laaja, vaikka siihen sijoittuvat ilmastotyypit eroavatkin toisistaan hyvin paljon, sillä eihän Espanjan ja Italian ilmastolla ole yhtäläisyyksiä Norjan ja Ruotsin ilmaston kanssa. Mutta koska ilmasto muuttuu Euroopassa kylmäksi asteittain, leveysaste leveysasteelta, niin kukin valtio on hyvin samanlainen naapurinsa kanssa, eikä niiden välillä ole huomattavia eroja […] Sanotusta seuraa, että Aasiassa vahvat ja heikot valtiot kohtaavat toisensa, rohkeat ja aktiiviset sotilaskansat ovat laiskojen ja arkojen kansojen rajanaapureita ja siksi yhden täytyy olla valloittaja ja toisen valloitettu. Sen sijaan Euroopassa vahvat kansakunnat elävät vierekkäin ja näillä rajanaapureilla on aina saman verran rohkeutta. Tämä on pääsyy Aasian heikkouteen ja Euroopan vahvuuteen, Euroopan vapauteen ja Aasian orjuuteen, tekijä, jota ei tietääkseni ole koskaan aikaisemmin tuotu esille. Se selittää sen, miksi vapaus ei koskaan pääse kehittymään Aasiassa, kun taas Euroopassa se kasvaa tai vähenee olosuhteiden mukaan." (LH XVII.3, 525–536.)
Pohjoisten kansojen keskuudessa liikkuneiden matkaajien kertomuksiin viitaten Montesquieu pani merkille, että jopa niin pohjoisessa kuin Ruotsin valtakunnassa Tukholman ja Turun tasolla maaperä oli hedelmällistä ja kansa toimeliasta, eikä pohjoisemmissa osissakaan ilmasto ollut lamauttava, sillä jäätävien pohjoistuulten voima kilpistyi Lapin tuntureihin. (LH XVII.3, 524.) Ilmasto-olot selittivät myös uskontojen välisiä eroja. Ei ollut sattuma, että reformaatio oli toteutunut juuri Pohjois-Euroopassa. Sen viileässä ilmastossa asuvien kansojen keskuudessa vallitsi luonnon karaisemille mutta ei sen taltuttamille ihmisille ominainen riippumattomuuden ja vapauden henki. Siksi heille sopi uskonto, jolla ei ollut paavin kaltaista yhtä näkyvää johtajaa (LH XXIV.5, 718).
Hallitusmuotojen luonne, prinsiipit ja korruptoituminen
Kuten Lakien hengen otsikkokin lupaa, Montesquieu tahtoi selvittää, miten kansakuntien yhteiskunnallisessa elämässä kehittyvä yleinen henki (esprit general) vaikutti lakien ja hallitusmuodosta säätävien perustuslakien (lois fondamentales, constitutions) kehitykseen. Yleisestä hengestä johtuvat lait ja hallitusmuodot vaikuttivatkin puolestaan takaisin kansakunnan yleiseen henkeen ja moraalisiin syihin, kuten moraaliin (moeurs) ja elämäntapoihin (manières). Montesquieu korosti, että olikin harkitsematonta säätää lakeja, jotka olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa. Viisaat poliittiset uudistukset perustuivat kansakunnan hengen ominaislaadun syvälliseen ymmärtämiseen ja ne tuli toteuttaa malttia ja harkintaa osoittaen (esim. LH XIX.5 ja 6, 558–559). Parasta oli, että hallitsija muuttaisi tapoja tuomalla uusia tapoja, eikä säätämällä lakeja: "Hänen tulee uudistaa laeilla lailla säädettyä ja tapoja muuttamalla tapoihin perustuvaa" (LH XIX.14, 564).
Lakien hengessä Montesquieu jakaa hallitusmuodot (formes des gouvernements) jokseenkin perinteiseen tapaan niiden institutionaalisen "luonnon" (nature) mukaan tasavaltoihin, monarkioihin ja despotioihin (sekä tasavallat edelleen demokratioihin ja aristokratioihin). Tämä jako on kuitenkin vain analyysin lähtökohta (ks. LH II.1–5). Sen varsinainen päämäärä oli esittää kunkin hallitusmuodon toiminnallinen periaate, "prinsiippi" (principe), joka "panee sen toimimaan" (ce qui le fait agir) (LH III.1, 250). Tasavalloissa vaikuttava prinsiippi oli poliittinen hyve (vertu politique), monarkioissa kunnia (honneur) ja despotioissa pelko (crainte) (LH III, 250–261). Prinsiippi oli hallitusmuodon olemassaolon ehto. Mikäli prinsiippi tyhjeni sisällöstään yhteiskunnallisten muutosten myötä, toisin sanoen korruptoitui, hallitusmuoto oli vain pelkkä "struktuuri" vailla toiminnallista sisältöä: "Korruptio on prosessi, jossa hallitusmuoto kadottaa prinsiippinsä." (LH VIII.8, 356, ks. myös LH VIII.1, 349.)
Prinsiipin kautta vaikuttava voima (ressort) perustui kansakunnan yleiseen henkeen. Siksi myös korruptio johtui viime kädessä koko yhteiskunnan rapautumisesta. Klassisen esimerkin tästä tarjosi Rooman historia. Teoksessaan Considérations sur les causes de la grandeur des Romans et de leur décadence (1734, "Tarkasteluja roomalaisten suuruuden ja rappeutumisen syistä") Montesquieu esitti, kuinka Rooman laajentuminen toi mukaan yhä uusia hajottavia aineksia – kuten sisäisiä eroja ja valtataisteluja sekä ristiriitoja valloitettujen kansojen kanssa – jotka yhä enemmän sotivat laajenemisen alulle pannutta tasavaltalaista henkeä vastaan: "Samalla kun Rooma valloitti maailman, sen omien muurien suojissa käytiin salaista sotaa" (Cons. VIII, 111). Lääkkeeksi tarkoitetut yhä uudet valloitukset vain kiihdyttivät rappiota: Rooma ajautui noidankehään, josta irti riuhtoessaan sen tila vain paheni (ks. erit. Cons. XVIII). Lyhyesti sanoen Rooman valtakunnan laajeneminen koitui sen tuhoksi. Sen historia osoitti, kuinka kansalaisten tasavertaisuuteen perustunut poliittisen hyveen ohjaama alun pieni tasavalta muuttui laajenemisen ja rikkauksien kasaantumisen ja keskittymisen myötä ensin mahtavaksi keisarivallaksi, mutta pian jo tiheään vaihtuvien despoottikeisareiden mielivallaksi, joka lopulta syöksi koko valtakunnan perikatoon.
Toimintaa ohjaavaa prinsiippiä Montesquieu luonnehti myös passioksi (passion), mutta ei palauttanut sitä yksilöiden luonteenpiirteisiin tai "intohimoisiin" pyrkimyksiin. Passio oli eräänlainen kollektiivinen ja tiedostamaton hallitsemisen ideologia, jonka materiaaliset lähtökohdat olivat kansakunnan yhteiskunnallisessa perustassa, kuten luokkasuhteissa ja väestörakenteessa. Vaikka egaliteettiin ja patriotismiin perustuva, poliittisen hyveen prinsiipin tai kollektiivisen passion ohjaama tasavalta ehkä olikin Montesquieun "unelmien" kohde (Althusser), osoittaa jo Rooman historia, etteivät suuret, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden leimaavat kansakunnat mitenkään voineet olla tasavertaisten kansalaisten demokraattisia tasavaltoja.
Tasavaltalainen hallitusmuoto, varsinkin demokratia, saattoi toimia vain pienissä ja sosiaalisesti homogeenisissa valtioissa, joissa kansalaisten (ei kuitenkaan koko väestön) välillä ei vallinnut merkittäviä varallisuuseroja. Cromwellin tasavaltalaisen vallankumouksen epäonnistuminen tarjosikin vielä vaikuttavan kokemuksen siitä, ettei tasavalta ollut mahdollinen suuressa valtiossa, kuten Englannissa (LH III.3, 252). Tässäkin Montesquieun näkemys perustui "yhteiskunnalliseen" ymmärrykseen siitä, että tasavalta edellytti kansalaisten välistä yhteiskunnallista tasavertaisuutta, jota Cromwell ei voinut saada aikaan 1600-luvun englantilaisessa todellisuudessa.
Tasavaltalaisessa egaliteetissa oli kysymys nimenomaan kansalaisten välisten suurten omaisuuserojen puuttumisesta. Sen sijaan väestön enemmistö, ruumiillista työtä tekevät ja maaomaisuuksista osattomat kansanjoukot, eivät sisältyneet Montesquieun demokratian tulkintaan. Tässä suhteessa hän ei poikennut aikansa käsityksistä, joissa talonpojille ja maatyöläisille ei annettu juuri minkäänlaista arvoa.
Modernit kansakunnat olivat kaupankäynnin, elinkeinojen harjoittamisen ja työnjaon myötä kehittyneitä intressierojen ja -kamppailujen yhteiskuntia. Tällaisissa yhteiskunnissa hallitusvaltakaan ei voinut perustua egaliteetin, maltillisuuden (moderation) ja yhteishyvää (bien commun) tavoittelevan patriotismin henkeen. Poliittisen hyveen paikalla oli kunnia eli maineen ja arvostuksen tavoitteluun perustuva toiminta. Montesquieu ei kuitenkaan pitänyt kunnian prinsiippiä moraalisesti paheksuttavana asiana, vaan suuren kansakunnan yhteiskunnallisesta luonteesta seuraavana välttämättömyytenä. Vaikka monarkian "luontoon" kuului, että hallitusvalta oli yhdellä, niin despotiasta poiketen hallitsijan valta ei ollut mielivaltaa, vaan lakien rajoittamaa säädeltyä valtaa. Hallitsijan ja kansan suhteiden säätelijöinä toimivat papisto ja aatelisto: Aatelisto esti kuninkuuden kehittymästä despotiaksi, papisto piti yllä moraalis-ideologista järjestystä kansanjoukkojen keskuudessa. Montesquieu kuitenkin huomautti Persialaisista kirjeistä tuttu ironinen sävy äänessään, että "siinä missä papisto on vaarallinen tasavallalle, se sopii monarkiaan, varsinkin sellaiseen, jotka pyrkii kohti despotismia" (LH II.4, 248).
Montesquieu pani erityisen suuren painon aateliston ja kuninkaan keskinäisille suhteille. Kunnia olikin erityisesti aateliston toiminnassa vaikuttava prinsiippi ja sen perustana oli tämän säädyn synnynnäinen ylemmyys. Vaikka kunnian tavoittelu ja oman aseman "kunniakas ylläpitäminen" olikin Montesquieun mielestä moraalifilosofisesti "väärin" – sillä se perustui ihmisten väliseen eriarvoisuuteen – se täytti poliittisen tehtävänsä estäessään monarkian korruptoitumisen yksinvaltiudeksi (LH III.7, 257, ks. myös Goldzink 2001, 79). Kunnian prinsiipin omaksuneen aateliston toiminta erosi edukseen myös "vailla kunniaa" toimivasta kauppa- ja käsityöporvaristosta, jota ajoi eteenpäin rikkauksien kasaamisen päämäärä. Tätä ei muuksi muuttanut se, että vaurastunut porvaristo osti suurilla rahoillaan aatelisarvoja, joita kuningas ja aatelisto loputtomia menojaan rahoittaakseen kauppasivat. Kaupankäynti viroilla ei ollutkaan porvariston syy, vaan virkakauppa ilmaisi Montesquieulle monarkian ja aateliston rappiota. Porvaristo vain käytti tilaisuutta hyväkseen ja toimi kaupankäynnin henkensä mukaisesti.
Varsinaiset despoottiset hallitusmuodot Montesquieu sijoitti Euroopan ulkopuolisiin idän ja etelän kansakuntiin. Toisaalta hän katsoi despoottisten tendenssien uhkaavan myös hänen oman aikansa eurooppalaisia monarkioita, kuten ranskalaista monarkiaa (ks. Neumann 1949, xxi). Erityisen korruptoituneena hän piti Espanjaa, jonka maaperällä rehotti laajamittainen inkvisitio ja valistuksen hengen puutteesta kertova väestön oikeuksien polkeminen (LH XXV.13, 746–749). Espanja myös tyrannisoi valloittamiaan Amerikan kansoja, kuten Meksikoa: "Voisin loputtomiin luetella hyviä asioita, joita espanjalaiset eivät tehneet, ja pahoja asioita, joita he tekivät" (LH X.4, 381). Espanjan toimia leimasi loputon rikkauksien ahnehtiminen (LH XXI.22, 645–647), johon myös maan hallitsija oli monin tavoin sekaantunut.
Eurooppalaisten monarkioiden despoottisille tendensseille oli kuitenkin mahdollista tehdä jotakin, kun taas idän ja etelän despotiat olivat jokseenkin toivottomia tapauksia, paikoilleen jämähtäneitä kansakuntia, joissa vuosisadasta toiseen vaikutti kaiken inhimillisen toimeliaisuuden lamaannuttava pelon ilmapiiri. Niissä ei kunnioitettu monarkian keskeistä periaatetta, omistusoikeutta. Väestön keskuudessa ei ilmennytkään halua omaisuuden vaalimiseen ja kehittämiseen, sillä saattoihin maansa ja mantunsa menettää milloin tahansa despootille.
Montesquieu ei ollut yksin aateliston asemaa korostavien oppiensa kanssa. Hänen argumenttinsa kytkeytyivät pitkään jatkuneeseen debattiin kuninkaan ja aatelin suhteista. Kiistassa olivat vastakkain niin sanottu germaaninen ja roomalainen tulkinta Ranskan kuningasvallan historiallisesta alkuperästä (ks. esim. Neumann 1949, xxiv–xxviii). Montesquieu kallistui germaaniselle kannalle. Sen mukaan Ranskan kuninkaat olivat olleet alun perin germaanisia ylimyksiä (frankkeja), jotka heidän vertaisensa olivat valinneet hallitsijoiksi. "Isämme, muinaiset germaanit, elivät ilmastossa, jossa passiot olivat varsin viileitä" (LH XIV.14, 487), Montesquieu kiteytti. Kuninkuuden historiallisena perustana oli vaaliruhtinuus, ei perintöruhtinuus. Roomalaisessa tulkinnassa puolestaan katsottiin, että kuninkaat polveutuivat suoraan Rooman kuningasvallan ajan hallitsijoista. Kuningas ei ollut vain primus inter pares (paras vertaistensa joukossa), vaan ylhäisessä yksinäisyydessään hallitseva suvereeni.
Versailles'n hoviin keskittynyt Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n (vuodesta 1715) yksinvaltius ja sille alistunut aatelisto näyttäytyi germanisteille despotiana (ks. esim. LH VIII.6). Vallan keskittyminen kuninkaalle olikin tiennyt ahtaita aikoja varsinkin maalaisaatelille, johon bordeaux'lainen Montesquieukin kuului. Hänen ja muiden germanistien mukaan kuninkaan valtaa rajoittavalla itsenäisellä ja toimeliaalla aatelistolla olikin ratkaiseva merkitys Ranskan tulevaisuuden kannalta. Kuten Montesquieu esitti, aateliston olisi tullut toimia tasapainottavana tekijänä kuninkaan ja yhteiskunnallisessa nousussa olevan kauppaporvariston välillä. Tällaisesta tasapainojärjestelmästä Montesquieulle tarjosi esimerkin englantilainen monarkia, johon hänellä oli tilaisuus perehtyä omakohtaisesti vuosina 1729–1730 (ks. Montesquieu 1949a).
Lakien hengen 11 kirjan kuudennen luvun otsikko kuuluu "Englannin konstituutiosta". Lukijan on kuitenkin vaikea hahmottaa sitä, missä määrin puhe on nimenomaan Englannista, eikä valtioista yleensä. Luku alkaakin yleisluontoisella toteamuksella, että "jokaisessa valtiossa (État) on kolmenlaisia mahteja (pouvoir): lainsäädännöllistä valtaa (puissance) käyttävä, toimeenpanovaltaa niiden asioiden suhteen käyttävä, jotka liittyvät kansakuntien välisiin oikeuksiin, sekä toimeenpanovaltaa niiden asioiden suhteen käyttävä, jotka liittyvät siviilioikeuteen" (LH XI.6, 396). Jälkimmäistä voidaan nimittää myös tuomiovallaksi. Kansakuntien oikeuksia koskevalla toimeenpanovallalla Montesquieu viittasi hallitsijan tai hallituksen (magistrat) oikeuteen julistaa sota tai solmia rauha, lähettää ja ottaa vastaan lähettiläitä sekä järjestää maan sotavoimat vihollisten hyökkäysten varalta. Siviilioikeuden alaan kuului puolestaan oikeus rangaista rikollisia ja julistaa tuomioita yksittäisten ihmisten välisissä oikeusjutuissa. Viime mainittua voitiin myös nimittää varsinaiseksi tuomiovallaksi, kun edellisessä oli ennemminkin kysymys toimeenpanovallasta. (LH XI.6, 396–397.)
Kuten edellisestä sitaatista käy selville, Montesquieun valtiollisen vallan (pouvoir) "kolmijako" ei ollut vain Englantiin rajoittuva asia. Ilmeisesti kuitenkin yksin siellä kolme valtiomahtia oli jaettu kolmen eri toimijan kesken. Montesquieun kontribuution ydin ei olekaan monen muun valtioteoreetikon (kuten Locken) jo ennen häntä esittämässä vallan muotojen kolmijaossa, vaan siinä, että hän erotti lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaa käyttävät valtiomahdit toisistaan (Englannin esimerkin pohjalta) voidakseen laittaa ne tasapainottamaan ja kontrolloimaan toinen toistaan (ks. esim. Neumann 1949, lii). Kun valtiovalta ei keskittynyt yksiin käsiin, esimerkiksi monarkille, yhdenkään mahdin valta (puissance) ei muodostunut säätelemättömäksi ja rajoittamattomaksi. Vallanjaosta huolimatta yksikään mahti ei toiminut muista erillään ja itsenäisesti, vaan yhdessä ne muodostivat sopusointuun saatetun (en concert) valtasuhteiden tasapainojärjestelmän.
Kuten Charles Eisenmann 1930-luvun alussa julkaisemissaan artikkeleissa osoitti, Montesquieun oppi vallan "kolmijaosta" (separation) (esim. LH VI.11) olikin lähinnä myytti, joka perustui hänen valtiovaltaa koskevien näkemystensä asiayhteyksistä irrotettuun abstraktiin "juridiseen" tulkintaan. Siinä ei otettu huomioon varsinkaan sitä, että Montesquieun vallanjako-opin perimmäisenä tarkoituksena oli asettaa keskinäiseen tasapainoon kolme reaalista poliittis-yhteiskunnallista mahtia, hallitsija (monarkki), aatelisto ja kansa (peuple) eli lähinnä porvaristo, eikä vain tyytyä esittämään ainakin jo Lockella esiintyvä valtio-oikeudellinen erottelu lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan välillä. (Esim. Eisenmann 1933; ks. myös Althusser 1959, 98–108.)
Montesquieu ei pitänyt mahdollisena sitä, että valtiovallan jakavien ryhmien yhteiskunnalliset erityisintressit olisivat voineet yhdistyä tai muuntua poliittis-valtiolliseksi "yleistahdoksi" (volonté générale). Montesquieulla "yleistahto" – hän itse ei käytä tätä sittemmin Rousseaulla keskeistä käsitettä – olisi ollut mahdollinen vain tasavallassa, koska sitä perustavassa yhteiskunnassa ei ollut suuria sääty- ja luokkaeroja. Eri yhteiskunnallisten ryhmien erilaiset intressit olivat kiertämätön tosiasia suurissa monarkioissa. Siksi ryhmä- tai luokkaedut (intérêts particuliers) oli saatettava sellaiseen keskinäissuhteeseen, jossa ne tasapainottivat toinen toistaan ja ikään kuin työskentelivät yhteiseksi hyväksi. Ajan newtonilaista mekaniikan kielikuvastoa käyttäen Montesquieu kiteytti näkemyksensä seuraavasti:
"Voidaan sanoa, että se [monarkia] on kuin maailmankaikkeuden järjestelmä, jossa yksi voima lakkaamatta vetää kaikkia kappaleita keskustasta ja toinen painaa niitä takaisin. Kunnia panee kaikki poliittisen elimistön [corps politique] osat liikkeeseen ja samalla sitoo ne itseensä, ja havaitaan, että jokainen osa on työskennellyt yhteiseksi hyväksi [bien commun] uskoessaan ajaneensa omia etujaan [intérêts particuliers]. (LH III.7, 257; ks. myös Starobinski 1994, 101.)
Englantilaisen monarkian kiistaton ansio oli siinä, että se takasi kaikille osapuolille vapauden toimia omien etujensa mukaan ilman, että yksikään loukkasi muiden oikeuksia ja vapauksia. Poliittisen vapauden kannalta erityisen merkittävä asia oli se, etteivät lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta olleet samoissa käsissä, sillä jos "lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta yhdistyvät samassa henkilössä tai hallituksessa, ei ole vapautta, koska täytyy pelätä, että samainen hallitsija tai senaatti, joka säätää tyrannisoivia lakeja, voi myös panna niitä toimeen tyrannisoivalla tavalla" (LH XI.6, 397). Ongelmia syntyi myös siinä tapauksessa, että kuninkaalle kuuluvaa toimeenpanovaltaa delegoitiin lainsäädäntövallalle (LH XI.6, 401). Vapaus kadotettiin myös silloin kun tuomiovalta sotkeutui lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan kanssa: "Jos tuomiovalta kytketään lainsäädäntövaltaan, kansalaisten elämä ja vapaus jäävät mielivallan varaan, sillä silloin tuomari on myös lainsäätäjä. Jos tuomiovalta kytketään toimeenpanovaltaan, tuomari voi saada sortajan voiman" (LH XI.6., 397). Ja lopullinen tuho uhkasi, "mikäli yksi ja sama henkilö tai sama johtavien miesten elin, joka koostuu joko aatelistosta tai kansasta, käyttää kaikkia kolmea valtaa: säätää lakeja, panee toimeen yleisiä päätöksiä ja tuomitsee ihmisiä rikoksista tai kiistatapauksissa". Näin oli despotioissa, kuten Turkissa, "jossa kaikki kolme valtaa yhdistyvät sulttaanin persoonassa". Myös Italian (näennäisissä) tasavalloissa, joissa kaikki kolme valtaa olivat hallituksen käsissä, oli vähemmän vapautta kuin Euroopan suurissa monarkioissa. Italian tapauksessa lieventävä tekijä oli kuitenkin se, että yhden sulttaanin sijasta valta oli useammalla hallitusmiehellä. (LH XI.6, 397.)
Montesquieu tarkoitti "kansalla" (peuple) ennen muuta parlamentin alahuoneessa lainsäädäntövaltaa käyttäviä alempia säätyjä, kuten kauppa- ja käsityöläis-porvaristoa. Äänioikeuden Montesquieu olisi ollut valmis myöntämään tätä laajemmalle joukolle kansalaisia (citoyen), mutta ei niille, "joiden asema on niin alhainen, ettei heillä voi olla omaa tahtoa" (LH XI.6, 400). "Oma tahto" (volonté propre) syntyi omaisuuden myötä, sillä silloin yksilölle muodostui oma intressi, jota hän pyrki ajamaan.
Englannin esimerkin mukaisesti Montesquieu piti parhaana kaksikamarista parlamenttia. Siinä ylähuoneen paikat kuuluivat aatelistolle ja olivat perinnöllisiä, sillä syntyperän ja perityn mahdin mukainen järjestys oli tälle yläsäädylle luonnollinen asia: "Valtiossa on aina niitä, jotka erottautuvat syntyperän, vaurauden tai maineensa perusteella, mutta jos nämä sekoitetaan kansaan ja jos heillä on vain yksi ääni kuten muillakin, yleinen vapaus tulee merkitsemään heille orjuutta, eikä heillä siksi ole halua puolustaa tätä vapautta, kun suurin osa päätöksistä tehdään heitä vastaan." (LH XI.6., 400–401.) Aateliston poliittisen aseman tulikin perustua sen etuoikeutettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Tämä ehto toteutui ylähuoneessa, mikäli sille annettiin oikeus valvoa (arrêter) alahuoneen päätöksentekoa ja omata veto-oikeuden jälkimmäisen tekemiin päätöksiin. Toisaalta alahuoneella tuli olla tasapainon tähden oikeus valvoa ylähuoneen toimintaa. Varsinainen lainsäädäntövalta oli kuitenkin alahuoneella. (LH XI.6., 404). Lainsäädäntövallalla ei kuitenkaan ollut vastavuoroista oikeutta puuttua lakien toimeenpanoon, se oli hallitsijan tai hallituksen yksinoikeus. (LH XI.6., 404–405.)
Englannissa ja muualla ulkomailla hankituilla kokemuksilla oli ilmeinen vaikutus Montesquieun näkemyksiin (Richter 1977, 15). Oma vaikutuksensa oli myös hänen perehtyneisyydellään tuolloin hyvin suosittuun ja runsaslukuiseen matkakirjallisuuteen. Lakien hengen moninaiset tiedot vieraista kansoista – tosin toisinaan yksioikoiset ja paikkansa pitämättömät – ovatkin usein peräisin juuri matkakertomuksista. Irtautuminen kotimaakunnan ja kotimaan elämänpiiristä auttoi häntä myös suhteuttamaan bordeaux'laisen aatelismiehen kokemusmaailmansa ja intressinsä laajempiin historiallis-yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Tästä kertoo myös se, ettei hän formuloinut "vallanjako-oppiaan" kapeasti aateliston välittömiä etuja silmällä pitäen, vaan "koko kansakunnan" elämän ja vapauden turvaamiseksi. Montesquieu kertoikin kirjoittavansa "ihmisenä", eikä vain aatelisena "kansalaisena": "Kun toimin, olen kansalainen, kun kirjoitan, olen ihminen, joka tarkastelee kaikkia kansakuntia yhtä puolueettomasti" (Montesquieu 1949b, 997).
Aatelisista painotuksistaan huolimatta Montesquieu kirjoitti "ihmisenä", jonka oma esprit kumpusi nousevan valistuksen universaalisesta hengestä ja aikakauden modernista "newtonilaisesta" luonnontieteestä. Englannin matkansa huipennukseksi hänet kutsuttiin Royal Societyn (Kuninkaallisen Tiedeakatemian) jäseneksi ja vuonna 1747 myös Berliinin Tiedeakatemian ovet avautuivat hänelle. Jo aikaisemmin hänet oli kotimaassaan valittu sekä Bordeaux'n että Ranskan tiedeakatemioihin. Voidakseen täydellisesti nauttia inhimillisestä vapaudestaan "kansalainen" Montesquieu myi sukuperintönä saamansa Bordeaux'n parlamentin presidentin viran vuonna 1726.
Bordeaux'n tiedeakatemian toimintaan osallistuessaan Montesquieu perehtyi ajan uusiin luonnontieteellisiin teorioihin ja niitä pohjustavaan kartesiolaiseen filosofiaan. Hän itsekin julkaisi luonnontieteellisiä tutkielmia. Tämä harrastus loi perustan Lakien hengessä kulminoituvalle kansakuntien kehityksessä vaikuttavien "yleisten lainalaisuuksien" analyysille. Sen moderni luonnontieteellinen henki kävi selville heti esipuheesta: "En ole johtanut periaatteitani ennakkoluuloistani, vaan asioiden luonnosta" (LH, Préface, 229).
Ennen Montesquieun ulkomaille suuntautunutta Grand Touria ilmestyi myös Lettres persanes (1721, suom. 1919 Persialaisia kirjeitä), jota on pidetty ensimmäisenä populaarina valistuksen aikakauden teoksena (Kahn 2008, vii). Tässä kirjeromaanissaan Montesquieu kuvaa kahden persialaisen ylimyksen, Usbekin ja Rican, kokemuksia Ludvig XIV:n ajan Ranskassa. Heidän kirjeensä eivät välitä vain heidän oman kulttuurinsa piirteitä, vaan myös asettavat kummeksunnan kohteeksi ajan ranskalaiset muodit, tavat ja tottumukset (ks. esim. Klinge 1995, 7–9). Erityisen purevan kritiikin Montesquieu kohdistaa alter egonsa Usbekin kirjeissä omaa etuaan häikäilemättömästi ajaviin eliitteihin mukaan lukien kuningas hoveineen sekä katolinen kirkko paaveineen ja luostarilaitoksineen. Sympatiaa saivat taas osakseen alemmat luokat ja eritoten ne kansalaiset, jotka pyrkivät rikastumaan "rehellisellä työllä ja kunniallisella ahkeruudella" (Montesquieu 1988, 363).
Persialaisten kirjeiden satiirin, ironian ja parodian ilottelut innostivat myös Voltairea, Diderot'ta ja muita ajan valistusfilosofeja. Montesquieun "germanistisista" painotuksista kuitenkin johtui, että vahvan monarkian (valistuneen yksinvaltiuden) kannalla ollut, liiketoimillaan suuresti vaurastunut Voltaire piti kumppaniaan "liian feodaalisena" (ks. tästä Neumann 1949, xxviii). Kaikesta huolimatta hän ja ensyklopedistit tunnustivat Montesquieun olevan "yksi meistä". Kanaalin toisella puolella veljeyttään osoittivat skottivalistuksen keskeiset hahmot Hume, Ferguson ja Smith. He julkaisivat Lakien hengestä kiittäviä lausuntoja ja käyttivät sitä hyväkseen omissa teoksissaan (ks. Cohler 1989, xxvi).
Ensyklopedisteista ehkä eniten Montesquieuta arvosti d'Alembert. Hän pyysi Montesquieuta kirjoittamaan Encyclopédiehin 1700-luvulla hyvin keskeisen hakusanan "Mausta" (Essai sur le goût, Montesquieu 1951c) sekä myös demokratiaa ja despotismia käsittelevät artikkelit. Jälkimmäisistä tehtävistä Montesquieu kieltäytyi vaivoihinsa vedoten. Maun tapauksessa hän korosti sen aikaan ja paikkaan sidottua sosiaalista ja kollektiivista luonnetta. Myös yksilöllinen maku – niin esteettisessä kuin moraalisessakin merkityksessään – oli vaihteluistaan huolimatta sosiaalinen ilmiö. Kuolema keskeytti esseen kirjoitustyön, mutta d'Alembert julkaisi sen Encyclopédiessa keskeneräisenä, itsensä, Diderot'n ja Voltairen kirjoittamista teksteistä muuten muodostuvan hakusanan Goût ("Maku") osana. Encyclopédien viidennessä osassa ilmestyi puolestaan d'Alembertin laatima "Ylistyspuhe Montesquieusta" (Desgraves 1994, 83–85; ks. myös Stubbe-da Luz, 125.)
Vaikka Montesquieun "feodaalisuus" viittasikin vanhaan maailmaan – joka tosin ei vielä ollut kokenut vuoden 1789 vallankumouksen iskua tai nähnyt Rousseaun ja muiden myöhempien valistusfilosofien ajatusten radikaaleja vaikutuksia – hän oli monessa suhteessa uuden aikakauden ihminen. Valistushenkisyyttä osoitti myös se, että Montesquieu näki aikakauden ennennäkemättömän suuret kehitysmahdollisuudet, joita hän myös omilla teoksillaan tahtoi nostaa esille. Minkäänlaisia historianfilosofisia edistyksen takeita hän ei kuitenkaan esittänyt, vaan katsoi kehityksen edellyttävän määrätietoista käytännöllistä ja teoreettista toimintaa alati "voimien tasapainoa" uhkaavia despoottisia tendenssejä vastaan (ks. tästä de Casabianca 2003, 39).
Poliittisen vapauden ohella keskeinen edistyksen edellytys oli kansakuntia toisiinsa rauhanomaisesti yhdistävä elinkeinotoiminta (industrie) ja kaupankäynti (commerce). Myöhempien vuosisatojen valossa arvioiden jokseenkin optimistisesti Montesquieu päätteli, että "kaupankäynti edistää luonnostaan rauhaa" (LH XX.2., 585). Hänen katsannossaan kaupallinen toimeliaisuus ei tarkoittanut vain kapeasti taloudellista liiketoimintaa, vaan kokonaiset kansat keskinäiseen yhteyteen saattavaa kommunikaatiota: "Kaupankäynnin historia on kansojen kommunikaation historiaa" (LH XXI.5, 604). Keskinäisessä vuorovaikutuksessaan eri kansat oppivat tuntemaan toistensa tapoja, vertailivat niitä keskenään ja lopulta omaksuivat parhaaksi katsomansa: "Kaupankäynti poistaa tuhoisat ennakkoluulot, ja lähes yleispätevä sääntö on, että siellä missä tavat ovat maltilliset, käydään kauppaa, ja missä käydään kauppaa, siellä tavat ovat maltilliset." (LH XX.1, 585.) Ihmiset olivat myös aiempaa valmiimpia muuttumaan ja muuttamaan käsityksiään, kun heillä oli mahdollisuus kohdata mitä erilaisimpia ihmisiä, joita vertailla itseensä ja jäljitellä (LH XIX.8, 560). Kokemukset vieraista ja muukalaisista eivät siis suinkaan tehneet ihmisistä sulkeutuneita, vaan saivat heidät avautumaan yhä uusille kokemuksille. Tässäkin Montesquieu osoitti optimistista mielenlaatuaan.
Kaupankäynnin laajenemiseen liittynyt kauppaporvariston nousu oli Montesquieulle myös vaikea ongelma, johon hänellä ei ollut antaa selkeää vastausta. Tämä on helppo ymmärtää, sillä Eurooppa ei vielä suinkaan ollut kapitalistisen tuotantotavan dominoima luokkayhteiskuntien Eurooppa, vaikka varsinkin Englannin esimerkki osoitti jo perinteisten feodaalisten sääty-yhteiskuntien tuolle puolen (. Yhteiskunnalliset kehityskulut eivät mitenkään itsestään selvästi viitanneet kapitalismin ja porvariston voittokulun maailmaan. Näin auvoisat näkymät avautuivat vasta sata vuotta myöhemmin, erityisesti vuoden 1848 vallankumousten käänteen jälkeen.
Joka tapauksessa Montesquieu suhtautui johdonmukaisen myönteisesti kaupankäynnin kehitykseen ja tiedosti porvariston vääjäämättä kasvavan yhteis-kunnallisen merkityksen. Shklarin mukaan Montesquieu ei osannut kuvitella kauppaporvariston saavan merkittävää asemaa tulevaisuudessa, eikä siksi kokenut porvaristoa uhkaksi, vaan näki suurimman vaaran siinä, että ranskalainen monarkia muuttuisi Espanjan kaltaiseksi despotiaksi. (Shklar 1987, 81.) Lakien hengen lukuisat kaupankäynnin merkitystä korostavat kohdat kuitenkin osoittavat, ettei Montesquieu suinkaan vähätellyt porvariston merkitystä kehittyvissä eurooppalaisissa kansakunnissa, kuten Shklar väittää, vaikka pitääkin paikkansa, että Montesquieun huoli ja kritiikki kohdistui ennen muuta despoottisia piirteitä omaksuneeseen ranskalaiseen monarkiaan.
Ongelma ei ollutkaan porvaristo sinänsä, vaan sen suhde aatelistoon. Montesquieun mukaan jälkimmäiselle tuli varmistaa asema, jossa se ei olisi pakotettu samanlaiseen toimijoiden "tasavertaisuutta" edellyttämään kilpailuun kuin markkinoilla toimiva porvaristo. Jos aateliston etuoikeutettu asema oli taattu, ei sillä toisaalta tullut olla oikeutta, eikä tarvettakaan, osallistua taloudelliseen kilpailuun. Tällainen käsitys joutui pian historian roskatynnyriin. Montesquieun yritys nähdä perinteisen sääty-yhteiskunnan tuolle puolen pitäen samalla kiinni aateliston etuoikeuksista, paljastaa hänen näkemystensä ambivalenttisuuden.
Tosiasiallisesti aateliston ja porvariston välinen raja oli jo käynyt yhä häilyvämmäksi ja "rahan valta" kasvanut kasvamistaan ja osa aatelistosta ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin (Neumann 1949, xix–xxiii; Chaussinand-Nogaret 1997a, 897 ja Chaussinand-Nogaret 1997b, 898). Itsekin markkinoilla toimivana viininviljelijänä ja myös Englannin kokemustensa valossa Montesquieu tiesi hyvin, että ainakin osa aatelistoa oli tempautunut mukaan markkinoiden alati kovenevan kilpailun maailmaan ja että syvälle käyvä yhteiskunnallinen muutos uhkasi aateliston asemaa ylimpänä "valtiollisena" säätynä (ks. Zmora 2001, 106–107; Montesquieun suhteesta markkinoihin, ks. esim. Morilhat 1996, 7; Richter 1977, 10).
Kauppa-aateliston (la noblesse commerçante) kehitys oli edennyt pisimmälle juuri Englannissa, jossa myös "luonnollisiin" säätyeroihin perustuva monarkia oli heiken-tynyt: "Käytäntö, joka Englannissa sallii aateliston käyvän kauppaa, on yksi niistä asioista, jotka vaikuttavat siellä eniten monarkkisen hallitusmuodon heikkenemiseen". (LH XX.21, 598.) Ilmeisesti Montesquieu tarkoitti monarkian prinsiipin heikkenemistä eli aateliston toimintaa ohjanneen "kunnian" väistymistä muunlaisten, "egaalimpien" (kilpailun vapaus) passioiden tieltä. Hän jopa päätteli, että Englannissa "tasavalta kätkeytyy monarkian hahmoon" (LH V.19, 304). Kaupankäynnin salliminen aatelistolle tulisikin tuhoamaan sen itsensä "kunniallisena aatelina", mutta ei suinkaan toisenlaisia periaatteita toimissaan noudattavaa porvaristoa (LH XX.21, 598). Englannin, Ranskan ja muiden eurooppalaisten valtioiden kehitys tulikin pian osoittamaan, ettei aatelistoa "tuhottu" vain väkivalloin poliittisissa vallankumouksissa, vaan myös sen rauhanomaisen kehityksen myötä, jossa kapitalistisen tuotantotavan ja sen edellyttämän liberaalin "demokraattisen" elinkeinovapauden ja vapaakaupan voimaansaattaminen pakottivat myös yläsäädyn jäsenet pelastamaan nahkansa sijoittamalla sukuvarallisuutensa kapitalistiseen tuotantoon. Aateliston transformaatio "porvaristoksi" tulikin olemaan eräs 1700-luvun loppupuolen ja 1800-luvun eurooppalaisen kapitalismin ominaisuus.
Voltairen kärjistetty väite Montesquieun "liiasta feodaalisuudesta" osuu asian ytimeen: Montesquieu todella oli liian feodaalinen, taantuvan ja väistyvän aatelissäädyn mies, joka ei osannut tai halunnut erottaa oman säätynsä ja modernien kansakuntien tulevaisuutta toisistaan. Toisaalta juuri Montesquieun ajattelun ambivalenttisuus ja sisäiset jännitteet tekevät hänestä kirjoittajan, jonka teoksista hyvinkin erilaisten oppien kannattajat ovat voineet löytää omansa.
Kuten Durkheim korosti, Montesquieun käsitys "politiikasta" oli perusteiltaan "yhteiskunnallinen". Yhteiskunnallisten suhteiden tosiasiallinen luonne ratkaisi sen, mikä hallitusmuoto kulloinkin oli paras mahdollinen. Mitään patenttiratkaisua tähän ei ollut olemassa. Politiikan yhteiskunnallisesta ymmärryksestä kertoi myös Montesquieun näkemys siitä, ettei demokratiaan perustuva tasavalta ollut mahdollinen suurten yhteiskunnallisten ja taloudellisten erojen vallitessa. Hän mainitsi kuitenkin yhden poikkeuksen, liittotasavallan (république fédérative) (LH IX.1, 369). Ensimmäinen "montesquieulaisia" periaatteita soveltava perustuslaki tulikin olemaan Yhdysvaltain perustuslaki (1778), johon presidentin vahva asema toi vahvan monarkistisen elementin.
Kuten sanottu, seuraavan vuosisadan eurooppalaisissa valtiosääntöuudistuksissa varsinkin Montesquieun "vallanjako-opilla" tuli olemaan merkittävä rooli. Sen sijaan hänen politiikan "yhteiskunnalliseen" tulkintaan perustuva näkemyksensä demokratian ehdoista ja edellytyksistä jäi vaille sanottavaa huomiota. "Demokratia" alettiin 1800-luvulta lähtien, liberalismin nousun myötä, tulkita aiempaa kapeammin edustukselliseksi demokratiaksi (tai pian liberaalidemokratiaksi), erilliseksi ymmärretyksi "poliittisen" alueeksi, jossa valtiovalta jakautui lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan. Sen sijaan, että demokratian ehtona olisi Montesquieuta seuraten pidetty kansalaisten sosiaalis-taloudellista tasavertaisuutta, demokratia tulkittiin nyt kapeammin poliittis-valtiollisen vaali- ja päätöksenteko-järjestelmän ominaisuudeksi. Toisaalta tällainen "kesytetty" demokratia teki mahdolliseksi sen, että nousevat työväenluokat oli mahdollista ottaa hallitusti mukaan poliittiseen päätöksentekoon ja myös valtiovallan käyttöön. Tätä "politiikan" erillistymistä edisti myös ihmistieteiden kehitys. Syntyvien erityistieteiden myötä "politiikan", "talouden", "moraalin" ja myös "sosiaalisen" tutkimus jakautuivat erillisiksi oppiaineiksi ja tieteenaloiksi, mikä puolestaan vaikeutti ennen jakautumista kirjoittaneiden filosofien kohdallista lähestymistä ja ymmärtämistä, mikäli tällaiseen edes pyrittiin (ks. tästä Richter 1977, 8).
"Poliittisen", "taloudellisen" ja "sosiaalisen" toisistaan erkaantumisen myötä myös sosiaalis-taloudellisesti hyvinkin eriarvoisia luokkayhteiskuntia voitiin nyt kutsua "demokratioiksi", vaikka omistus- ja luokkasuhteet (myös erilliseksi sektoriksi määritelty, yksityisomistukseen perustuva "talous") jätettiinkin tasavertaisuuden vaatimusten ulkopuolelle. Tällaiseen kehitykseen kiinnitti (myönteistä) huomiota jo Alex de Tocqueville (1805–1859). Hänen mukaansa Yhdysvallat osoitti todeksi sen, että "demokratia voi varsin hyvin päästä hallitsemaan yhteiskuntaa, jos se kunnioittaa omistusta, tunnustaa oikeudet, suvaitsee vapautta ja antaa arvoa uskonnolle". Silloin demokratia ei suinkaan samastu "kumoukseen, anarkiaan, ryöstöön ja murhaan" (sit. Mayer 1956, 56). de Tocqueville tahtoi valistaa aikansa eurooppalaisia eliittejä, jotka vielä tuolloin (1830-luvulla) yleisesti katsoivat, että demokratia tarkoitti kansanjoukkojen harjoittamaa "enemmistön tyranniaa". Demokratia oli helppo samastaa ajassa nouseviin, yksityisomistusta uhanneisiin kumouksellisiin oppeihin, kun taas de Tocqueville pyrki näkemään demokratian myönteisen roolin kapitalististen yhteiskuntien kehityksessä (ks. Lahtinen 2009, 305–306). Vaikka de Tocqueville ei suoraan viittaakaan Demokratia Amerikassa -teoksessaan (1835) Montesquieuhan, niin siinä on helppo havaita lukuisia epäsuoria kommentteja Lakien hengen näkemyksiin. de Tocqueville esimerkiksi vertailee vanhaa aateliston aristokraattista kunnian käsitystä amerikkalaisten porvarillisiin käsityksiin kunniasta osana yrittämisen ja kaupankäynnin henkeä (de Tocqueville 2006, 18. luku, jonka otsikko on "Mitä Yhdysvalloissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa tarkoitetaan kunnialla?"). Olisikin mitä mielenkiintoisin tehtävä vertailla näiden kahden ranskalaisen valtioteoreetikon näkemyksiä keskenään - ehkä myös "välittävä jäsen" Rousseau mukaan ottaen.
Montesquieun "ilmastoteoria" oli puolestaan helppo leimata arkaaiseksi opiksi ilmaston määräävästä vaikutuksesta kansakuntien kehityksessä. Hienojakoisempi tulkinta olisi edellyttänyt Montesquieun politiikan teorian yhteiskunnallisten asettamusten huomioon ottamista. Vasta silloin myös hänen ilmaston vaikutuksia koskevat käsityksensä olisivat voineet avautua kaikessa rikkaudessaan, "fyysisten" ja "moraalisen" syiden kompleksisena historiallisena prosessina.
Montesquieun ajattelun "yhteiskunnallisten" ulottuvuuksien ja seurausten sivuut-taminen on osin aiheuttanut myös sen, etteivät radikaalien oppien ja aatteiden kannattajat ole sitten Ranskan vallankumouksen päivien juurikaan huomioineet Montesquieun teorioita. Hänen "yhteiskunnalliset" näkemyksensä ovat jääneet hallitsevien, kapeasti "poliittisten" tai "konstitutionaalisten" tulkintojen varjoon. "Liiasta feodaalisuudestaan" huolimatta Montesquieun "yhteiskunnallinen" tulkinta demokratian ja politiikan ehdoista ja edellytyksistä voisi kuitenkin edelleen tarjota kiinnostavia näkökulmia myös nykyisten yhteiskuntien demokratian ongelmiin. Tällöin hänen näkemyksensä saattaisivat löytää seurakseen myös toisen merkittävän politiikan yhteiskunnallisten ehtojen erittelijän, poliittisen talouden kritiikin Pääomassaan esittäneen Karl Marxin.
Suomalaisen valtioteoreettisen ajattelun historiassa merkittävin Lakien hengestä ammentava teos on J. V. Snellmanin, Läran on Staten (1842). (ks. "Snellman, Johan Vilhelm".) Vaikka sen rakenne muistuttaa ulkoisesti Hegelin Oikeusfilosofiaa, Snellman nojaa argumentaatiossaan monessa suhteessa nimenomaan Montesquieun näkemyksiin, kuten tämän ajatukseen siitä, että lait ja hallitusmuoto tulee sovittaa kunkin kansakunnan ajallis-paikallisiin erityispiirteisiin. Snellmanin "montesquieulaisuuden" systemaattinen osoittaminen voisi osaltaan romuttaa vakiintuneita yksioikoisia käsityksiä Snellmanin "hegeliläisyydestä". Snellmanin jälkeen suomalainen Montesquieu-tutkimus on ollut hyvin vähäistä. Viimeisin systemaattinen, joskin lyhyt esitys lienee Antero Jyrängin artikkeli "Montesquieu: miksi lakeja ja mitä lakien takana" oikeusfilosofian klassikkoja esittelevässä teoksessa Filosofien oikeus (2001). Historioitsija Matti Viikarin postuumisti julkaistuun teokseen Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta (1995) sisältyy laaja tutkielma "1700-luvun keskiaikaa ja feodalismia koskevan keskustelun piirteitä" (1982), jossa Montesqueiu nousee esille feodalismia koskevan keskustelun yhteydessä. Matti Klinge puolestaan hahmottaa teoksessa Kävelyllä Pariisissa (1995) "kävelijän tietoteoriaa" (s. 7–35) Montesquieun imponoimana. Ensimmäinen laajempi suomalainen Montesquieu-tutkielma odottaa edelleen tekijäänsä.
Montesquieun kootut teokset
Montesquieun kootuista teoksista on tekeillä 22-osainen kriittinen laitos Œuvres complètes (1998-, Voltaire Foundation (Oxford) ja Istituto italiano per gli Studi Filosofici).
Olemassa olevat laitokset:
Œuvres complètes, toim. Édouard Laboulaye, Paris 1875–1879 (Kraus reprint 1970), 7 osaa.
Œuvres complètes, toim. Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris 1949 ja 1951, 2 osaa.
Œuvres complètes de Montesquieu, päätoim. André Masson. Nagel, Paris 1950–1955, 3 osaa.
Johdatuksia ja näkökulmia Montesquieuhön
Montesquieuta käsittelevien tutkimusten määrä lasketaan tuhansissa. Seuraavassa on listattu valikoima yleisluonteisia johdatuksia hänen ajatteluunsa ja toimintaansa.
Althusser, Louis (1959). Montesquieu. La politique et l'histoire. Presses Universitaires de France, Paris. (Engl. teoksessa Althusser, Louis (1972). Politics and History. Montesquieu, Rousseau, Marx. New Left Books, London.)
Aron, Raymond (1967). "Montesquieu". Teoksessa R. Aron. Les étapes de la pensée sociologique. Gallimard, Paris. (Engl. teoksessa R. Aron (1965). Main Currents in Sociological Thought, 1. Penguin Books, London and New York.)
Benrekassa, Georges (1968). Montesquieu. Presses Universitaires de France, Paris.
Cohler, Anne M. (1989). "Introduction". Teoksessa Montesquieu: The Spirit of Laws. Käänt. & toim. Anne M. Cohler, Basia Carolyn Miller & Harold Samuel Stone. Cambridge University Press, Cambridge, xi–xxx.
Cotta, Sergio (1953). Montesquieu e la Scienza della società. Ramella, Torino.
de Casabianca, Denis (2003). L'esprit des lois. Montesquieu. Ellipses, Paris.
Durkheim, Émile (2002). La contribution de Montesquieu à la constitution de la science sociale. Thèse originalement publiée dans la Revue d'Histoire politique et constitutionelle, juillet–décembre 1937. Édition électronic réalisée à partir du livre d'Émile Durkheim. Montesquieu et Rousseau. Précurseurs de la sociologie (pages 25 à 113). Verkossa: classiques.uqac.ca/classiques/Durkheim_emile/Montesquieu_Rousseau/Rousseau/Rousseau.html
Goldzink, Jean (2001). Montesquieu et les passions. Presses Universitaires de France, Paris.
Le Dictionnaire électronique Montesquieu. Verkossa: dictionnaire-montesquieu.ens-lsh.fr/
Lowenthal, David (1999). "Introduction". Teoksessa Montesquieu: Considerations on the Causes of The Greatness of the Romans and Their Decline. Käänt. David Lowenthal. Hackett, Indianapolis, 1–20.
"Montesquieu et la Révolution", 1689, 1789, 1989. Réd. Georges Benrekassa et Jean Ehrard. Dix-huitième siècle, No. 21, 5–186.
Morilhat, Claude (1996). Montesquieu, politique et richesses. Presses Universitaires de France, Paris.
Neumann, Franz (1949). "Montesquieu". Teoksessa Montesquieu: The Spirit of Laws. Käänt. Thomas Nugent. Hafner Press, New York, ix–lxiv.
Richter, Melvin (1977). The Political Theory of Montesquieu. Cambridge University Press, Cambridge.
Schlossen, Hans (1990). Montesquieu, Ein Aristokratische Geist der Aufklärung. W. de Gruyter, Berlin.
Shackleton, Robert (1961). Montesquieu. A Critical Biography. Oxford University Press, Oxford.
Shackleton, Robert (1988). Essays on Montesquieu and the Enlightenment. Voltaire Foundation, Oxford.
Shklar, Judith N. (1987). Montesquieu. Oxford University Press, Oxford and New York.
Spector, Céline (2001). Le vocabulaire de Montesquieu. Ellipses, Paris.
Spector, Céline (2004). Montesquieu. Pouvoirs, richesses et sociétés. Presses Universitaires de France, Paris.
Starobinski, Jean (1994). Montesquieu. Seuil, Paris.
Stubbe-da Luz, Helmut (1998). Montesquieu. Rowohlt, Reinbek bei Hamburg.
Volpilhac-Auger, Catherine (2008). "Préface". Teoksessa Montesquieu: Considerations sur les causes de la grandeur des Romains et leur décadence. Édition de Catherine Volpilhac-Auger avec la colloboration de Catherine Larrère. Gallimard, Paris, 7–60.
Montesquieu
Montesquieu, Charles de (1951). De L'esprit des lois. Œuvres complètes, tome II. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 227–995 (= LH).
Montesquieu, Charles de (1951). Considerations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence. Œuvres complètes, tome II. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 69–224 (= Cons.).
Montesquieu, Charles de (1949a). Notes sur l'Angleterre. Œuvres complètes, tome I. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 875–884.
Montesquieu, Charles de (1949b). Mes pensées. Œuvres complètes, tome I. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 973–1574.
Montesquieu, Charles de (1951a). Réponses et explications données a la Faculté de Théologie. Œuvres complètes, tome II. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 1172–1195.
Montesquieu, Charles de (1951b). Essai sur les causes qui peuvent affecter les esprits et les caractères. Œuvres complètes, tome II. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 39–68.
Montesquieu, Charles de (1951c). Essai sur le Goût dans les choses de la nature et de l'art. Œuvres complètes, tome II. Texte présenté et annoté par Roger Caillois. Biblioteque de la Pleiade, Gallimard, Paris, 1240–1263.
Montesquieu, Charles de (1988). Persialaisia kirjeitä. Suomentanut ja johdannon sekä selitykset kirjoittanut J.V. Lehtonen. Kolmas painos. Karisto, Hämeenlinna.
Montesquieu, Charles de (1989). The Spirit of Laws. Käänt. & toim. Anne M. Cohler, Basia Carolyn Miller and Harold Samuel Stone. Cambridge University Press, Cambridge.
Montesquieu, Charles de (2008). Persian Letters. Käänt. Margaret Mauldon. Oxford University Press, Oxford.
Muu kirjallisuus
Althusser, Louis (1959). Montesquieu. La politique et l'histoire. Presses Universitaires de France, Paris.
Barny, Roger (1989). Montesquieu patriote?. Dix-huitième siècle, No. 21, 83–95.
Chaussinand-Nogaret, Guy (1997a). "Noblesse". Teoksessa Dictionnaire européen des Lumières. Sous la direction de Michel Delon. Presses Universitaires de France, Paris, 895–898.
Chaussinand-Nogaret, Guy (1997b). "Noblesse d'affaires". Teoksessa Dictionnaire européen des Lumières. Sous la direction de Michel Delon. Presses Universitaires de France, Paris, 898–900.
Cohler, Anne M. (1989). "Introduction". Teoksessa Montesquieu: The Spirit of Laws. Käänt. & toim. Anne M. Cohler, Basia Carolyn Miller & Harold Samuel Stone. Cambridge University Press, Cambridge, xi–xxx.
de Casabianca, Denis (2003). L'esprit des lois. Montesquieu. Ellipses, Paris.
de Tocqueville, Alexis (2006). Demokratia Amerikassa. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, Helsinki.
Desgraves, Louis (1994). "Postface". Teoksessa Montesquieu: Essai sur le goût. Payot & Rivages, Paris, 61–88.
Duranton, Henri (1989). "Fallait-il brûler L'Esprit des lois?" Dix-huitième siècle, No. 21, 59–72.
Durkheim, Émile (2002). La contribution de Montesquieu à la constitution de la science sociale. Thèse originalement publiée dans la Revue d'Histoire politique et constitutionelle, juillet–décembre 1937. Édition électronic réalisée à partir du livre d'Émile Durkheim. Montesquieu et Rousseau. Précurseurs de la sociologie (pages 25 à 113). Verkossa: classiques.uqac.ca/classiques/Durkheim_emile/Montesquieu_Rousseau/Rousseau/Rousseau.html
Eisenmann, Charles (1933). L'Esprit des Lois et la séparation des pouvoirs. Mélanges Carré de Malberg, Paris 1933, 163–192.
Goldzink, Jean (2001). Montesquieu et les passions. Presses Universitaires de France, Paris.
Hampson, Norman (1983). Will & Circumstance. Montesquieu, Rousseau and the French Revolution. Duckworth, London.
Kahn, Andrew (2008). "Introduction". Teoksessa Montesquieu: Persian Letters. Käänt. Margaret Mauldon. Oxford University Press, Oxford.
Klinge, Matti (1995). Kävelyllä Pariisissa. Matkoja ja kirjoja. Otava, Helsinki.
Lahtinen, Mikko (2009). "Hyvinvointivaltion tulevaisuus ja kamppailut hegemoniasta". Teoksessa Heikki Taimio (toim.): Kurssin muutos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin. Työväen sivistysliitto, Helsinki, 303–318.
Mayer, J.P. (1956). Alexis de Tocqueville massojen aikakauden ennustaja. Suom. J.A. Hollo. Otava, Helsinki.
Meiksins Wood, Ellen (1994). A Tale of Two Democracies. History Today, Vol. 44, 50–55.
Morilhat, Claude (1996). Montesquieu, politique et richesses. Presses Universitaires de France, Paris.
Neumann, Franz (1949). "Montesquieu". Teoksessa Montesquieu: The Spirit of Laws. Käänt. Thomas Nugent. Hafner Press, New York, ix–lxiv.
Rétat, Pierre (1989). "1789: Montesquieu aristocrate". Dix-huitième siècle, No. 21, 73–82.
Richter, Melvin (1977). The Political Theory of Montesquieu. Cambridge University Press, Cambridge.
Shklar, Judith N. (1987). Montesquieu. Oxford University Press, Oxford & New York.
Spector, Céline (2001). Le vocabulaire de Montesquieu. Ellipses, Paris.
Starobinski, Jean (1994). Montesquieu. Seuil, Paris.
Stubbe-da Luz, Helmut (1998). Montesquieu. Rowohlt, Reinbek bei Hamburg.
Vallinder, Torbjörn (1989). "Montesquieu and Constitution-making in Sweden, 1809–1815, Part I". Vetenskapsocieteten i Lund Årsbok 1989, 112–130.
Vallinder, Torbjörn (1992). "Montesquieu and Constitution-making in Sweden, 1809–1815, Part II". Vetenskapsocieteten i Lund Årsbok 1992, 103–113.
Zmora, Hillay (2001). Monarchy, Aristocracy and the State in Europe 1300–1800. Routledge, London & New York.