Kehitysetiikka
Teppo Eskelinen (julkaistu 26.9.2007)
Soveltavan etiikan piirissä kolmannen maailman äärimmäisen köyhyyden ja nälänhädän hyväosaisille aiheuttamista moraalisista velvollisuuksista on keskusteltu erityisesti 1970-luvulta alkaen. Myöhemmin keskustelu on laajentunut velvollisuuksista päämääriin. Erityisesti kehitysavun laihat tulokset ja kehityksen toimijoiden toisinaan ristiriitaiset käsitykset kehityksen päämääristä ovat nostaneet uutta keskustelua 1990-luvulta lähtien. Tällöin kysymys on ollut ennen kaikkea ”kehityksen” määritelmästä. Useimmiten tällöin on pyritty käsitteen uudelleenmäärittelyyn tai keskusteltu kehityksen ristiriitaisten päämäärien tuottamista dilemmoista.
Yhteiskunnallisen kehityksen käsite on poliittisessa keskustelussa taajaan esiintyvä käsite. Sen sisällöt jäävät kuitenkin moniselitteiseksi, minkä vuoksi käsite kaipaa tarkempaa analyysia. Vaikka käsitettä käytetään monenlaisissa yhteyksissä globaalisti, filosofisen etiikan keskusteluissa käsite nousee esille erityisesti kehitysavun ja globaalin oikeudenmukaisuuden kysymysten yhteydessä. Tällöin taustalla on empiirinen huomio siitä, että esimerkiksi edelleen noin 800 miljoonaa ihmistä maapallolla elää äärimmäisessä köyhyydessä, ja moraalinen huomio siitä, että tämä aiheuttaa joitakin velvollisuuksia hyväosaisemmille. Kehitysetiikan keskusteluissa siis voidaan pohtia sitä, kuinka vahvoja velvollisuuksia maailman hyväosaisilla on puuttua tähän köyhyyteen, tai toisaalta sitä, mitä kehityksellä tavoitellaan. Tätä keskustelua kutsutaan yleisesti kehitysetiikan keskusteluksi.
- Köyhyys ja velvollisuudet
- Mitä kehitys tarkoittaa?
- Normatiivisuus / deskriptiivisyys ja etymologia
- Kehityksen dilemmoja
- Hyvinvointi
- Toimintamahdollisuudet
- Kehitysetiikan tutkimus Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemistoa
- Kirjallisuus
Kehityseettisen keskustelun voi sanoa alkaneen 1970-luvulla Peter Singerin artikkelin ”Famine, affluence and morality” myötä. Artikkelissaan Singer toi ensimmäistä kertaa filosofisen etiikan keskustelun piiriin kysymyksen maailman rikkaiden velvollisuuksista köyhiä kohtaan. Singer esitti jyrkän utilitaristisen teesin, jonka mukaan rikkaiden on luovuttava aineellisesta hyvästä siihen pisteeseen saakka, kun enemmästä luopuminen alkaisi uhata heidän omaa hyvinvointiaan. Singer puhuu tässä yhteydessä ”moraalisesti relevanttien hyvien” jakautumisesta. Toisin sanoen Singerin mukaan esimerkiksi autoa, joka ei ole moraalisesti relevantti hyvä, ei tulisi hankkia ennen kuin nälkää näkevät ovat saaneet ruokaa, joka on moraalisesti relevantti hyvä.
Singer päätyy teesiinsä kahden yksinkertaisen premissin kautta. Ensimmäisen mukaan äärimmäinen köyhyys on moraalisesti erittäin paha asia ja tuottaa muille ihmisille velvollisuuksia puuttua asiaan. Toinen premissi on, että fyysinen etäisyys ihmisten välillä ei ole moraalisesti merkittävä asia. Käytännössä Singer katsoo maailman rikkaiden moraaliseksi velvollisuudeksi lahjoittaa suurimman osan tuloistaan köyhyydestä kärsivien hyväksi. Singer pitää itseään konsekventialistina, ja sanoo että tähän tulokseen on päädyttävä, jos lopputulosten ajatellaan olevan ratkaisevia.
Singerin teorian jyrkkyyteen on reagoitu moni tavoin. Jotkut filosofit ovat esittäneet samoista premisseistä käsin lievempiä velvollisuuksia implikoivia teorioita. Tällöin lähtökohtana on, että moraalisesti relevantteja hyviä ovat muutkin kuin ne, jotka tähtäävät suoraan perustarpeiden tyydyttymiseen. Rikkaiden ei siis voida olettaa olevan suoraan velvollisia luopumaan tällaisten hyvien tavoitteluun käyttämistään varoista. Tällöin velvollisuudet auttaa maailman köyhiä olisivat huomattavasti vähäisempiä kuin Singerin teoriassa, vaikkakin suurempia kuin nykyiset lahjoitusten tasolla ilmenevät. Esimerkiksi Garrett Cullity ja Peter Unger ovat esittäneet tämäntyyppisiä teorioita.
Jotkut teoreetikot ovat taas problematisoineet kysymystä, kenen täytyisi olla ensisijaisesti vastuussa kehityksestä köyhissä maissa. Singer lähtee siitä, että yksilöillä on voimakkaita velvollisuuksia. Perinteisiä kansainvälisten suhteiden teorioita mukailevat oikeudenmukaisuusteoriat, kuten John Rawlsin ”Law of Peoples”, lähtevät taas siitä, että paikallisen valtion vastuu on ensisijainen. Toisaalta esimerkiksi Onora O'Neill on esittänyt kantilaisesta perspektiivistä, että yksiselitteistä vastuuta köyhyyteen puuttumisesta täytyy jakaa kaikkien siihen kykenevien tahojen kesken, sen sijaan, että vedottaisiin kenen tahansa äärimmäisiin velvollisuuksiin. O’Neillin mukaan kenen tahansa velvollisuuksiin vetoaminen johtaa käytännössä siihen, että kenelläkään ei ole eksplisiittisiä velvollisuuksia.
Viime aikoina eniten keskustelua on herättänyt Thomas Poggen teoria. Pogge ei käsittele velvollisuuksien agentteja, vaan luonnetta. Poggen mukaan rikkaiden ei tulisi ajatella velvollisuuksiaan äärimmäisessä köyhyydessä eläviä kohtaan ensisijaisesti positiivisina, vaan negatiivisina velvollisuuksina. Esimerkiksi Singerin teoriassa velvollisuudet jäsentyvät voimakkuudestaan huolimatta negatiiviksi. Toisin sanoen kyseessä ovat auttamisen, eikä vahingoittamatta jättämisen velvollisuudet. Poggen mukaan nykyinen globaali talousjärjestelmä (”global order” / ”global basic structure”) vahingoittaa köyhiä, ja järjestelmästä hyötyvien tulisi kompensoida negatiivisten velvollisuuksiensa rikkomista.
Keskustelussa velvollisuuksista vallitsee joka tapauksessa lähes täydellinen konsensus siitä, että rikkailla mailla tai niiden kansalaisilla on jonkinlaisia velvollisuuksia puuttua äärimmäiseen köyhyyteen. Ainoana poikkeuksena tästä ovat jotkut uusmalthusilaiset teoriat, joiden mukaan apu johtaa väestönkasvuun, joka johtaa utilitaristisesti vielä huonompiin lopputuloksiin tulevaisuudessa. Näitä teorioita pidetään kuitenkin empiirisesti kyseenalaisina.
Singer lähti siitä, että velvollisuudet köyhiä kohtaan ovat mitä tahansa lahjoittamista. Siinä missä Singer jätti avun muodon spesifioimatta, tänä päivänä vallitsee laaja konsensus siitä, että velvollisuuksien toteuttamisen muoto on pikemminkin kehityksen edistäminen köyhissä maissa kuin esimerkiksi nälkäisten jatkuva ruokkiminen hätäapua jakamalla. Koska moraalinen ongelma on nimenomaan köyhyys, on kysyttävä kuinka köyhyyttä voidaan poistaa. Köyhyyden vastakohdaksi jäsentyy näissä keskusteluissa kehitys. Kuitenkin se, miten kehitys määritellään, on filosofinen ongelma sinänsä, jota käsittelen seuraavana.
Kehityksellä on usein historiassa tarkoitettu lähinnä sosiaalista, taloudellista ja teknologista muutosta. Tähän ymmärrykseen käsitteestä sisältyy paljon kulttuurista painolastia, mitä käsittelen alempana. Kehitysetiikasta puhuttaessa kehitys ymmärretään tyypillisesti aktiivisena toimintana, jonka tarkoituksena on johtaa parempaan elämänlaatuun ja kasvaneeseen elintasoon. Kehitystä on pyritty mittaamaan useiden erilaisten mittareiden avulla. Toisinaan mittareita on esitetty kehityksen synonyymeina, toisinaan indikaattoreina. Yleisiä mittareita ovat esimerkiksi teollinen tuotanto ja taloudellinen kasvu, inhimillinen hyvinvointi, sivistys ja niin edespäin. Karkeasti sanottuna kehitys ymmärrettiin siirtomaa-aikana sivistyksen lisääntymisenä, modernisaatioaikana taloudellisena kasvuna ja jälkiteollisena aikana inhimillisenä hyvinvointina.
Varsinaista kehitysteoriaa on ollut olemassa 1950-luvulta lähtien. Varhaisissa teorioissa kehityksellä tarkoitettiin yhteiskunnallista tilaa, joka on rikas ja laajasti moderni. Vaikka ”rikkaus” on ensi sijassa taloudellinen ja ”moderni” sosiologinen käsite, nämä käytännössä kietoutuivat yhteen perinteisessä kehitysteoriassa. Tällöin katsottiin, että kehitys johtaa kaikki maapallon valtiot samalle kehitysasteelle. Kyseessä oli siis teoria siitä, minkälainen yhteiskunnallisen kehityksen päätepiste on. Teorian kannattajia kutsuttiin modernisaatioteoreetikoiksi.
Myöhemmässä keskustelussa kehitys on useimmin tarkoittanut laajaa inhimillisen hyvinvoinnin tilaa, jota kuvaavat esimerkiksi lukutaidon ja terveyden kaltaiset indikaattorit taloudellisen kasvun ohella. Tällöin yleisemmin käytetty käsite on ollut inhimillinen kehitys (human development). Inhimillisen kehityksen indikaattoreiden pohdintaan on osallistunut myös filosofeja, esimerkiksi Christian Barry. Inhimillinen kehitys on ollut yleinen käsite keskustelussa, koska sen katsotaan vastaavan ongelmaan, jonka pelkkään talouskasvuun nojautuminen kehityksen määritelmänä johtaa. Talouden kasvu ei tarkkaan ottaen ole tapahtuma sinänsä vaan teoreettinen kuvaus erilaisten tapahtumien joukosta, ja voi sisältää myös hyvinvoinnille kielteisiä tapahtumia. ”Hyvinvointi” on eettinen käsite siinä missä ”moderni” on sosiologinen käsite.
Toisaalta usein kehitys ymmärretään myös köyhyyden poissaolona. Käytännössä tämä määritelmä sekoittuu usein edelliseen. Köyhyyden poissaolo on hyvin eri asia kuin modernisaatioteorioiden esittämä rikkauden tila, koska yleensä köyhyyden poissaololla tarkoitetaan ainoastaan biologisen elämän minimiehtojen täyttymistä. Useimmat viralliset kehitystavoitteet määritellään tänä päivänä tämän logiikan mukaisesti.
Eräs kehityksen määritelmän ongelma on kysymys siitä, mikä on kehityksen subjekti? Kehityksestä puhuttaessa vaikuttaisi siltä, että emme puhu yksilöistä, vaan pikemmin valtion tai vastaavan laajemman subjektin tilasta. Kuitenkin keskiarvoihin perustuvat määritelmät ovat saaneet valtavasti kritiikkiä osakseen. Jos kehitystä edistetään sen vuoksi, että köyhyys on moraalinen ongelma, eikö huomiota tulisi kiinnittää nimenomaan köyhyyteen? Keskiarvomittaukset eivät kerro välttämättä mitään köyhyyden vähentymisestä. Tämä ongelma tematisoituu usein kysymykseksi missä mitassa tulojen ja muiden hyvien jakautuminen on kehityksen piirre. Toisaalta myös keskustelun painottuminen hyvinvointiin siirtää keskustelun yksilösubjektien tilan suuntaan.
Eräs kehitysetiikan keskusteluista liittyykin siihen, voidaanko moraalisten velvollisuuksien katsoa päättyneen siinä vaiheessa, kun äärimmäinen köyhyys on loppunut, toisin sanoen ihmiset elävät hengissä selviämisen minimitasolla, mutta eivät kärsi puutteesta. Eräs tapa ilmaista tämä ongelma on jakaa rikkaiden velvollisuudet moraalisiin velvollisuuksiin ja oikeudenmukaisuuteen liittyviin velvollisuuksiin. Tällöin moraalisten velvollisuuksien voidaan sanoa kattavan vain kehityksen tukemisen tälle minimitasolle asti, kun taas oikeudenmukaisuuteen liittyvät velvollisuudet ovat laajempia.
Normatiivisuus / deskriptiivisyys ja etymologia
Kehityksen käsitteen määrittelyssä merkille pantavaa on myös, että kehityksen käsitteeseen näyttää sisältyvän sekä deskriptiivinen että normatiivinen ulottuvuus. Toisin sanoen, ”kehitys” on ensinnäkin kuvaus tietynlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Toiseksi, ”kehitys” implikoi normatiivisen idean, eli ajatuksen siitä että ”kehitys” on hyvää ja toivottavaa. Koska useimmissa yhteyksissä, joissa käsitettä käytetään, näitä käyttötarkoituksia ei voi erottaa toisistaan, kehitys on luonteeltaan niin sanottu ”tiheä” eettinen käsite (”thick ethical concept”). Tällä tarkoitetaan nimenomaan sitä, että normatiivisen komponentin sisältävä käsite pitää sisällään myös kuvauksen tapahtumista. Kehitys täyttää tietyt tuntomerkit, ja käsitteeseen on rakentunut sisään tapahtuman positiivinen arvotus.
Jos kehitys olisi ainoastaan yhteiskunnallisen prosessin kuvaus, sitä voitaisiin arvioida myös kielteisesti. Toisaalta jos kehitys olisi ainoastaan synonyymi myönteiselle yhteiskunnalliselle muutokselle, se olisi avoin sisältämään mitä tahansa muutoksia, joita arvioija pitää myönteisinä. Käsite on kuitenkin yhtä aikaa molempia. Kehityksen sisältöä määriteltäessä kysymys siis kuuluu, minkälaiset tuntomerkit riittävät kuvaukseksi myönteisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta.
Eräs tapa ymmärtää kehitys on määritellä se minimikonsensukseksi positiivisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Tällöin käsityksen täytyisi kuitenkin olla kaikkien jakama. Luultavaa on kuitenkin, ettei tällaista minimikonsensusta voida saavuttaa. Jotkut ihmiset kokevat aina kielteisenä sen, mitä valtavirta ymmärtää kehityksellä. Esimerkiksi köyhyyden poistoon tähtäävät toimet saattavat olla jostakin uskonnollisesta näkökulmasta epätoivottavia. Tällöin kehitys täytyy ymmärtää normatiivisesti, toisin sanoen mikä tahansa konsensus ei voi olla tyydyttävä. Toisaalta kehityksen ideaa on kritisoitu siitä, että esimerkiksi vähemmistöryhmät voivat jäädä hankkeiden jalkoihin ja köyhtyä entisestään. Tällöin marginaalisen ryhmän esittämä kritiikki vaikuttaisi perustellulta.
Miten tahansa kehitys määritelläänkin normatiivisessa keskustelussa, niin käytännön kehitysavun piirissä kehitys on ymmärretty vuosikymmeniä synonyymisena talouskasvulle. Talouskasvun on ajateltu vähentävän köyhyyttä, mutta kuitenkin usein se on luonut uusia eliittejä, kärjistänyt tuloeroja ja luonut ympäristöongelmia. Kasvu ei ole onnistunut poistamaan köyhyyttä. Suuri osa nykyisestä kehityseettisestä keskustelusta on syntynyt modernin ajan talouskasvu-uskon kritiikkinä.
Siinä missä toiset ovat etsineet uusia kehityksen määritelmiä, toiset ovat pyrkineet dekonstruoimaan kehityksen käsitettä. Tällöin ajatuksena on, että ”kehityksen” käsitteen historialliset kerrostumat johtavat ajattelemaan kehitystä tietyllä tavalla, mikä ei ole välttämättä paras mahdollinen. Näiden teoreetikoiden mukaan käsite siis ohjaa ajatteluamme liikaa ja ongelmat johtuvat tästä.
Osa tällaisesta kritiikistä paneutuu kehityksen käsitteen etymologiaan. Esimerkiksi Gilbert Rist on analysoinut kehitystä biologiasta lainattuna käsitteenä. Ristin mukaan käsite sisältää implisiittisesti ajatuksen siitä, että yhteiskuntien muutos muistuttaa logiikaltaan kasvin muutosta. Toisin sanoen muutosta luonnehtii kaavamaisuus ja ennalta-aavistettavuus, vaiheittainen kasvu ja peruuttamattomuus. Ristin mukaan tämä metaforinen käyttö on poliittisesti rajoittavaa, luoden käsitystä siitä että länsimaissa tiedetään toisten kehityksen kulku ennalta ja osataan hallita sitä.
Douglas Lummis on tutkinut kehityksen käsitteen englanninkielisen vastineen development etymologiaa. Lummisin mukaan development-termin kanta on latinankielinen sana velop, joka tarkoittaa käärettä tai pakkausta. Saman juuren voi havaita esimerkiksi kirjekuorta tarkoittavassa sanassa envelope, ja kuoreen käärimistä tarkoittavassa sanassa envelopment. Tämän vastakohta, development tarkoittaa vastaavasti kääreiden tai pakkauksen poistamista. Kehitys tarkoittaa näin ollen tapahtumaa, jossa jotain poistuu tai poistetaan, ja samalla asian todellinen ydin tulee näkyväksi. Kuitenkin tuo asian ydin on ollut koko ajan läsnä, vaikkakin peitettynä. Tällainen metaforinen ajattelumalli häivyttää Lummisin mukaan näköpiiristä tosiasiat, että tulevaisuus on aidosti auki, sekä sen, että kehityksen sisältyy aina myös ristiriitoja ja aitoa elämänmuotojen tuhoutumista.
Huolimatta siitä, että kehityksen käsitteen kritiikki on saanut suhteellisen paljon jalansijaa akateemisessa keskustelussa, suurin osa kehitystä pohtineista filosofeista korostaa sitä, että kehityksen käsite on määriteltävissä uudelleen. Kehitystoimien heikot tulokset tulisi heidän mukaansa nähdä pikemmin valitun politiikan epäonnistumisena kuin käsitteellisenä ongelma. Kehitys ilmaisee tällöin normatiivisesti toivottavan tilanteen tai prosessin. Tehtävänä onkin määritellä, miten kehitystä voi edistää.
Koska kehitys talouskasvun synonyymiksi ymmärrettynä on tarkoittanut käytännössä menetyksiä useille väestönosille kehitysmaissa, on kehitysetiikassa alettu korostaa hyötyjen ja haittojen jakautumista. Etiikan tutkimukselle tyypillisesti kehitysetiikassa pyritään nostamaan esiin kehityksen dilemmoja, joita perinteisessä kehitysteoriassa ei ole juuri huomioitu. Esimerkkinä dilemmoja synnyttävästä tilanteesta, joka on esiintynyt keskusteluissa taajaan, on suuri patohanke. Padon alta joutuu muuttamaan pois jopa satoja tuhansia ihmisiä. Toisaalta pato synnyttää energiaa, jonka avulla voidaan pyörittää tehtaita ja mahdollisesti tuottaa taloudellista kasvua tulevaisuudessa. Patoja on usein rakennettu kehitysapuna, kun asiassa on huomioitu vain taloudelliset määreet.
Tilanteen dilemmaluonteen korostamisella tuodaan esiin nimenomaan sitä, että “kehitys” on marginalisoinut useita kohteitaan. Erityisesti köyhimmät ihmiset ovat pikemmin kärsineet kuin hyötyneet kehityshankkeista. Des Gasper puhuukin “kärsimyksen kalkyylista” tarvittavana utilitaristisena harjoituksena tällaisten tilanteiden arvioimiseen. Toisin sanoen, etiikan tehtävänä olisi osoittaa millä tavoin hyötyjä ja haittoja tällaisista hankkeista tulisi asettaa vastakkain. Keskeisiä ongelmia ovat muun muassa:
a) Oikeuksien ja utilitaristisen logiikan rajanveto. Ketään ei voi esimerkiksi pakottaa uhraamaan henkeään kehityksen nimissä. Kuitenkin usein tilanteet saattavat olla lähellä tätä, esimerkiksi maiden menetyksen johtaessa ruoantuotannon vaikeutumiseen lähes mahdottoman tasolle. Kehitysetiikan tehtävänä on siis määritellä, mikä on oikeuksien minimitaso tai perustarpeiden taso, joka ihmisille tulee pyrkiä takaamaan joka tilanteessa riippumatta kehitysnäkymistä yleisellä tasolla. Tällöin tämän tason “ylittäviä” hyviä voidaan pitää utilitaristisen logiikan kenttään kuuluvana.
b) Nykyisen ja tulevan perspektiivi. Kehityksen perspektiivi on aina tulevaisuudessa, ja näin ollen kehitykseen liittyvä utilitaristinen kalkyyli joutuu asettamaan vastakkain nykyisen kärsimyksen ja tulevaisuuden hyödyt. Kehitysetiikan ongelmaksi muodostuu näin ollen kysymys siitä mihin mittaan nykyistä kärsimystä voidaan oikeuttaa tulevaisuudessa saatavilla hyödyillä. Toisaalta esimerkiksi patohanke-esimerkkiin kuuluu kysymys: voidaanko kärsimystä oikeuttaa lainkaan tulevaisuuden hyödyillä, jos hyötyjät ovat mitä todennäköisimmin eri tahoja.
Eräs esimerkki tästä ongelmasta on keskustelu väestöpolitiikasta. “Malthusilaisen” kehitysetiikan kannattajat esittävät, että eettisessä pohdinnassa tulisi huomioida väestönkasvun aikaansaamat tulevaisuuden kärsimykset. Voidaanko yksilöiden lisääntymisvapauksia rajoittaa sillä perusteella, että tulevaisuudessa väestöä on itsensä elättämään kykenevä määrä?
Toisaalta tulevaisuuden perspektiivin ongelmaan kuuluu myös kehityksen ja riiston rajanveto. Arturo Escobar on huomauttanut, että tämä rajanveto on usein erittäin häilyvä. Esimerkkinä voidaan ajatella tilannetta, jossa kehitysmaahan tulee uusia teollisia työpaikkoja, joissa maksetaan hieman paikallista tasoa korkeampaa palkkaa, mutta hyödyt valuvat pääosin teollisuusmaiden kuluttajille ja tehtaan omistajille. Kehityksen ja riiston välisen rajanvedon näyttäisikin ratkaisevan tulevaisuusperspektiivi eli odotukset muutosten seurauksista pitkällä tähtäimellä.
c) Utilitaristisen kalkyylin painotukset. Vaikka utilitarismi on periaatteessa tasa-arvoinen ideologia, eli jokaisen ihmisen onnellisuuteen kiinnitetään yhtä paljon huomiota, voidaan joissakin tilanteissa painottaa joidenkin ihmisryhmien etuja. Taloustieteellinen preferenssiteoria esimerkiksi painottaa utiliteetteja ostovoiman mukaan. Eräät yhteiskuntafilosofit puolestaan katsovat, että köyhimpien intresseille tulisi antaa enemmän painoarvoa. Tällä argumentilla voi olla relevanssia myös käytännön tilanteissa. Jos palataan jälleen patoesimerkkiin, voidaan perustellusti kysyä, tulisiko patoalueen asukkaiden intressien painaa enemmän kuin ulkopuolisten investoijien intressien.
Tämän “kehitystä kenelle” -logiikan lisäksi kehitysetiikan puhuttaviin ongelmiin kuuluu myös ongelma, joka voitaisiin nimetä vastaavasti “kehitystä kenen mukaan?” -ongelmaksi. Toisin sanoen, mikäli kehitystä pidetään aidosti normatiivisena käsitteenä, huomataan että ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä kehityksestä. Näin ollen ongelmaksi tulee tehdä rajanveto kehityksen minimikonsensuksen ja kehityksen demokratia-aspektin välillä. Jos esimerkiksi maata on rajallisesti, saattaa ristiriita niiden, jotka haluavat panostaa tehoviljelyyn saadakseen vientituloja ja niiden, jotka haluavat varmistaa pienviljelmillä kaikkien ruoansaannin, olla ylitsepääsemätön. Ristiriita täytyy kyetä sopimaan jollakin demokraattisella mekanismilla. Tällöin kysymys on siitä, mikä on sopiva mekanismi asioista sopimiseen, eikä niinkään prosessin lopputulos. Toisaalta minimikonsensuksen tasolla voidaan varmasti esimerkiksi sanoa, että kehitykseen kuuluu se, että nälkäisten määrä vähenee, terveydenhuoltoa ja koulutusta on saatavilla, ja niin edespäin.
Monet teoreetikot ovat myös pyrkineet määrittelemään kehityksen käsitettä uudelleen pohtimalla sen sisältöä uudessa valossa. Tällöin ”kehityksen” ajatellaan olevan normatiivinen, hyvää tai toivottavaa yhteiskunnallista muutosta tarkoittava käsite, mutta sen deskriptiivinen sisältö on määriteltävä uudelleen, koska perinteinen ymmärrys (talouskasvu=kehitys) on osoittautunut riittämättömäksi. Tässä keskustelussa keskeisimmät käsitteet, joiden ympärille kehityksen sisältö on pyritty rakentamaan, ovat hyvinvoinnin (”well-being”) ja toimintamahdollisuuksien (”capabilities”) käsitteet. Käytännössä näiden keskustelujen motivaatio on lähtenyt kehitysavun suuntaamisen valintaongelmista.
Hyvinvoinnin käsitettä ovat teoretisoineet monet kehityseetikot, kuten Nigel Dower, Des Gasper ja Denis Goulet. Toimintamahdollisuuksien tunnetuimmat teoreetikot ovat Amartya Sen ja Martha Nussbaum. Nämä filosofit ovat olleet varsin keskeisessä asemassa käytännön politiikan määrittelijöinä, sillä usein teorioiden tavoitteena on ollut ohjata osaltaan esimerkiksi institutionaalista kehitysapua.
Hyvinvoinnin käsitteestä lähtevien kehityksen käsitteen määrittelypyrkimysten ajatuksena on, että kehitys on aina tarkoittanut tilaa, jossa ihmisten hyvinvointi on maksimoitu, mutta talouskasvun ja hyvinvoinnin välille on aiemmin oletettu liian yksioikoinen side. Raha tai omaisuus ei luonnollisestikaan ole hyvinvoinnin ainoita mittareita, vaikka tämä onkin ollut pitkään implisiittisenä oletuksena kehityskeskustelussa. Vaikka rahan ja kehityksen yhteys on voitu kiistää, suuri osa kehitysteoriaa on lähtenyt siitä että talouskasvu korjaa ongelmat pitkällä aikavälillä. Hyvinvoinnin teoriassa lähdetään siitä, että on keskusteltava myös siitä, mihin raha ohjautuu. Tämä tarkoittaa sekä oikeudenmukaista tulonjakoa että kysymystä siitä, mitkä palvelut (kuten esimerkiksi terveydenhuolto) ovat hyvinvoinnin kannalta tarpeellisia. Hyvinvoinnin korostajille kyse on siis lähinnä empiirisesti virheellisen teorian korjaamisesta.
Kehitystä ei kuitenkaan ymmärretä näissä teorioissa hyvinvoinnin synonyymiksi. Pikemmin ajatuksena on, että kehitys on yhteiskunnallinen prosessi, jonka tarkoituksena on lisätä mahdollisuuksia subjektiiviseen hyvinvointiin. Kehitys ja hyvinvointi ovat siis eri kategorioihin kuuluvia käsitteitä. Tämä on ajatuksena myös kehityksen ja talouskasvun samaistavien teorioiden pohjalla. Rahan nähdään olevan neutraali väline, jonka lisääminen tarjoaa kaikille optimaaliset mahdollisuudet lisätä hyvinvointiaan. Keskustelu hyvinvoinnista kehitysetiikassa onkin pitkälti painottunut analyysiin siitä, mitä hyvinvoinnin tekijöitä taloudelliset indikaattorit eivät mittaa, ja minkälaiset indikaattorit olisivat parempia. Keskeisiä esiin nousevia teemoja ovat tällöin väkivalta, ympäristö ja marginaaliset ryhmät.
Väkivalta on keskeisimpiä alueita, joista taloudellisen kasvun puhetapa ei sano juuri mitään. Monet kehitysetiikkaa tutkineet filosofit, kuten Des Gasper ja Denis Goulet, ovatkin huomioineet että väkivallan teema on loistanut poissaolollaan toisen maailmansodan jälkeisessä kehityskirjallisuudessa näihin päiviin asti. Kuitenkin väkivallan eri muodot – sisällissodat, slummien turvattomuus, perheväkivalta – tuhoavat ratkaisevalla tavalla inhimillisen elämän perusedellytyksiä kautta maailman. Taloudellisilla laskelmilla ei ole mahdollista tavoittaa väkivallan ongelmaa muuten kuin välillisesti. Ympäristön tuhoutuminen ei myöskään näy taloudellisissa mittareissa, vaikka esimerkiksi ihmisten terveyden kannalta ympäristön hyvinvointi voi olla keskeistä. Näiden aiheiden sivuun jääminen voidaan nähdä seurauksena kehitysajattelusta, jossa taloudellisen kasvun oletetaan korjaavan ”alkuperäisen väkivallan” ongelmat.
Hyvinvointikeskustelun merkittävin koulukuntajako on jako objektivistisiin teorioihin ja preferenssiteorioihin. Näistä ensin mainitut korostavat juuri hyvän elämän objektiivisten ehtojen löytämistä ja tuomista poliittiseksi agendaksi, jälkimmäiset sitä, että vain yksilöiden omat preferenssit voivat muodostaa hyvinvoinnin normatiiviset kriteerit. Siinä missä objektivistiset teoriat ovat vaarassa sortua paternalistiseen argumentointiin, preferenssiteoriat saatavat päätyä tukemaan mitä tahansa puutteelliseen informaatioon perustuvaa tai yksilön itsensäkin vahingolliseksi tietämää preferenssiä. Esimerkiksi Martha Nussbaumin mukaan sorretut ryhmät usein omaksuvat identiteettinsä osaksi asemansa ”b-luokan kansalaisina”, minkä vuoksi heidän välittömien preferenssiensä huomioiminen ei riitä hyvinvoinnin takaajaksi.
Toimintamahdollisuuksien teorian kehittäjänä tunnetaan erityisesti Amartya Sen. Sen korostaa, että kehityksen päämääränä tulee olla ihmisten aidot mahdollisuudet tavoittaa arvostamiaan asioita. Tätä kykyä hän kutsuu toimintamahdollisuuksiksi. Kyseessä on siis kyky saavuttaa hyvinvointia pikemmin kuin hyvinvointi. Senin mukaan kehitystä edistettäessä on keskeistä tukea pikemminkin ihmisten toimintamahdollisuuksia, eikä niinkään hyvinvointia. Sen korostaa, että raha ei ole ainoa toimintamahdollisuuksien tukemisen väline. Esimerkiksi terveys tai koulutus, poliittiset olosuhteet tai muut yhteiskunnalliset järjestelyt saattavat usein ratkaisevasti vaikuttaa ihmisten toimintamahdollisuuksiin talouden tasosta riippumatta, ja siksi tällaisten tekijöiden huomioonottaminen toimintamahdollisuuksien määrittelyssä on hyvin tärkeää. Yksi Senin esimerkeistä koskee nälkäistä miestä ja paastoavaa miestä. Vaikka molempien ravintotilanne on yhtä heikko, jälkimmäinen toimii oman tahtonsa mukaisesti ja vaikuttaisi siis olevan paremmassa tilanteessa kuin edellinen. Toimintamahdollisuudet kertovat heidän tilanteestaan enemmän kuin ravitsemus.
Senin ajattelussa vapaus jäsentyy laajana käsitteenä. Sen myös korostaa positiivisia vapauksia: toimintamahdollisuuksien on oltava aitoja. Toimintamahdollisuuksia Sen pitää vapauden parempana nimenä, ja kehitystä tällaisen aidon vapauden mahdollistamisen synonyymina. Senin kehitysfilosofisesti vaikutusvaltaisin kirja onkin nimeltään ”development as freedom”. Seniä voitaneenkin pitää jonkinlaisena liberalistina, vaikka hän tavallaan pyrkiikin artikuloimaan käsitystään hyvästä elämästä. Vaikka Senin ”vapaus” on abstrakti eikä kerro mitään siitä, mitä ihmiset vapauksillaan tekevät (eikä sitä milloin vapauksia on syytä rajoittaa), se on joka tapauksessa eksplisiittisesti muotoiltu ”hyvän elämän” tavoite, jota Sen tarjoaa ”kehityksen” edistämisen perustaksi. Toimintamahdollisuuksien teorian ideana on, että juuri toimintamahdollisuudet ovat keskeisiä yhteiskunnallisesti jaettavia hyviä – ja siis myös kehityksen prosessissa jaettavia hyviä.
Senin mukaan toimintamahdollisuuksien ottaminen kehityksen mittariksi tuo seurauksia myös tulonjaolle. Esimerkiksi suhteellinen puute rahan suhteen saattaa aiheuttaa absoluuttista puutetta toimintamahdollisuuksien suhteen, esimerkiksi mahdollisuuden näyttäytyä julkisesti ilman häpeää. Näin Senin teoriassa toimintamahdollisuuksien paranemiseksi ymmärretty kehitys tulee pitäneeksi sisällään myös distributiivisen aspektin.
Myös Martha Nussbaum on kehittänyt samantapaista teoriaa kuin Sen. Myöskään Nussbaumin mukaan ei ole olennaista kysyä, kuinka tyytyväinen ihminen on, vaan sitä, mitä kyseinen ihminen todella pystyy tekemään tai olemaan. Nussbaum on kuitenkin Seniä eksplisiittisempi hyvän elämän kriteerien määrittelyssä pyrkien ihmisten toimintaedellytysten listaukseen. Siinä missä Sen on korostanut enemmän liberalistista kunkin ihmisen henkilökohtaisten päämäärien tavoittelun mahdollisuutta, Nussbaumin lähtökohta on pikemmin perfektionistinen. Nussbaum lähtee siitä, että hyvinvoinnin tekijöistä voidaan antaa globaali objektiivinen listaus, joka ylittää yksittäiset, usein puutteellisesti informoidut preferenssit.
Nussbaumin hyvän elämän tekijöiden listauksesta on keskustelu paljon. Laajemminkin toimintamahdollisuuksien teoria näyttää suuntaavan kehityksen käsitteen määrittelyä tulevaisuudessa. Erityisesti kehitysapukeskustelussa teoria on ollut vaikutusvaltainen.
Kehitysetiikan tutkimus Suomessa
Kehitysetiikkaa ei ole tutkittu suomalaisen filosofian parissa erityisen systemaattisesti. Yksittäiset filosofit ovat kuitenkin osallistuneet kansainvälisiin keskusteluihin aiheesta. Suomenkielinen perusteos, jossa asiaa käsitellään, on Heta Gyllingin toimittama Kehityksen etiikka ja filosofia.
Gasper, Des (2004). The Ethics of Development. Edinburgh University Press, Edinburgh.
Chatterjee, Deen (toim.) (2004). The Ethics of Assistance. Cambridge University Press, Cambridge.
Gylling, Heta (toim.) (2004). Kehityksen etiikka ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
Black, Cyril (1967). The Dynamics of Modernization. A Study in Comparative History. Harper & Row, New York.
Cullity, Garrett (2004). The Moral Demands of Affluence. Clarendon press, Oxford.
Escobar, Arturo (1994). Encountering Development. Princeton University Press, Princeton, NJ.
Goulet, Denis (1995). Development Ethics. A Guide to Theory and Practice. Apex Press, New York.
Lummis, C. Douglas (1997). Radical Democracy. Cornell University Press, New York.
Nussbaum, Martha (2000). Women and Human Development. Cambridge University Press, Cambridge.
O’Neill, Onora (1986). Faces of Hunger. An Essay on Poverty, Development and Justice. HarperCollins, New York.
Pogge, Thomas (2002). World Poverty and Human Rights. Cosmopolitan Responsibilities and Reforms. Polity Press, Cambridge.
Rawls, John (2001). Law of Peoples. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Rist, Gilbert (1997). History of Development. From Western Origins to Global Faith. Zed Books, Lontoo & New York.
Rostow, W.W. (1961). Stages of Economic Growth. A Non-communist Manifesto. Cambridge University Press, Cambridge.
Sen, Amartya (2000). Development as Freedom. Anchor Books, New York.
Sen, Amartya & Nussbaum, Martha (toim.) (1993). The Quality of Life. Oxford University Press, Oxford.
Singer, Peter (1972). "Famine, Morality and Affluence". Philosophy and Public Affairs, Vol.1.
Singer, Peter (1999). Practical Ethics. Cambridge University Press, Cambridge.
Unger, Peter (1996). Living High and Letting Die. Oxford University Press, Oxford.