Hegel: Logiikan tiede (Wissenschaft der Logik)
Ilmari Jauhiainen (julkaistu 2.11.2011, muokattu 16.9.2014)
Logiikan tiedettä (Wissenschaft der Logik, 1812/1813/1816/1832) pidetään yleisesti yhtenä Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831) pääteoksista. Se kattaa ensimmäisen kolmanneksen Hegelin filosofisesta järjestelmästä, jonka kaksi muuta kolmannesta koskevat luonnon- ja hengenfilosofiaa. Hegel itse katsoo Logiikan tieteen korvaavan aiemman ontologian ja metafysiikan sekä Kantin transsendentaalisen logiikan. Lisäksi Hegel tutkii Logiikan tieteessä aikansa tieteen käsitteistöä sekä muodollista logiikkaa.
- Syntyhistoria
- Vaikutus ja käännökset
- Päätulkintalinjat
- Sisällys
- Logiikan alku
- Kvaliteettiavaruudet ja äärettömyys
- Hegel ja matematiikka
- Olemisesta olemukseen
- Puhtaat olennaisuudet
- Tieteellinen selittäminen Logiikan tieteessä
- Modaalisuuksien logiikka
- Kausaalisuudesta käsitteeseen, välttämättömyydestä vapauteen
- Muodollinen logiikka Logiikan tieteessä
- Objektiiviset järjestelmät
- Epätäydellinen ja täydellinen tiedostus
- Siirtymä luonnonfilosofiaan
- Suositeltavaa jatkolukemista
Jo omaan filosofiseen järjestelmäänsä johdattavassa Hengen fenomenologiassa (Phenomenologie des Geistes, 1807; Ks. "Hegel: Hengen fenomenologia") Hegel lupasi julkaista piakkoin järjestelmänsä yhtenä niteenä. Viiden vuoden odottelun jälkeen hän sai valmiiksi kuitenkin vasta alun filosofisen järjestelmänsä ensimmäiselle osalle eli Logiikan tieteelle: vuonna 1812 ilmestyi objektiivisen logiikan ensimmäinen osa eli oppi olemisesta. Objektiivisen logiikan toinen osa eli oppi olemuksesta ilmestyi seuraavana vuonna, ja koko Logiikan tieteen täydentävä subjektiivinen logiikka eli oppi käsitteestä ilmestyi vuonna 1816. Vielä juuri ennen kuolemaansa Hegel suunnitteli Logiikan tieteen uutta painosta, mutta hänen paikoitellen hyvinkin suuret muutoksensa tekstiin ulottuivat lopulta vain oppiin olemisesta, jonka toinen painos julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1832.
Logiikan tiede on Hengen fenomenologian ohella Hegelin toinen pääteos. Hegel-tutkijoiden parissa herättääkin jatkuvaa skismaa kysymys, kumpi on merkittävämpi teos. Yhtäältä Hengen fenomenologia aiheidensa rikkaudessa ja konkreettisuudessa on helpommin lähestyttävä kuin Logiikan tieteen abstraktiot, toisaalta Logiikan tiede on ensimmäinen osa Hegelin varsinaisesta filosofisesta järjestelmästä eikä Hengen fenomenologian tavoin pelkkä johdatus järjestelmään.
Logiikan tieteen vaikutus oli huomattavimmillaan 1800-luvun loppupuolella, kun taas myöhemmin se jäi Hengen fenomenologian varjoon. Karl Marx sovelsi Hegelin logiikkaa omaan filosofiaansa, ja tämän vuoksi erityisesti Neuvostoliiton marxilaiset filosofit olivat hyvin kiinnostuneita Logiikan tieteestä. Marxin pahana tapana oli kuitenkin tulkita Hegelin tutkimien ontologisten rakenteiden piirteitä yleisinä lakeina: kun Hegel esimerkiksi sanoo kvantitatiivisten muutosten johtavan joissakin tapauksissa kvalitatiivisiin muutoksiin, Marx katsoo tämän tapahtuvan aina. Jaloilleen kääntämisen sijaan Marx ja etenkin hänen neuvostoliittolaiset seuraajansa siis pikemminkin jähmettivät Hegelin logiikan. Marxin lisäksi Logiikan tieteestä innostuivat myös brittiläiset idealistit, kuten F. H. Bradley ja John McTaggart. Britti-idealistienkaan tulkinta Logiikan tieteestä suurisuuntaisena metafyysisenä teoriana kaiken ykseydestä ei tee Hegelille oikeutta.
Osia Logiikan tieteestä käännettiin englanniksi ensimmäistä kertaa vuonna 1912, jolloin sen viimeisen kolmanneksen ensimmäinen, muodollista logiikkaa koskeva jakso ilmestyi H. S. Macranin kääntämänä (Hegel's Doctrine of the Formal Logic, Clarendon Press). Vuonna 1929 ilmestyi Macranin kääntämä Hegel's Logic of the World and Idea (Clarendon Press), joka sisältää loput Logiikan tieteen viimeisestä kolmanneksesta. Samana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen englanninkielinen käännös koko Logiikan tieteestä (The Science of Logic, kääntäjinä W. H. Johnston ja L. G. Struthers; Macmillan Company), joka sai paljon vaikutteita britti-idealistien Hegel-tulkinnoista. Pitkään paras englanninkielinen käännös Logiikan tieteestä oli A. V. Millerin käännös (1969, G. Allen & Unwin), mutta George di Giovannin uusi käännös (2010, Cambridge University Press) luultavimmin korvannee Millerin jo melko vanhentuneen käännöksen. Suomeksi on vuonna 2011 ilmestynyt Ilmari Jauhiaisen kääntämä Logiikan tieteen ensimmäinen kolmannes (Summakustantamo), ja loput teoksesta ovat ilmestymässä pikapuoliin.
Logiikan tieteen arviointia vaikeuttaa se, ettei ole selvää, mitä teos oikeastaan käsittelee. Yhtäältä sana ”logiikka” tuo mieleen tavanomaisen päättelyä tutkivan logiikan, toisaalta Hegel itse mainitsee oman logiikkansa olevan sukua sekä perinteiselle ontologialle että Kantin transsendentaaliselle logiikalle (Ks. "Kant, Immanuel"). Lisäksi Hegel ohimennen sanoo Logiikan tieteen tutkivan Jumalaa, ennen kuin tämä loi maailman.
Kaikki Hegelin antamat vihjeet ovat synnyttäneet oman tulkintasuuntansa. Näin Logiikan tiedettä on pidetty sekä pyrkimyksenä etsiä tavanomaiselle formaalille logiikalle vaihtoehtoista logiikkaa että teologisena tutkielmana. Nämä kaksi tulkintasuuntausta ovat kuitenkin selvästi marginaalisia. Nimetessään teoksensa aiheeksi logiikan Hegel lienee ajatellut käsitystä, jonka mukaan logiikka on ajattelua koskeva tiede. Hän ei siis välttämättä esitä vaihtoehtoisia päättelysääntöjä, vaan huomauttaa, että ajattelu on paljon muutakin kuin päättelyä. Lisäksi Hegelin viittaukset Jumalaan ja maailmaan voidaan hyvin tulkita metaforisiksi: Logiikan tiede tutkii sitä, mikä olisi apriorisesti katsottuna kaikkein täydellisintä.
Pääparadigmat Logiikan tieteen tulkinnoissa ovatkin ontologinen tai metafyysinen ja transsendentaalinen tai ei-metafyysinen. Näistä perinteisempi on metafyysinen tulkinta, joka katsoo Logiikan tieteen olevan metafyysinen hanke, joka kuvailee maailman perimmäistä ontologista rakennetta. Itse asiassa voidaan erotella monenlaisia ontologisia tulkintoja sen mukaan, minkälaista ontologiaa Hegelin katsotaan kannattavan. Usein ontologinen tulkinta on yhdistetty teologiseen, ja Logiikan tieteen on ajateltu kuvaavan jumalankaltaisen absoluuttisen hengen kehitysaskeleita – esimerkiksi Charles Taylorilla on tämänkaltainen tulkinta. Toisaalta vaikkapa Kenneth Westphal katsoo Hegelin ontologian olevan lähinnä holistista ja Aristoteles-tyyppistä käsiterealismia.
Ei-metafyysisen paradigman allekin lukeutuu monenlaista tulkintaa, joskin pääasiallisena tunnuspiirteenä on lukea Logiikan tiedettä enemmän episteemisenä kuin ontologisena hankkeena. Ensimmäisenä ei-metafyysisestä tulkinnasta puhui Klaus Hartmann, joka katsoi Logiikan tieteen olevan eräänlainen yleisesitys ajattelun kategorioista. Useat myöhemmät ei-metafyysisen tulkinnan edustajat, kuten Robert Pippin ja Terry Pinkard, pitävät Logiikan tiedettä Kantin transsendentaalisen logiikan jatkajana. Robert Brandom taas lukee Hegeliä analyyttisen filosofian valossa ja katsoo Logiikan tieteen edustavan normatiivista inferentialismia. Pirmin Stekeler-Weithofer puolestaan pitää Logiikan tiedettä käsitteellisenä merkitysanalyysina.
Sekä metafyysisessä että ei-metafyysisessä tulkintaparadigmassa ajatellaan yleensä, että Logiikan tiede on teoreettinen hanke, jossa pidemmälle menevät luvut kuvaavat todenmukaisempia teorioita, olipa näiden teorioiden kohde sitten mikä tahansa: yhdessä luvussa kuvattu teoria osoitettaisiin jonkin todistuksen tai argumentin avulla puutteelliseksi, ja seuraavassa luvussa esitetty teoria korjaisi aiemman puutteet. Metafyysinen ja ei-metafyysinen tulkinta ovat siis muunnelmia tulkintaparadigmasta, jota voitaisiin kutsua teoreettis-argumentatiiviseksi. Teoreettis-argumentatiivista paradigmaa vastaan puhuu kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin Logiikan tieteen luvut tuntuvat pikemminkin kuvaavan erilaisia mahdollisia rakenteita, kuten kemiallisia suhteita ja elämää, joten oletetut argumentit eivät voine ainakaan osoittaa luvuissa kuvattujen rakenteiden mahdottomuutta.
Hegel tosin ajoittain sanoo myöhemmissä luvuissa kuvattujen rakenteiden olevan aiempien totuus. Totuudella (Wahrheit) hän ei kuitenkaan tarkoita tosiasioita vastaavien lauseiden, teorioiden ja uskomusten ominaisuutta, jota hän puolestaan kutsuu oikeellisuudeksi (Richtigkeit). Sen sijaan Hegelin totuus-käsite viittaa olioihin, jotka vastaavat sitä, mitä niiden pitäisi olla: vastaavasti puhumme tosi ystävästä, kun tarkoitamme ystävää, joka toimii, kuten ystävän pitäisi toimia. Logiikan tieteen kuvaamien rakenteiden välillä tuntuukin vallitsevan eräänlainen arvohierarkia. Lisäksi Hegel tuntuu silloin tällöin vihjaavan, etteivät Logiikan tieteen luvusta toiseen johdattavat siirtymät ole todistuksia sanan perinteisessä mielessä, vaan tapoja muuttaa yksi rakenne toiseksi.
Teoreettis-argumentatiivisen paradigman sijaan voisikin nostaa käytännöllis-konstruktiivisen tulkintasuunnan. Logiikan tiedettä eivät viekään eteenpäin teoreettiset argumentit, vaan käytännölliset ohjeet, miten yhdenkaltaisesta rakenteesta voidaan ajattelussa muodostaa tai konstruoida esimerkkejä toisenlaisista rakenteista. Kirja on järjestetty siten, että myöhemmin esiin tulevat rakenteet kuvaavat jossain mielessä arvokkaampia ja olennaisempia asioita kuin aiemmat. Logiikan tieteen kuvaamat rakenteet ovat mahdollisia olemistapoja – tässä mielessä kirja on ontologinen. Toisaalta kirjan eteneminen perustuu siihen, että inhimillinen ajattelu pystyy aiempien rakenteiden perusteella ainakin mallintamaan myöhempiä rakenteita – tässä mielessä Logiikan tiede käsittelee ajattelua.
Konstruktiivisessa tulkinnassa Logiikan tieteen suhde Kantin filosofiaan ei ole yksioikoista Kantin näkemysten kiistämistä. Hegel tunnetusti esittää ajatuksen, että olio sinänsä eli erotettuna yhteydestään inhimilliseen ajatteluun on epätosi. (Vrt. "Kant: Olio sinänsä".) Argumentatiivisessa tulkintaparadigmassa on ollut miltei pakko ajatella, että Hegel halusi kiistää joko sen, että olio sinänsä olisi olemassa, tai sen, ettei oliota sinänsä voitaisi tuntea. Konstruktiivisessa tulkinnassa taas voidaan Hegelin totuuskäsitteen perusteella ajatella, että hän haluaa yksinkertaisesti kääntää filosofian huomion pois oliosta sinänsä. Jälkikantilaista filosofiaa ja etenkin Schellingiä oli riivannut ajatus, että olion sinänsä tietäminen oli ongelma, jonka ratkaiseminen paljastaisi lähes kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet. Hegelille taas olion sinänsä tietäminen ei ole lainkaan olennaista, vaan pelkkä tehtävä vailla mielekästä ratkaisua, hieman kuin luvun jakaminen nollalla: oliossa sinänsä ei inhimilliseltä kannalta ole mitään tiedettävää, joten voimme aivan hyvin sanoa, että tiedämme siitä jo kaiken tarpeellisen. Oliota sinänsä paljon tärkeämpää on tietää, millainen olio on sen vuorovaikuttaessa inhimillisen ajattelun kanssa.
Logiikan tieteessä esitetty mahdollisuus tehdä ontologiaa pelkän ajattelun avulla ei ole myöskään suoranaisesti Kantin filosofian vastainen, koska Hegelin ja Kantin ajattelun käsitteet ovat erilaiset. Kun Kantilla ajattelu on lähinnä käsitteiden ja muiden representaatioiden organisoimista ja asettamista suhteisiin toistensa kanssa, Hegelillä ajattelu on olioihin vaikuttavaa käytännöllistä toimintaa, joka todella saa jotain aikaan maailmassa. Kantilla ajattelu ei yksinään voi päätyä tietoon, koska käsitteet vaativat vielä havainnointia, joka kertoo käsitteiden viittaavaan johonkin olemassa olevaan: ajattelu on tyhjä muoto, jonka havainnointi täyttää. Hegelillä ajattelun ja havainnoinnin välinen ero on taas pikemminkin aktiivisen praksiksen ja passiivisen kognition välinen ero: pelkkä havainnointi vain ottaa vastaan ja tulkitsee olioiden määrittämiä vaikutelmia, kun taas ajattelu itseään määrittävänä toimintana määrittää myös muita olioita. Kärjistäen voisi sanoa, että kantilainen ajattelu teoretisoi talosta, mutta hegeliläinen ajattelu tarttuu vasaraan ja rakentaa talon. (Joskin Kantillakin on tilaa praktiselle ajattelulle ja toiminnalle käytännöllisen järjen kautta.) Havainnointi voisi siis hyvin olla Hegelin ajatteluksi kutsuman toiminnan tulos: hegeliläinen ajattelija voi esimerkiksi päättää tehdä työtä ja näin ansaita rahaa, ja tuloksena saadut kymmenen taaleria ovat kantilaisenkin havainnoitavissa.
Ajattelulla voi siis olla Hegelin mukaan konkreettisia tuloksia, ja ajattelun ja tahdon välillä on pelkkä aste-ero (kun Kantilla ero näyttää olevan laadullinen). Logiikan tieteessä käsitelty ajattelu on kuitenkin abstraktia eikä siinä rakenneta käsin kosketeltavia taloja. Sen sijaan Logiikan tieteessä muodostetaan kieleen pohjautuvia malleja erilaisista ontologisista rakenteista sekä näytetään, miten näkökulmaa muuttamalla samaa oliota voi tarkastella erilaisten ja jopa näennäisesti yhteen sopimattomien ontologisten rakenteiden avulla.
Hegel jakaa Logiikan tieteen kahteen osaan, objektiiviseen ja subjektiiviseen logiikkaan. Objektiivinen logiikka jakaantuu vielä oppiin olemisesta ja oppiin olemuksesta, kun taas subjektiivista logiikkaa Hegel kuvailee opiksi käsitteestä. Filosofisen järjestelmänsä yleisesityksissä Hegel jaotteleekin logiikan kolmeen osaan, kun taas jakoa objektiiviseen ja subjektiiviseen logiikkaan ei hänen tuotannossaan muutoin esiinny. Ilmeisesti hän on kuitenkin kahtiajaollaan halunnut painottaa Logiikan tieteen käsitettä koskevan osan tärkeyttä.
Oppi olemisesta jakaantuu kvaliteettia eli määreisyyttä (Bestimmtheit), kvantiteettia eli suuretta ja mittaa käsitteleviin jaksoihin. Kvaliteettia käsittelevässä jaksossa Hegel esittelee abstrakteimmat mahdolliset olemistavat ja näyttää, miten olemistapoja voi luokitella kvaliteettien mukaan. Kvantiteettia käsittelevässä jaksossa hän taas mallintaa aikansa matematiikkaa. Mittaa käsittelevä jakso puolestaan kuvaa rakenteita, jotka ovat yhdestä näkökulmasta kvantitatiivisia, mutta toisesta kvalitatiivisia.
Oppi olemuksesta lienee Logiikan tieteen osista sekavimmin järjestetty, sillä Hegel itsekin muutti sen sisäistä jaottelua järjestelmänsä myöhemmissä yleisesityksissä. Joka tapauksessa olemusta käsittelevässä jaksossa tutkitaan erilaisia kausaalisuuteen liittyviä käsitteitä. Ensimmäinen jakso olemuksesta refleksiona itsessään kuvaa abstrakteimpia mahdollisia kykyjä saada jotain aikaan sekä yleisemmin tilanteita, joissa jokin aktiviteetti toimii perusteena jonkin olion tai tilanteen syntymiselle. Toinen jakso käsittelee ilmiöiden lisäksi esimerkiksi olioiden, lakien ja voimien yleisiä piirteitä. Kolmannessa, todellisuutta käsittelevässä jaksossa Hegel mallintaa esimerkiksi modaalisuuskäsitteitä ja substanssien välisiä kausaalisia vuorovaikutuksia.
Oppi käsitteestä tutkii erityisesti itseohjautuvia rakenteita ja jakaantuu aiempien osien tavoin kolmeen osaan: subjektiivista käsitettä, objektiivisuutta ja ideaa käsitteleviin jaksoihin. Subjektiivista käsitettä koskevassa jaksossa Hegel mallintaa aikansa muodollista logiikkaa eli erilaisia arvostelma- ja päätelmätyyppejä. Objektiivisuutta käsittelevässä jaksossa kuvattavina ovat mekaaniset, kemialliset ja päämäärähakuiset järjestelmät. Lopulta ideaa käsittelevässä jaksossa Hegel kuvaa elämän ja tietoisuuden rakennetta.
Hegel pohtii paljon kysymystä, mistä logiikan pitäisi alkaa. Hän ei kuitenkaan pohdi, mitkä olisivat esimerkiksi aksioomat, josta todistelut lähtisivät liikkeelle, vaan mikä olisi ensimmäinen kohde, jota logiikassa pitäisi tutkia. Tietyssä mielessä logiikka tietysti käsittelee ajattelun rakennetta, mutta tästä ei kannata aloittaa, koska mahdollinen ajattelija ei välttämättä itse tiedä, mitä kaikkea ajatteluun voi sisältyä. Sen sijaan pitäisi aloittaa rakenteesta, jonka jokainen ainakin periaatteessa voisi tuntea, ja edetä itse ajattelun rakenteeseen näyttämällä konkreettisesti, mitä ajattelussa voidaan tällaisille rakenteille tehdä.
Hegel ehdottaa sopivaksi lähtökohdaksi olemista (Sein), jonka hän erottelee olevasta (Seiende) eli siitä, mitä on: oleminen tarkoittaa mitä tahansa tapaa, jolla asiat voisivat olla, eli lyhyemmin sanottuna asiaintilaa. Oleminen on hyvä alkupiste, koska jokainen ajattelija tuntee tilanteen, jossa asiat ovat jollakin tavalla. Mikä tahansa olemistapa ei kuitenkaan kelpaa logiikan ensimmäiseksi rakenteeksi, koska kaikkien ajattelijoiden ei voida olettaa tuntevan kaikkia mahdollisia olemistapoja. Alkuna käytetyn olemistavan pitää olla mahdollisimman tyhjä määreistä, jotta jokainen ajattelija voisi saavuttaa sen abstraktion avulla. Kaikkein puhtain olemistapa olisi Hegelin mukaan tilanne, jossa mitään ei olisi olemassa.
Jokainen ajattelija voi siis saavuttaa ajatuksissaan ”ei-minkään” tai tyhjän rakenteen abstrahoimalla jostain ajattelemastaan tilanteesta kaiken pois. Toisaalta tällaisen tyhjän tilanteen itsensä voi tulkita ajatuksissa uudeksi olevaksi: ”ei-mitään” on jossakin mielessä olemassa. On syytä huomata, että kyseessä ei ole niinkään todistus, vaan ajatuskonstruktio, joka muuttaa asioita: aiemmin ajattelussamme ei ollut mitään kohdetta, mutta nyt tämä kohteettomuus on itse otettu ajattelun kohteeksi. Hegelin ajatus perustaa logiikkansa tyhjyydelle ei siis ole liiallisiin spekulaatioihin ajautuvaa tyhjää metafysiikkaa. Itse asiassa jotain vastaavaa tapahtuu modernissa joukko-opissa, jossa kokonainen joukkojen avaruus perustetaan tyhjän joukon käsitteelle. Samoin Hegelin logiikassa tyhjän rakenteen perusteella mallinnetaan monimutkaisempia rakenteita.
Kvaliteettiavaruudet ja äärettömyys
Jokainen ajattelija kykenee siis abstrahoimaan tyhjän tilanteen mistä tahansa tilanteesta tai olemistavasta, ja vastaavasti jokainen ajattelija pystyy tyhjästä tilanteesta muodostamaan tilanteen, jossa on jotain. Tässä on muodostettu vähintään kaksi erilaista olemistapaa. Ajattelussa on näin mahdollista liittää jokainen olemistapa monenlaisten ja kvaliteetiltaan erilaisten olemistapojen muodostamaan ”avaruuteen”. Pelkästä olemisesta on päästy ”läsnäoloon” (Dasein) eli olemiseen ”jossain paikassa”. Tässä paikalla ei viitata mihinkään spatiaaliseen, vaan tiettyyn kohtaan kvaliteettien järjestelmässä.
Hegelin kuvaamassa kvaliteettiavaruudessa erilaiset olemistavat rajoittavat toisiaan: jos nyt on tällaista (esimerkiksi punaista), ei voi olla tuollaista (esimerkiksi sinistä). Nämä rajat ovat oikeastaan ainoa asia, mikä määrittelee tällä tasolla yhden olemistavan: punaista ei erota sinisestä mikään muu kuin se, että punainen ei satu olemaan sinistä. Jokainen olemistapa on näin määritelmällisesti rajoitettu eli äärellinen (Endlich): jotkin muutokset väistämättä tuhoavat tietyn olemistavan.
Toisaalta jokainen rajallinen olemistapa voidaan tulkita myös jonkin laveamman olemistavan ideaaliseksi momentiksi eli epäitsenäiseksi osatekijäksi: esimerkiksi punainen ja sininen ovat värillisyyden muunnelmia. Hegelin mukaan filosofiassa ja tieteessä on perinteisesti toimittu näin, kun erilaisia ilmiöitä ja olioita on yritetty tulkita yhden ja saman ilmiön tai olion muunnelmiksi. Laveampi olemistapa on suhteessa rajallisempaan olemistapaan tavallaan ääretön (Unendlich) tai täydellinen, koska se on vähemmän rajoitettu.
Laveampikaan olemistapa ei ole lopullinen, sillä on aina mahdollista löytää uusia olemistapoja: toisin sanoen laveamman olemistavan äärettömyys on vain suhteellista, ja laveampi olemistapa on itse pelkkä ideaalinen momentti yhä laveammasta olemistavasta. Ainoa aito äärettömyys tai täydellisyys löytyykin Hegelin mukaan jatkuvasta prosessista, jossa etsitään yhä uusia olemistapoja ja liitetään ne osaksi tunnettujen olemistapojen avaruutta: lopullisen täyteyden tilan tilalle Hegel asettaa suurimmaksi arvoksi loppumattoman täydellistymisen prosessin. Tätä prosessia ei hänen mukaansa kannata ajatella äärettömäksi etenemiseksi kohti saavuttamatonta maalia, koska tällainen maali on inhimilliseltä kannalta mieletön käsite. Sen sijaan prosessia voidaan ajatella kehänä, jossa toistuvat jonkin suhteellisesti täydellisen etsimisen ja tämän löytämisen tilanteet.
Jo aivan Logiikan tieteen alussa Hegel näyttää, miten minkä tahansa olemistavan – jopa sen, ettei mitään ole olemassa – voi tulkita olevaksi. Toisaalta heti kun on saatu yksi oleva, voidaan sen pohjalle muodostaa kokonainen olevien asioiden sarja: tilanne, että on olemassa yksi tietty oleva, voidaan aina tulkita uudeksi olevaksi.
Modernin joukko-opin tavoin Hegel rakentaa lukujärjestelmän tällaisten abstraktien rakenteiden pohjalle. Hänelle luvut eivät kuitenkaan ole jakamattomista yksiköistä koostuvia joukkoja. Sen sijaan koko abstraktioista muodostettu sarja mallintaa Hegelillä yksittäistä kvantiteettia: aivan kuten sarjassa voidaan jatkuvasti löytää yhä enemmän olevia, jokainen kvantiteetti voidaan jakaa yhä suurempaan määrään yhä pienempiä yksiköitä.
Hegelin mukaan kvantiteettien jakamisessa ei voida löytää mitään lopullista kohtaa, jossa jakamista ei enää voisi jatkaa. Toisaalta kvantiteetin ei voi sanoa koostuvan äärettömän monesta osasta, sillä kvantiteetin osat tulevat todellisiksi vasta sitä jaettaessa. Näin Hegel katsoo ratkaisseensa Kantin toisen antinomian, koska materia avaruuden ja ajan tavoin yksinkertaisesti jakaa kvantiteetin perusrakenteen. (Toisaalta Kantin oma ratkaisu on hyvin samanlainen. Ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki".)
Lukujärjestelmä voidaan rakentaa yksittäisen kvantiteetin pohjalta: kvantiteetti voidaan esimerkiksi jakaa pienempiin kvantiteetteihin, ja useampia kvantiteetteja voidaan yhdistää isommiksi. Kvantiteettien lukuarvot määrittyvät vasta, kun niitä verrataan johonkin mielivaltaisesti valittuun yksikkökvantiteettiin. Koska valittava yksikkökvantiteetti voi kaikkien kvantiteettien jaettavuuden vuoksi olla miten pieni tahansa, lukujärjestelmässä ei myöskään ole mitään suurinta arvoa. Lukujärjestelmä muistuttaa tässä suhteessa Hegelin mukaan aikaa ja avaruutta: ei ole mitään suurinta mahdollista ajan ja avaruuden kokonaisuutta, vaan jokainen ajallinen tai avaruudellinen alue on osa suurempaa aluetta. Näin Hegel katsoo kiertävänsä Kantin ensimmäisen antinomian turvautumatta transsendentaaliseen idealismiin: jos mitään maailmaa eli kaikkien aika-avaruudellisten ilmiöiden lopullista kokonaisuutta ei ole olemassa, ei ole mielekästä kysyä, onko tällainen kokonaisuus äärellinen vai ääretön. (Todellinen ero Kantin samankaltaiseen ratkaisuun on tässäkin kiistettävissä.)
Jos äärettömällä kvantiteetilla tarkoitetaan jonkin lukujärjestelmän maksimia, sellaista ei Hegelin mukaan ole mielekästä olettaa. Sen sijaan eri lukujärjestelmien toisilleen yhteismitattomia kvantiteetteja voidaan pitää toisilleen äärettöminä. Toisaalta yhden lukujärjestelmän pohjalta voidaan muodostaa toinen, ensimmäisen kanssa yhteismitaton ja tässä mielessä ääretön lukujärjestelmä. Äärettömyys on siis jälleen suhteellinen käsite, koska yhteen lukujärjestelmään kuuluva äärellinen kvantiteetti on yhteismitattoman lukujärjestelmän kannalta ääretön. Yhteismitattomat lukujärjestelmät taas edustavat Hegelin mukaan eri kvaliteetteja. Näin esimerkiksi lukujen neliöiden muodostama järjestelmä on Hegelin mukaan kvaliteetiltaan toisenlainen kuin alkuperäinen lukujärjestelmä. Tässä mielessä esimerkiksi infinitesimaalilaskennon voi Hegelin mukaan sanoa tutkivan äärettömiä kvantiteetteja: sen pääkohteena ovat eri ulottuvuuksia tai ylipäätään kvaliteetteja edustavien suureiden väliset suhteet.
Hegel kutsuu erilaatuisia suureita yhdistäviä funktioita mitoiksi (Maß). Mitat ovat hänelle tärkeitä erityisesti luonnontieteellisten sovellustensa vuoksi: näin esimerkiksi fysiikassa putoamismatkan yhdistää putoamisaikaan tietty mitta. Hegel huomaa myös, että mittoja eli funktioita voi tietyssä mielessä käsitellä kuin kvantiteetteja: voimme esimerkiksi yhdistää mittoja toisiinsa, joskin mittojen yhteenlasku ei ole yhtä suoraviivaista kuin lukujen yhteenlasku. Koska Hegelin ajan matematiikassa ei funktioalgebraa vielä tunnettu, hän joutuu käyttämään lähinnä kemiallisia esimerkkejä: esimerkiksi jokaista kemiallista ainetta edustaa tietty aineen massan ja tilavuuden välinen funktio eli tiheys, ja kahden eri aineen yhdistäminen synnyttää uuden tiheysfunktion.
Tähän mennessä käsitellyt rakenteet sisältyvät Logiikan tieteen ensimmäiseen kirjaan eli oppiin olemisesta, jossa konstruoidaan yhä monimutkaisempia rakenteita tai olemistapoja. Lisäksi kaikki nämä rakenteet voidaan aina tulkita yhden ainoan olevan muunnelmiksi tai tiloiksi: tällaisessa tulkinnassa kaikki kvalitatiiviset erot ymmärretään vain kvantitatiivisiksi aste-eroiksi. Hegel ajattelee, että erityisesti hänen edeltäjällään Schellingillä oli tapana tulkita asioita tähän tapaan, ja niin esimerkiksi luonto ja henki olivat Schellingille vain saman absoluuttisen identtisyyden puolia, joista yhdessä painottui enemmän objektiivisuus ja toisessa subjektiivisuus.
Kvalitatiivisten erottelujen kvantitatiivinen tulkinta saa Hegelin mukaan aikaan sen, että on täysin yhdentekevää, miten tutkittava asia jaotellaan eri oleviksi ja olemistavoiksi: on aivan yhtä oikeutettua pitää olevaa yhtenä kokonaisuutena kuin katsoa sen muodostuvan useammasta osasta. Olevalla ei näin ole mitään voimaa vastustaa sitä, miten päätämme sen ajattelussamme jakaa: kyky tulkita olevaa erilaisilla tavoilla on olemus (Wesen), joka hallitsee olevaa.
Hegel ei yritä sanoa, ettei mitään luonnollista jaottelua ja kategorisointia olisi olemassa. Sen sijaan hän pyrkii näyttämään, että jopa näin äärimmäisessä tilanteessa, jossa kaikki muuten olisi vain eriytymätöntä massaa, voimme löytää esimerkin olemuksesta eli jostain, joka saa aikaan muutoksia olevassa. Itse asiassa Hegel näyttäisi ajattelevan, että juuri olemukset eli aktiiviset asiat synnyttävät ainoat luonnolliset luokittelut: jotta ympäristömme jakaminen eri olioihin ei olisi aivan mielivaltaista, olioiden oman toiminnan on erotettava ne ympäristöstään. Luultavimmin hän lisäksi myöntäisi, että täysin kvantitatiivisia ja näin jaotteluiltaan yhdentekeviä asioita ovat vain avaruus ja aika, sillä jopa pelkät materiaaliset kappaleet vaikuttavat ympäristöönsä esimerkiksi pitämällä toiset kappaleet poissa tietystä tilasta.
Pääasiallinen esimerkki olemuksesta on kuitenkin inhimillisen ajattelun kyky muodostaa erilaisia struktuureita. Ensimmäisessä kirjassa kyllä esitettiin, että ajattelussa pystytään muodostamaan erilaisia rakenteita, mutta itse tätä muodostamisen kykyä ei nostettu tarkastelun kohteeksi: rakenteet tuntuvat vain vaihtuvan ilman mitään viittausta siihen, mikä muutoksen saa aikaan. Olemus on näin jälleen uusi ontologinen rakenne. Logiikan tieteen toinen kirja lisää myös mahdollisuuden asettaa erilaisia ontologisia rakenteita uudenlaiseen arvojärjestykseen: olemus tai aktiviteetti ei ole ainoastaan erilainen kuin passiiviset tilanteet ja olevat, vaan myös näitä olennaisempi ja tärkeämpi. Olemuksen tärkeys ei rajoitu ainoastaan siihen, että se on yksittäisiä olemistapoja pysyvämpää, vaan perustuu myös olemuksen kykyyn vaikuttaa siihen, miten olemistavat vaihtuvat toisikseen.
Hegel kuvaa erilaisten olemistapojen suhdetta niiden olemukseen näkymiseksi (Schein). Hegel haluaa painottaa sanavalinnallaan, että yksittäiset olevat ja olemistilat eivät ole yhtä pysyviä ja arvokkaita kuin olemus (Schein tarkoittaa myös näennäistä). Lisäksi Hegel käyttää metaforisesti hyväksi sitä, että saksan Schein tarkoittaa loistamista: olemuksen suhde vaikuttamiinsa oleviin on kuin valon suhde valaisemiinsa asioihin. Valaistessaan muita olioita valo paljastaa myös oman olemassaolonsa, ja vastaavasti olemus tunnistetaan vain silloin, kun se vaikuttaa oleviin: kun yksi olotila muuttuu toiseksi, muutoksen taustalla voidaan nähdä jokin olemus. Siksi Hegel kutsuukin olemusta myös refleksioksi: olemuksesta lähtenyt vaikutus ikään kuin heijastuu takaisin olemukseen, kun olemus tulkitaan olevan muutosten aikaansaajaksi.
Hegel aloitti olemistapojen tutkimisen mahdollisimman puhtaasta olemistavasta eli abstraktista tilanteesta, jossa ei ole mitään. Olemuksen, refleksion tai aktiviteetin tutkimisen hän puolestaan aloittaa mahdollisimman puhtaasta refleksiosta tai aktiviteetista. Puhdasta ei-mitään vastaa refleksioissa liike ei-mistään ei-mihinkään. Jos puhdasta olemista vertaisi aivan tyhjään avaruuteen, puhdasta refleksiota voisi verrata tyhjään avaruuteen, jossa aika kuluu, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Puhtaan olemisen tutkimuksessa Hegel pyrki vain näyttämään, minkälaisia olemistapoja kuka tahansa ajattelija pystyisi löytämään. Samoin puhtaan refleksion tutkimisen tarkoituksena on löytää ne perusaktiviteetit, jotka jokainen ajattelija voisi oppia tuntemaan. Näitä perusaktiviteetteja Hegel kutsuu puhtaiksi olennaisuuksiksi (Wesenheit).
Jokaisessa olemuksessa voidaan Hegelin mukaan erotella kaksi osatekijää. Yhtäältä jokainen aktiviteetti tai prosessi kulkee useampien eri tilanteiden kautta. Näin jokaiseen olemukseen sisältyy taipumus synnyttää eroja (Unterschied): kun prosessi etenee, siirrytään aiemmasta tilanteesta uuteen, vanhasta eroavaan tilanteeseen. Toisaalta jokaisen prosessiin kuuluvan tilanteen voi tunnistaa tai identifioida tämän prosessin tai olemuksen yhdeksi aspektiksi. Näin jokaiseen olemukseen sisältyy taipumus identtisyyteen (Identität) eli erojen sulauttamiseen yhdeksi kokonaisuudeksi.
Jokaiseen olemukseen kuuluvat siis eroja synnyttävä ja kokonaisuuksia muodostava aktiviteetti. Nämä perusaktiviteetit ovat tavallaan toisilleen vastakkaisia, koska jälkimmäinen yhdistää ensimmäisen tekemät erottelut jälleen kokonaisuudeksi. Tällaista kahden vastakkaissuuntaisen aktiviteetin yhdistymistä samassa asiassa Hegel kutsuu ristiriitaisuudeksi (Widerspruch). Hänelle ristiriita ei siis tarkoita samaa kuin tavallisessa logiikassa: kahden eri halun vastakkaisiin suuntiin repimä ihminen olisi esimerkki hegeliläisestä ristiriidasta, vaikkei ristiriita olekaan looginen.
Verrattuna erottelemisen ja yhdistelemisen perusaktiviteetteihin olemus itse on peruste (Grund) eli eräänlainen toisen asteen aktiviteetti tai prosessi, jossa aktivoidaan jokin alemman tason aktiviteetti tai prosessi. Jokaiseen olemukseen ja rajatapauksena jopa Hegelin kuvaamaan puhtaaseen refleksioon liittyy näin kolme ”puhdasta olennaisuutta” tai perusaktiviteettia: erojen synnyttäminen, eroteltujen asioiden yhdistäminen ja muiden aktiviteettien aktivoiminen.
Erottelemisen, yhdistämisen ja aktivoimisen prosessit ovat vähintä, mihin kausaalista voimaa omaava olento kykenee. Hegel ajatteleekin, että monet esikantilaisen metafysiikan kaikkia olentoja koskevat peruslauseet yrittivät kuvailla juuri näitä peruskykyjä. Esikantilaiset filosofit eivät kuitenkaan ottaneet huomioon peruskykyjen prosessuaalista luonnetta. Näin esimerkiksi identtisyyden lause ”A = A” vastaa Hegelin mukaan identtisyyden tai yhdistämisen kykyä: lause on staattinen versio prosessista, jossa näennäisesti erilliset asiat yhdistyvät saman asian eri puoliksi.
Tieteellinen selittäminen Logiikan tieteessä
Hegel katsoo, että tieteellisessä selittämisessä etsitään tilanteille ja tapahtumille perusteita. Selittämisessä kohdataan dilemma, jossa selittävä peruste on joko riittämätön tai liian täydellinen. Selittävä peruste voi ensinnäkin olla selitettävän tilanteen täydellinen mallikappale, jolloin selitys on vain tiivistänyt tilanteen piirteet yksinkertaiseen muotoon. Hegel tuntuu myöntävän, että joissain tilanteissa tämä riittää selitykseksi: esimerkiksi puhtaaseen refleksioon sisältyvät puhtaat olennaisuudet selittyvät täysin puhtaan refleksion omasta luonteesta. Yleisesti ottaen jokainen olemus tai aktiviteetti selittänee yksinään ainakin sen, millaisia mahdollisia kykyjä aktiviteettiin liittyy.
Tautologiset selitykset eivät kuitenkaan aina vaikuta tyydyttäviltä, vaan selityksessä kaivataan jotain selitettävästä tilanteesta eroavaa perustetta, joka on aiheuttanut sen. Hegel ei pidä tautologista ja substantiaalista tai hänen termein muodollista ja reaalista selitystä kahtena täysin eri selittämismallina, vaan tautologinen selitys on pikemminkin selittämisen rajatapaus, jossa selitettävä ja selittävä tai perusteltu ja peruste paljastuvatkin samaksi asiaksi tai ainakin saman asian eri aspekteiksi. Tämän vuoksi reaalisen selittämisenkin piirteitä pystytään ainakin mallintamaan muodollisen selittämisen avulla: jos nimittäin emme muodollisessa selittämisessä huomioi sitä, että selitetty ja selittävä tekijä ovatkin vain saman asian eri puolia, muodollinen selittäminen ei mitenkään erotu reaalisesta selittämisestä.
Koska reaalisessa selityksessä peruste ja perusteltu ovat eri asioita, pelkkä peruste sinällään ei riitä selittämään koko tilannetta: jotta perusteltu asia olisi itsenäinen, siinä täytyy olla piirteitä, jotka eivät ole peräisin perusteesta. Hegelin melko yksinkertainen ratkaisu on, että aktiivisen perusteen lisäksi perustellun asian synnyttämiseen on vaadittu muita, passiivisempia ehtoja. Aktiivinen peruste muovaa passiivisia ehtoja, jolloin ehtojen itsenäinen olemassaolo lakkaa, ja perustellun asian syntyessä myös perusteluprosessi sammuu.
Perusteluprosessit synnyttävät erilaisia kvaliteettien ja ominaisuuksien yhdistelmiä eli olioita (Ding). Osa yhdistelmistä on satunnaisia, mutta Hegelin ilmiöiksi (Erscheinung) kutsumissa tapauksissa ominaisuuksien yhteydet ovat tiukempia tai noudattavat jotain lakia (Gesetz). Hegel tulkitsee lait operaatioiksi tai jopa voimiksi (Kraft), joiden avulla voimme konstruoida yhdestä ominaisuudesta vastaansanomattomasti toisen ominaisuuden: näin esimerkiksi putoamisliikettä hallitsevan lain avulla voimme putoamiseen kuluneen ajan perusteella määrittää putoamisessa kuljetun matkan. Olioita hallitsevat lait ovat siis Hegelille jälleen yksi esimerkki olemuksista.
Vaikka lait ja voimat ovat tavallaan olennaisempia kuin oliot ja tilanteet, tietyssä mielessä nämä ovat Hegelin mukaan vain näkökulmia samaan asiaan: olioiden ja tilanteiden omat muutokset kielivät niitä hallitsevista laeista ja voimista, kun taas laeille ja voimille ei hänen mielestään ole syytä olettaa muuta sisältöä kuin kyky aiheuttaa tiettyjä muutoksia olioissa ja tilanteissa. Oliot ja tilanteet eli olevat ovat ikään kuin ulkokuori (Äußere), kun taas lait ja voimat eli olemukset ovat ulkokuorta hallitsevaa sisäpuolta (Inner).
Hegelille modaalisuudet eivät ole ensisijaisesti lauseiden tai väittämien, vaan olioiden ja tilanteiden piirteitä. Mahdollisuuden (Möglichkeit) ja todellisuuden (Wirklichkeit) erottelu tavallaan toisintaa sisäisen ja ulkoisen tai olemuksen ja olemisen välisen erottelun: mahdollisuudet ovat kykyjä, joiden todellistuminen tai aktivoiminen synnyttää jonkin olevan olion tai tilanteen. Mahdollisuuden ja todellisuuden välillä voi joko olla kytköksiä tai sitten ei, mikä mahdollistaa erilaisten mahdollisuuksien ja todellisuuksien välisen erottelun.
Todellista tilannetta tai oliota ilman mitään mahdollisuutta muiden tilanteiden tai olioiden aikaansaamiseksi Hegel kutsuu muodolliseksi: muodollisesti todellinen asia on siis olemassa, mutta sillä ei ole mitään kausaalista voimaa. Vastaavasti muodollinen mahdollisuus on latentiksi jäänyt rakenne, jota ei ole todellistettu ja jota ei välttämättä edes voi todellistaa. Näin mikä tahansa ristiriidaton rakenne voidaan ymmärtää muodolliseksi mahdollisuudeksi, mutta pelkän mahdollisuutensa vuoksi muodollinen mahdollisuus ei vielä ole todellinen.
Toisaalta jokainen muodollisesti todellinen asia voidaan tulkita muodollisesti mahdolliseksi: voimme katsoa pelkkää asian abstraktia rakennetta ja jättää huomiotta, että se on todellistettu. Muodollinen mahdollisuus ja muodollinen todellisuus voivat siis joissakin tapauksissa olla vain näkökulmia samaan asiaan.
Reaalinen todellisuus on Hegelille puolestaan todellinen olio tai tilanne, jolla on kyky saada aikaan jotakin muuta. Vastaavasti reaalinen mahdollisuus on olio tai tilanne, jonka todellistamiseen jollakin todellisella oliolla tai tilanteella on kyky. Reaalinen todellisuus ja reaalinen mahdollisuus ovat aina kytköksissä toisiinsa: reaalisesti todellinen on aina jonkin toisen reaalinen mahdollisuus.
Muodollisesti todelliset asiat ovat Hegelin mukaan satunnaisia. Hän ei kuitenkaan ajattele, että olisi satunnaista, mitkä asiat ovat muodollisesti todellisia ja mitkä eivät. Sen sijaan Hegel viittaa satunnaisuudella (Zufälligkeit) olioiden ja tilanteiden erillisyyteen: muodollisesti todellinen olio tai tilanne ei ole minkään toisen olion tai tilanteen aiheuttama. Reaalisesti todelliset asiat tai oikeastaan näiden väliset suhteet ovat sitä vastoin Hegelin mukaan välttämättömiä. Välttämättömyydellä (Notwendigkeit) Hegel viittaa olioita ja tilanteita yhdistäviin kausaalisiin prosesseihin ja kykyihin. Välttämättömyyden sijaan voisi puhua myös kausaaliprosessin vastustamattomuudesta: kunhan asia on reaalisesti mahdollinen, sen todellistamisprosessia ei voi pysäyttää. Deterministisen kausaation lisäksi Hegelin välttämättömyyteen lukeutuisivat siis myös tilanteet, joissa vapaasti toimiva olento toteuttaisi asian, jonka se kykenee toteuttamaan.
Satunnaisuus ja välttämättömyys eivät kuvaa Hegelillä kahta erillistä tilannelajia, vaan pikemminkin eri näkökulmia samoihin tilannejoukkoihin. Voisi sanoa, että hänelle tilanteet ovat satunnaisuudessa erillisiä kuin yksittäiset helmet, kun taas välttämättömyydessä nämä helmet on ikään kuin yhdistetty nauhaksi, jossa yksi seuraa toista. Hegel kutsuu kuvaamaansa välttämättömyyttä myös suhteelliseksi: kausaalisuhteiden ja muiden selitysten yhdistämä kokonaisuus voidaan muodostaa ainoastaan näennäisesti erillisten ja siksi tavallaan selittämättömien tilanteiden ja olioiden pohjalle, joten välttämättömään tilanneverkostoon ei päästä, ennen kuin on koettu joukko satunnaisia tai yhdistämättömiä tilanteita. Toisaalta Hegel myös myöntää, ettei satunnaisten tilannehelmien sitominen välttämättömyyden yhdistämäksi nauhaksi voi koskaan loppua, sillä kaikista näkökulmista katsottuna voidaan aina löytää yhä uusia ja muihin tilanteisiin ja olioihin yhdistymättömiä tilanteita ja olioita: tällaiset oliot ja tilanteet ovat selitystä vailla tai hegeliläisittäin satunnaisia. Näin satunnaisuutta voi aina muuntaa suhteelliseksi välttämättömyydeksi, kun taas suhteellinen välttämättömyys jättää mahdollisuuden uuden satunnaisuuden löytämiseen. Tätä kykyä muuntaa satunnaisuus välttämättömyydeksi ja välttämättömyys satunnaisuudeksi Hegel kutsuu absoluuttisen välttämättömäksi, koska tämä kyky on käytettävissä missä tahansa tilanteessa.
Kausaalisuudesta käsitteeseen, välttämättömyydestä vapauteen
Logiikan tieteen olemusta koskeva osa käsittelee erilaisia kausaalisia suhteita, joissa yksi asia määrittää toista joko deterministisen vahvassa mielessä tai heikommassa mielessä rajoittaen sen toimintamahdollisuuksia. Toisaalta Hegel huomauttaa, että A ei voi määrittää B:tä, jollei B ole jo itse määrittänyt tilannetta sellaiseksi, että A voi määrittää sitä. Näin esimerkiksi magneetti voi liikuttaa raudanpalaa vain siksi, että raudan rakenne mahdollistaa magneetin vaikutuksen ja jopa pakottaa magneetin vetämään sitä. Vastaavasti näemme jonkin olion tietynlaisena, eli olio määrittää näköaistimuksiamme, mitä se ei voisi tehdä, ellemme katsoisi olioita eli aktiivisesti antaisi olion määrittää meitä.
Hegel siis ajattelee, että näkökulmaa muuttamalla mikä tahansa passiivinen, muiden määrittämä asia voidaan nähdä aktiivisena vaikuttajana. Lisäksi aktiivisesti toiseen asiaan vaikuttavan olion voi tulkita vaikuttavan ensisijaisesti itseensä: muuntamalla ympäristöään ja siinä olevia asioita olio muuntaa myös omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa ympäristöönsä. Hegel ei tietenkään ole näkökulman muutoksella todistanut, että kausaalisuhteet pitäisi aina tulkita itsemäärittämisen prosessiksi. Sen sijaan hän pyrkii osoittamaan mahdollisuuden tehdä tämä ajattelunmuutos jokaiselle kausaalisuhteelle: näin henkilö, joka tuntisi vain kausaalisuhteita, voisi ainakin periaatteessa ymmärtää, millaista itsensä määrittäminen olisi. Toisaalta Hegel tuntuu vihjaavan, että oma kykymme muuttaa ajatteluamme tällä tavoin on esikuvallinen esimerkki itseään määrittävästä toiminnasta: mikään ei pakota minua ajattelemaan kausaalisuhteita itsemäärittämisenä, mutta voin halutessani päättää näin tehdä.
Näkökulman muutos liittyy Hegelillä erityisesti inhimilliseen toimintaan ja asenteeseen, jolla ihminen maailman kohtaa. Tilanteessa ennen näkökulman muutosta ihminen kokee ympäristönsä rajoittavan ja määrittävän omaa toimintaansa ja kenties tuntee jopa tulevansa suoranaisesti ympäristön pakottamaksi: välttämättömät siteet liittävät yhden tilanteen toiseen, eikä yksilöllä ole muuta mahdollisuutta kuin seurata näitä siteitä. Tällainen asenne liittyy Hegelin mukaan esimerkiksi Spinozan filosofiaan, jossa substanssi eli Jumala määrittää kaikki aspektinsa ja erityisesti ihmisyksilön koko elämän. Lisäksi Hegel katsoo antiikin uskon horjumattomaan kohtaloon juontuvan tästä välttämättömyyteen nojaavasta asenteesta.
Muuttunut näkökulma taas painottaa inhimillistä vapautta: kun välttämättömyyttä painottavassa näkökulmassa yksilö miettii ainoastaan, mitä kaikkea tässä ympäristössä ei voida tehdä, nykyisessä näkökulmassa hän miettii, mitä mahdollisuuksia ja kykyjä ympäristö hänelle tarjoaa. Ympäristö ei vaikutakaan enää kaiken nielevältä substanssilta, vaan ikään kuin koostuu täysin toisilleen suljetuista ja vain itseään määrittävistä yksiköistä hieman Leibnizin monadologian tapaan. Kreikkalaista kohtalouskoa vapauden näkökulman puolella vastaa Hegelin mukaan puolestaan länsimainen ajatus oman kohtalonsa luovasta yksilöstä ja kristillinen ajatus jumalallisesta sallimuksesta
Vapaasti itseään ja omia kykyjään määrittävää rakennetta Hegel kutsuu käsitteeksi (Begriff). Mielenkiintoinen sanavalinta kytkeytyy kreikan sanaan logos, jonka käännös sanan Begriff pitäisi Hegelin mukaan olla. Hän käyttää mieluusti hyväkseen logoksen kristologisia mielleyhtymiä: käsitteen eli itsemäärittämisen tulisi logoksen tavoin olla ”jumalallinen” eli täydellisin mahdollinen rakenne. Lisäksi hän haluaa sanavalinnallaan huomauttaa, että itsensä määrittämisen rakenne luonnehtii erityisesti inhimillistä ajattelua. Ajattelu ei kuitenkaan ole Hegelin mukaan ainoa esimerkki käsitteestä tai itseään määrittävästä prosessista, sillä elämänprosessi ylipäätään vaatii eliön oman tilan säätelemistä – kaikki eliöt eivät tosin tiedosta omaa toimintaansa.
Yleisen käsitteen lisäksi Hegel puhuu myös määritetyistä käsitteistä, jotka muistuttavat jo lähemmin sitä, mitä käsitteellä tavallisemmin tarkoitetaan. Määritetyt käsitteet eivät kuitenkaan ole Hegelille vain sääntöjä tietynlaisten olioiden tunnistamiseen – näitä hän kutsuu representaatioiksi tai mielteiksi (Vorstellung). Pikemminkin määritetyt käsitteet ovat reseptejä, joiden avulla tietynlainen olio voidaan joko löytää tai valmistaa. Hegel painottaa myös, että määritetyt käsitteet eivät ole yleiseen käsitteeseen ulkoisesti liitettyjä moduuleita, vaan syntyvät juuri käsitteen tai inhimillisen ajattelun oman toiminnan avulla.
Käsite on Hegelin mukaan aiempien käsiteltyjen rakenteiden eli olemisen ja olemuksen totuus (ks. totuus yllä). Tällä hän yrittää sanoa, että elämän ja ajattelun tapaiset itseään määrittävät prosessit ovat arvokkainta, mitä voi olla, ja pelkät tilanteet, oliot ja voimat ovat arvokkaita vain palvellessaan tällaisia prosesseja. Siirtymä olioista ja olemuksista käsitteisiin on siis myös hyppy vähemmän arvokkaasta arvokkaampaan ja jopa arvokkaimpaan rakenteeseen.
Hegel itse asiassa samastaa perinteiset kosmologiset Jumala-todistukset vastaavanlaisten epätäydellisestä täydellisempään siirtymisten kanssa. Näin todistukset eivät siis osoita jonkin täydellisen olennon olemassaoloa, vaan muuntavat näkökulmaa tavanomaiseen kokemusmaailmaan: tavallisesti erillisiksi oletetut oliot ja tilanteet nähdään esimerkiksi yhden kokonaisuuden osana. Jumala on siis Hegelillä lähinnä nimi uskonnossa ja filosofiassa tavoitellulle täydellisyydelle. Erityisesti teleologisessa Jumala-todistuksessa täydellisyys liitetään tarkoitushakuiseen, itseään määrittävään toimintaan ja sen kykyyn käyttää muita olentoja hyväkseen. (On hyvä huomata, että Hegel lukee esimerkiksi Kantista poiketen kosmologisiin todistuksiin kaikenlaiset epätäydellisen asian olemassaolosta täydellisemmän asian olemassaoloon siirtyvät todistukset. Tämänlaisia todistuksia ovat Kantin kosmologiseksi todistukseksi kutsuma argumentti, jonka mukaan maailman tapahtumille voidaan olettaa jokin ensimmäinen syy. Sen lisäksi Hegelin kosmologisiin todistuksiin kuuluu myös teleologinen jumalatodistus, jossa maailmasta löytyvästä tarkoituksenmukaisuudesta päätellään, että joku on tehnyt maailman tarkoituksenmukaiseksi.)
Hegel kutsuu olemista ja olemusta käsittelevää osaa Logiikan tieteestä objektiiviseksi logiikaksi ja käsitettä käsittelevää osaa vastaavasti subjektiiviseksi logiikaksi. Jaottelun takana lienee pyrkimys erottaa ajattelua kuvaava itsemäärittämisen rakenne muista ontologisista rakenteista. Lisäksi subjektiivisessa logiikassa esityksen kulku vaihtaa tavallaan suuntaa: siinä missä objektiivisessa logiikassa pyritään löytämään esimerkki arvokkaimmasta mahdollisesta rakenteesta eli itsemäärittämisestä, subjektiivisessa logiikassa näytetään, miten itsensä määrittävä prosessi voi luoda esimerkkejä muista rakenteista. Näin subjektiivisessa logiikassa Hegel viittaa ontologiseen Jumala-todistukseen, jota hänen mukaansa ei pitäisi ymmärtää virheellisenä yrityksenä todistaa asian olemassaoloa sen käsitteestä, vaan se pikemminkin kuvaa, miten mikä tahansa käsite eli itseään määrittävä prosessi pystyy realisoimaan erilaisia kykyjään oman toimintansa avulla.
Muodollinen logiikka Logiikan tieteessä
Hegelin Logiikan tiede ei ole niinkään vaihtoehto perinteiselle muodolliselle logiikalle, vaan aivan oma projektinsa. Koska myös muodollista logiikkaa on kutsuttu ajattelun tieteeksi, Hegel ottaa kuitenkin ajoittain kantaa aikansa logiikkaan ja eritoten toteaa, ettei ajattelun luonnetta voi tyhjentää pelkkään asioiden luokitteluun ja deduktiiviseen päättelyyn. Sen sijaan ajattelua luonnehtii aktiivinen itsensä määrittäminen. Tämä ei tarkoita, etteikö Hegel Logiikan tieteessä lainkaan käsittelisi muodollista logiikkaa. Päinvastoin, hän jopa yrittää näyttää, miten tiettyjä hänen aikansa muodollisen logiikan rakenteita voidaan konstruoida itsensä määrittävän ajattelun pohjalta.
Hegelin ajan logiikan oppikirjat alkoivat yleensä luokittelemalla käsitteet eri lajeihin, jatkoivat arvostelmatyyppien luettelemisella ja päätyivät lopulta päätelmiin. Hegelillä määritetyt käsitteet ovat yleisen käsitteen eli itseään määrittävän prosessin muunnelmia eli erityisiä kykyjä toteuttaa jokin rakenne. Hän huomauttaakin, että yleensä hänen aikansa logiikassa ja yleisemmin filosofiassa käsitteiksi kutsutut asiat eivät ole käsitteitä hänen tarkoittamassaan merkityksessä, koska ne antavat yleensä vain kyvyn tunnistaa tiettyyn lajiin kuuluva olio, jos sellainen satutaan havaitsemaan. Hegeliläiset käsitteet taas tarjoavat keinot aktiivisesti etsiä ja löytää halutunkaltainen olio tai joskus jopa kyvyn valmistaa tietynlainen olio.
Myös Hegelin tapa luokitella käsitteet poikkeaa perinteisestä. Kun tavanomaisesti käsitteet jaoteltiin niiden ekstensioon kuuluvien olioiden eli viittauskohteidensa mukaan, Hegel ehdottaa luokitteluideaaliksi prosessuaalista jaottelua, jossa ”alalajit” tai erityiskäsitteet ovat ”suvun” tai yleisemmän käsitteen muunnelmia. Hänen ajatuksensa on, että itseään määrittävänä prosessina jokaisen käsitteen luontoon kuuluu muuntuminen erilaisiin muotoihin. Näin esimerkiksi nykyään voisimme sanoa ensimmäisen eliölajin olleen Hegelin tarkoittamassa mielessä yleinen käsite, jonka muunnelmia tai erityiskäsitteitä myöhemmin syntyneet eliölajit ovat. Yksi Hegelin luokitteluideaalin ominaispiirteistä on se, että yleiskäsite on itse yksi alalajeistaan, koska itseään määrittävän prosessin alkupistekin on yksi muunnelma muiden joukossa.
Arvostelmia (Urteil) käsitellessään Hegel seuraa hyvin tarkasti Kantin arvostelmataulukkoa, mutta merkittäviäkin eroja löytyy. Kant antaa neljä kriteeriä arvostelmien luokitteluun: kvantiteetin, kvaliteetin, relaation ja modaalisuuden (Ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki".) Hegel liittää näihin viidennen kriteerin koskien sitä, minkälaista ontologista rakennetta arvostelmat kuvaavat. Hän erottelee olioiden satunnaisia tilanteita ja piirteitä kuvaavat läsnäolon arvostelmat (”ruusu tuoksuu hunajalta”), olioiden tai oliojoukkojen olennaisia kykyjä kuvaavat refleksion arvostelmat (”tämä ruusu houkuttelee mehiläisiä tuoksullaan”), oliolajien välisiä suhteita kuvaavat välttämättömyyden arvostelmat (”ruusu on kasvi”) ja arvoja sisältävät käsitteen arvostelmat (”tämä ruusu on kaunis”), ja käy näin arvostelmaopissaan tavallaan läpi koko Logiikan tieteen siihenastisen kulun. Luokittelun sijaan Hegeliä kiinnostaa kuitenkin enemmän erilaisten arvostelmatyyppien mallintaminen ajattelun itseään määrittävän toiminnan avulla.
Arvostelma ei Hegelille ole ensisijaisesti sanojen tai ajatusten yhdistelmä, vaan tilanteesta toiseen siirtymisen prosessi tai kyky. Siirtymä saattaa tapahtua vain kahden näkökulman välillä: esimerkiksi arvostelma ”ruusu on punainen” kuvaa ajattelun subjektiivista siirtymistä ruususta kokonaisuutena yhteen sen piirteistä. Toisaalta joissakin tapauksissa siirtymä vaikuttaa objektiiviselta, ja esimerkiksi hypoteettisen arvostelman ”jos A, niin B” Hegel katsoo viittaavan todelliseen kausaaliseen prosessiin tai kykyyn.
Aivan kuten käsite merkitsee Hegelille laajemmin kaikenlaisia itsensä määrittäviä prosesseja, arvostelmallakin on laajempi merkitys. Arvostelmassa (”Ur-teil” eli alkuperäinen ositus) itsensä määrittävä prosessi joko löytää eroja itsensä sisältä tai erottuu jostain ulkopuolellaan olevasta. Kun siis esimerkiksi ajattelija havaitsee jotain itsestään eroavaa, Hegelin kannalta kyseessä on arvostelma.
Päätelmiä (Schluss) Hegel käsittelee pitkälti samoin kuin arvostelmia. Pääasiassa hän pyrkii tässäkin rekonstruoimaan aikansa logiikkaa. Päätelmien muodollisten ominaisuuksien lisäksi jaotteluperusteena ovat Hegelillä jälleen eri ontologiset tasot. Hän puhuukin läsnäolon päätelmistä, jotka muistuttavat lähinnä hataria assosiaatioketjuja (”ruusu tuoksuu hunajalta, hunaja maistuu miellyttävältä, siis ruusu on miellyttävä”), refleksiopäätelmistä, jotka perustuvat yksittäisten olioiden läpikäyntiin (”tämä kasvi on ruusu, kaikki näkemämme ruusut on todettu piikikkäiksi, siis tämä kasvi on piikikäs”), ja olioiden lajityypillisiin ominaisuuksiin perustuvat välttämättömyyden arvostelmat (”ruusu on kasvi, kasvit yhteyttävät, siis ruusu yhteyttää”). Lisäksi Hegel ei taaskaan yritä luokitella kaikkia mahdollisia päätelmämuotoja, vaan pelkästään konstruoi paradigmoja erilaisista päätelmämuodoista.
Käsitteen ja arvostelman tavoin päätelmilläkin on Hegelin filosofiassa laajempi merkitys: päätelmiä ovat mitkä tahansa prosessit, joilla yhdistetään näennäisesti itsenäisiä asioita jonkin välittävän asian avulla. Malliesimerkki tällaisesta päätelmästä on inhimillinen toiminta, joka käyttää erilaisia välineitä omien päämääriensä toteuttamiseen.
Formaalisen logiikan lisäksi Hegel näyttää, miten ajattelu pystyy mallintamaan esimerkiksi mekaanisia, kemiallisia ja biologisia järjestelmiä. Logiikan tieteessä mallintaminen tapahtuu hyvin abstraktilla tasolla, jossa ajattelun ja mallinnettavan järjestelmän piirteet ovat tavallaan yhdenmukaisia. Näin esimerkiksi kappalejärjestelmän keskuksen suhdetta järjestelmän muihin kappaleisiin kuvastaa yleisen ajattelun suhde määrättyihin erityiskykyihinsä, kun taas kemiallisten ainesten yhdistämistä ja purkamista Hegel mallintaa ajatusten synteesin ja analysoinnin avulla.
Mallintamisen lisäksi Hegel pyrkii myös arvottamaan erilaisia järjestelmiä. Mekaanisten ja kemiallisten järjestelmien totuus on hänen mukaansa teleologiassa eli päämäärähakuisuudessa. Toisin sanoen mekaanisilla ja kemiallisilla prosesseilla ei ole lainkaan arvoa, elleivät ne palvele itseään määrittävien prosessien pyrkimyksiä. Teleologisissa prosesseissa itseään määrittävä prosessi eli hegeliläinen käsite muokkaa objekteja sellaiseksi, että ne itsestään toteuttavat tiettyä tarkoitusta: näin esimerkiksi kelloseppä muokkaa erilaisista rattaista koneiston, joka näyttää aikaa.
Toisaalta myös päämäärien välillä on arvoeroja. Hegel erottelee erityisesti ulkoisen ja sisäisen tarkoituksenmukaisuuden. Edellisessä objekti palvelee itselleen ulkoista tarkoitusta, kun taas jälkimmäisessä objekti on itse jonkin itseään säätelevän prosessin ruumiillistuma, jonka tarkoituksena on tämän prosessin ylläpitäminen. Näin esimerkiksi biologisten ja kulttuuristen prosessien ylläpitäminen on Hegelille arvo sinänsä, jota muiden päämäärähakuisten prosessien pitäisi palvella.
Hegel kutsuu ideaksi sellaista itseään ylläpitävää ja ruumiillistunutta prosessia, jossa subjekti eli itseään säätelevä prosessi ja objekti yhdistyvät. Terminologisen valinnan takana lienee Kantin idean käsite: hänelle idea on käsite, joka ylittää kaiken mahdollisen kokemuksen. Kant ajattelee, että Jumalan, sielun kuolemattomuuden ja vapauden kaltaiset, perinteisesti kaikkein arvokkaimmiksi koetut asiat ovat ideoita hänen tarkoittamassaan merkityksessä eli ylittävät kaiken mahdollisen kokemuksen. Hän siis asettaa lopulliset arvot kokemuksen ulkopuolelle: vaikka ne regulatiivisesti ohjaavatkin toimintaa, niitä itseään ei koskaan saavuteta. Hegel puolestaan yrittää painottaa, ettei perimmäisiä arvoja tule etsiä kokemuksen tuolta puolen, vaan nimenomaan inhimillisen kokemuksen jatkumosta: ei lopullisesta täydellisyyden tilasta, vaan jatkuvasta täydellistymisen prosessista.
Epätäydellinen ja täydellinen tiedostus
Yksi Logiikan tieteen mallintamista järjestelmistä on tiedostus (Erkenntnis). Hegelin mukaan tiedostus jakautuu kahteen osatekijään: totuutta etsivään puoleen, jota hän hieman sekavasti kutsuu myös tiedostukseksi, ja hyvään pyrkivään tahtomiseen (Wille). Tiedostuksen epätäydellisessä muodossa sen kaksi osatekijää ovat ikään kuin erillisiä saarekkeita, kun taas sen täydellisessä muodossa nämä saarekkeet ovat päätyneet vuorovaikutukseen. Hegel yrittää myös näyttää, miten epätäydellinen tiedostus voi kehittyä kohti täydellistä tiedostusta eli absoluuttista ideaa.
Hegelin mukaan epätäydellinen tiedostus tavoittelee totuutta: se tulkitsee ympäristönsä objektit itseään arvokkaammaksi ja tärkeämmäksi ja yrittää mallintaa näitä objekteja. Hegel hahmottaa tiedostuksen ja sen objektien suhdetta ykseyden ja erottelun käsitteiden avulla. Yhdestä näkökulmasta katsottuna tiedostus kokee itsensä eriytymättömäksi ykseydeksi – eräänlaiseksi yhtenäiseksi tyhjyydeksi. Hakiessaan totuutta tiedostus yrittää täyttää tyhjyyttään mallintamalla moninaisia, toisistaan ja tiedostuksesta erottuvia objekteja. Toisesta näkökulmasta katsottuna taas objektien muodostama maailma on alkuperäinen ykseys, josta tiedostus on eriytynyt. Mallintaessaan ympäristönsä objekteja tiedostus yrittää näin yhdistyä takaisin maailman ykseyteen.
Tiedostuksen metodeina totuuden etsimisessä ovat analyysi eli tutkimuskohteen hajottaminen osatekijöihinsä sekä synteesi eli analyysin paljastamien osatekijöiden yhdistäminen määritelmien, luokittelujen ja päätelmien avulla. Epätäydellisen tiedostuksen ongelma on, että se voi parhaimmillaan kuvata ympäristönsä vain välttämättömyyden hallitsemaksi verkostoksi, jossa ei ole sijaa esimerkiksi inhimilliselle tahdonvapaudelle. Hegel painottaa jälleen, että vapauden olemassaolon hyväksymiseen tarvitaan vain näkökulman muutosta: tiedostavan subjektin on pidettävä itseään ja kykyjään arvokkaampina ja merkittävämpinä kuin muita objekteja.
Epätäydellinen tahtominen puolestaan pyrkii tekemään ympäristöstään hyvän: perimmäiset arvot asetetaan ympäristön sijaan tahtovaan subjektiin, ja ympäristöä yritetään muuttaa näiden arvojen mukaiseksi. Epätäydellisen tahtomisen ongelma on, että jokainen tahtovan subjektin aikaansaama muutos tuntuu kohdistuvan vain sen ympäristöön, joka ei kuitenkaan voi olla itsessään arvokas. Hegelin ratkaisuna on jälleen näkökulman muutos. Ympäristön muuttaminen saa jotain aikaan myös tahtovan subjektin kyvyssä muokata ympäristöään: vähintäänkin subjekti voi ylläpitää kykyään vaikuttaa muihin olioihin. Näin tahtova subjekti voi kokea onnistuneensa tärkeimmässä mahdollisessa asiassa eli omien kykyjensä tiedostamisessa ja toteuttamisessa.
Täydellinen tiedostuksen muoto eli absoluuttinen idea yhdistää tiedostuksen kognitiivisen puolen ja tahtomisen. Hegel kuvaakin absoluuttista ideaa myös itsensä tietämiseksi: absoluuttinen idea on rakenne, jossa subjekti oppii tuntemaan omat kykynsä muokata ympäristöään. Absoluuttinen idea ei siis ole mikään täydellinen tiedontila, vaan tietämistä, jolla on oma erityinen kohteensa.
Täydellinen tiedostus käy läpi prosessin, jonka vaiheet muistuttavat epätäydellisen tietämisen analyysia ja synteesiä. Prosessi alkaa jostakin muusta ympäristöstä eristetystä tilanteesta, oliosta tai ilmiöstä, jota yritetään tarkastella mahdollisimman puhtaassa muodossaan. Analyysin tavoin prosessi pyrkii tässä vaiheessa käyttämään hyödyksi vain alkutilanteeseen liittyviä elementtejä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole analyysin tavoin vain olion tai tilanteen kuvaileminen, vaan myös sen muuttaminen. Näin pyritään löytämään vähäisimmät mahdolliset tavat, joilla annettua alkutilannetta pystytään muuntamaan mahdollisimman radikaalisti: joskus tilanne sallii vain näkökulman muutoksen, joskus myös konkreettisemmat konstruktiot ovat mahdollisia. Tätä jonkin olion tai tilanteen muuttamista Hegel kutsuu dialektiikaksi.
Prosessin toisessa, synteettistä metodia muistuttavassa vaiheessa huomio siirretään konstruoiduista tilanteista ne todellistaneeseen metodiin, joka yhdistää eri tilanteet toisiinsa. Näin koko prosessin tavoitteena ei ole sen oheistuotteena syntyvät mallit abstrakteista ontologisista tai konkreettisemmista rakenteista, vaan subjektin kyvyt mallintaa ja muuttaa olioita ja tilanteita.
Logiikan tieteen lopussa tarkastelu siirtyy abstrakteista rakenteista konkreettisempien luonnonilmiöiden rakenteisiin. Siirtymän merkityksestä ja uskottavuudesta on käyty väittelyä Hegelin kuolemasta lähtien. Jos siirtymää lukee argumenttina, se vaikuttaa hyppäävän ajattelusta konkreettisen luonnon olemassaoloon. Yleinen syytös onkin, että Hegel vain olettaa kristillisen luomismyytin ja kääntää sen oman filosofiansa terminologialle.
Konstruktivistisen tulkinnan mukaan mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole: Hegel yksinkertaisesti jatkaa mallintamalla konkreettisia ilmiöitä abstraktioiden avulla. Lisäksi siirtymä kuvaa ajattelun konkreettista kykyä vaikuttaa ympäristöönsä. Ajattelijan konstruoimat mallit ovat kielellisiä, kun taas inhimillisen kielenkäyttäjän on mahdollista tuottaa ainakin ääniaaltoja tai kirjoitusmerkkejä. Näin ajattelijan rakentamat mallitkin voidaan pukea ajattelijasta riippumattomaan asuun: inhimillinen ajattelija pystyy tekemään jotain, joka tekemisen jälkeen on ajattelijasta riippumatonta eli osa luontoa. Kielelliset kyvyt ovatkin näin eräs tapa, jolla ajattelija pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, mutta käytännössä metodeja voi olla muitakin. Tavallaan siirtymä on siis kuvaus eräänlaisesta luomisprosessista, mutta luoja voi olla tässä kuka tahansa inhimillinen ajattelija, ja hänen luomuksenaan ovat hänen vaikutuksensa maailmassa.
Hegel
Hegel, Georg Wilhelm Friedrich (1978). Gesammelte Werke. Felix Meiner Verlag, Hampuri.
(1812/1813). Band 11. Wissenschaft der Logik. Erster Band. Objektive Logik.
– Logiikan tiede, ensimmäinen nide, objektiivinen logiikka.
(1981). Band 12. Wissenschaft der Logik. Zweiter Band. Subjektive Logik (1816).
– Logiikan tiede, toinen nide, subjektiivinen logiikka.
(1985). Band 21. Wissenschaft der Logik. Erster Band. Objektive Logik. Erster Teil. Lehre von Sein (1832).
– Logiikan tiede, ensimmäisen niteen eli objektiivisen logiikan ensimmäisen osan eli olemista koskevan opin toinen painos.
(2011). Logiikan tiede I. Kustannusosakeyhtiö Summa, Helsinki.
– Logiikan tieteen suomennoksen ensimmäinen osa sisältää opin olemisesta.
Vorlesungen: ausgewählte Nachschriften und Manuskripte. Felix Meiner Verlag, Hampuri.
(2001). Band 10. Vorlesungen über die Logik, Berlin 1831.
(1992). Band 11. Vorlesungen über Logik und Metaphysik, Heidelberg 1817.
– Hegelin luentoja logiikasta.
Muut
Beiser, Frederick (2005). Hegel. Routledge, New York & Lontoo.
– Selkeä ja aloittelijoillekin sopiva yleisesitys Hegelin filosofiasta yleensä, sisältää myös luvun Hegelin logiikasta.
Burbidge, John (1981). On Hegel’s Logic. Fragments of a Commentary. Humanities Press, Atlantic Highlands.
Burbidge, John (2006). The Logic of Hegel's Logic: An Introduction. Broadview Press, Peterborough, Ont.
– Burbidgen teokset keskittyvät Hegelin logiikan kuvailuun analyyttisen filosofian näkökulmasta.
De Laurentiis, Allegra (2005). Subjects in the Ancient and the Modern World. On Hegel’s Theory of Subjectivity. Palgrave Macmillan, Hampshire.
– Teos käsittelee esimerkiksi Hegelin Logiikan tieteessä antamia vastauksia Kantin antinomioihin ja Zenonin paradokseihin.
Düsing, Klaus (1976). Das Problem der Subjektivität in Hegels Logik. Systematische und entwicklungsgeschichtliche Untersuchungen zum Prinzip des Idealismus und zur Dialektik. Hegel-Studien. Beiheft 15. Bouvier Verlag, Bonn.
– Tutkii Hegelin logiikan kehitystä varhaisimmista käsikirjoituksista lähtien. Yksi ensimmäisiä tutkimuksia, joissa Hegelin logiikka tulkitaan subjektiiviseksi logiikaksi, joka kuvaa subjektiivisuutta muistuttavia refleksiivisiä ja itseensä viittaavia rakenteita.
Hartmann, Klaus (1999). Hegels Logik. Walter de Gruyter, Berlin & New York.
– Hartmann lukee Logiikan tiedettä ei-metafyysisenä teoriana ajattelun yleisimmistä kategorioista.
Houlgate, Stephen (2006). The Opening of Hegel’s Logic: From Being to Infinity. Purdue University Press.
– Yksityiskohtainen analyysi Logiikan tieteen alkuluvuista.
Hösle, Vittorio (1987). Hegels System. Der Idealismus der Subjektivität und das Problem der Intersubjektivität. Band 1. Systementwicklung und Logik. Felix Meiner Verlag, Hamburg.
– Hegel-tutkimuksen klassikko, jossa tarkastellaan erityisesti Hegelin järjestelmän muotoilua ja sen eri osien välisiä rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Hösle päätyy tulokseen, että Hegelin järjestelmän ei pitäisi päättyä itsensä tiedostavaan subjektiin, vaan intersubjektiivisuuteen. Logiikan tieteeseen keskitytään ensimmäisessä osassa.
McCumber John (1993). The Company of Words. Hegel, Language and Systematic Philosophy. Northwestern University Press, Evanston, Illinois.
McTaggart, John, McTaggart Ellis (1964). A Commentary on Hegel’s logic. Russell & Russell, Inc. New York. [1910.]
– Yksi vanhimpia metafyysisen Hegel-tulkinnan edustajia.
Mure, C. R. G. (1950). A Study of Hegel’s Logic. Oxford.
– Aristoteelinen tulkinta Hegelin logiikasta.
Pinkard, Terry (1988). Hegel's Dialectic: the Explanation of Possibility. Temple University Press, Philadelphia.
– Tutkii Hegelin dialektiikkaa Klaus Hartmannista juontuvan ei-metafyysisen Hegel-tulkinnan pohjalta.
Pippin, Robert (1989). Hegel’s Idealism. The Satisfactions of Self-Consciousness. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kantilainen tulkinta Hegelin filosofiasta, jossa Logiikan tieteen katsotaan perustuvan apperseption transsendentaalisen ykseyden käsitteelle.
Stekeler-Weithofer, Pirmin (1992). Hegels analytische Philosophie: die Wissenschaft der Logik als kritische Theorie der Bedeutung. Verlag Ferdinand Schöningh, Paderborn.
– Parhaimpia ei-metafyysisiä tulkintoja Logiikan tieteestä, jonka Stekeler-Weithofer näkee analyyttisena merkitysteoriana.
Taylor, Charles (1975). Hegel. Cambridge University Press, Cambridge & New York
– Klassinen metafyysinen tulkinta Hegelin filosofiasta, jossa Hegelin henki tulkitaan panteistiseksi maailmansieluksi.
Yläartikkeli:
Hegel, Georg Wilhelm Friedrich