Analyysi
Ilmari Kortelainen (julkaistu 10.11.2008, muokattu 8.9.2014)
Analyysi on yksi filosofian metodeista. Analyysissa kokonaisuutta erittelemällä saavutetaan tarkempi käsitys tutkitusta kokonaisuudesta. Käsitteen ”analyysi” historia ulottuu kreikan sanaan ανάλυσις (análysis), mikä tarkoittaa osiin purkamista tai hajottamista. Tässä merkityksessä sitä käytettiin antiikin Kreikan geometriassa ja filosofiassa.
Merkittävään asemaan analyysin teema tuli 1900-luvun alussa analyyttisen filosofian (ks. "Analyyttinen filosofia") synnyn ja kehityksen myötä. Analyysia on pidetty yhtenä analyyttisen perinteen määrittävänä tekijänä. Tämä käsitys ei kuitenkaan ole ongelmaton, koska analyysi on ollut filosofian harjoittamisen väline kauan ennen Fregen, Russellin, Mooren ja varhaisen Wittgensteinin filosofista metodia. Kun käsitellään osiin erittelyä nimenomaan analyyttisen filosofian keskeisenä tekijänä, on muistettava, ettei ole selvää, keitä filosofeja tulisi kutsua analyyttisiksi filosofeiksi. Analyysin harjoittaminen on oleellista useille filosofeille.
Varhaismodernissa filosofiassa John Locken, David Humen, Immanuel Kantin ja Wilhelm von Leibnizin filosofioissa analyysi on osa filosofian harjoittamista. Analyysin käsitettä ei voi rajata analyyttisen filosofian määrittäväksi tekijäksi myöskään siksi, että analyysin käsite yhdistää varhaisen analyyttisen perinteen ja varhaisen fenomenologian metodeja. Fenomenologisessa reduktiossa (ks. "Fenomenologia") on elementtejä, jotka muistuttavat analyyttisessa perinteessä esiintyvää ajatusta muuntavasta analyysista (Haaparanta 2007, 267). Lisäksi puhe hermeneutiikasta, jossa tulkinta käsitetään metodina, herättää kysymyksen analyysin merkityksestä tulkinnan teorialle.
- Analyysin käsite
- Dekompositionaalinen analyysi
- Regressiivinen analyysi
- Muuntava analyysi
- Konnektiivinen analyysi
- Analyysin kritiikki
- Analyysin tutkimus Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Filosofian historiassa harjoitettuja analyysitapoja on luokiteltu kolmeen päätyyppiin. Michael Beaney kutsuu analyysityyppejä dekompositionaaliseksi eli osiin purkavaksi, regressiiviseksi eli takaisin palautuvaksi ja muuntavaksi (Beaney 2002, 54– 55). Nämä luokittelut soveltuvat 1900-luvun alun analyyttisen perinteen historialliseen kartoitukseen. Vastaavia erotteluja ovat esittäneet muutkin tutkijat, kuten Peter Hacker (Ks. Hacker 1996, 4). Kun Beaney käyttää ilmauksia analyysin eri ”tyypeistä” tai ”luonnehdinnoista”, hän tarkoittaa, että nämä ovat erilaisia tapoja esittää yksi ja sama analyysiprosessi. Toisaalta Beaneyn erottelulla on historiallinen yhteys: esimerkiksi varhaisella Moorella korostuu dekompositionaalinen analyysi, jossa mielestä ja kielestä riippumattomaksi oletettu propositio hajotetaan osiin. Tällainen osa–kokonaisuus-analyysi on saanut vaikutteita 1900-luvun kemian ja fysiikan analyysista. Analyysi on todella maailmassa olevien kokonaisuuksien purkamista osiin, kuten kemiallisessa erittelyssä molekyylit puretaan atomeihin, joista molekyylit koostuvat. Analyysi on kuin parketin purkamista takaisin parkettilaattoihin.
Analyysin lähikäsitteet auttavat ymmärtämään analyysin luonnetta. Analyyttisyys on usein liitetty analyysiin. Etymologinen yhteys näiden sanojen välillä ei kuitenkaan takaa filosofista yhteyttä. Analyysin kohteena eivät aina ole analyyttiset lauseet. Päin- vastoin analyysi voi koskea synteettisiä lauseita, joissa on relaatioita osien välillä. Analyyttisyys määritellään usein siten, että analyyttisessa lauseessa predikaatti sisältyy subjektiin. Esimerkiksi väitelause ”Kaikki siskot ovat naispuolisia sisaruksia” on analyyttinen. Käsitys analyyttisyydestä, jossa toisistaan erotettavia osia sisältyy käsitteeseen, voi vaikuttaa suoraan analyysin käsitteeseen. Kun tarkastellaan analyyttista lausetta tai propositiota, se puretaan osiin dekompositionaalisen analyysin avulla. Tässä tapauksessa analyysi ei tuota uutta tietoa. Jos analyyttinen lause pyritään analysoimaan muuntavan analyysin avulla, silloin subjekti-predikaatti-muotoa oleva lause muunnetaan toisenlaiseen muotoon.
Määritelmä ja analyysi ovat filosofisia työkaluja, joilla on yhteisiä tehtäviä. Analyysia voidaan tarkastella tekemällä erottelu nominaali- ja reaalimääritelmien välillä. Aristoteleesta lähtien on reaalimääritelmällä kuvattu tarkasteltavan kohteen oleellisia piirteitä. Nominaalimääritelmä taas on kielellinen sopimus. Analyysin kriteeri on joidenkin käsityksien mukaan se, että analyysi on reaalista. Tämä tarkoittaa sitä, että analyysi päätyy perustavaan tuttuuteen tai metafyysisiin osatekijöihin. Esimerkiksi Russell esittää, että analyysi ja määritelmä eroavat toisistaan siinä, että analyysissa on aina kyse kompleksista ja siitä, että sen erittely päätyy tuttuussuhteeseen. Määrittely sen sijaan ei sisällä vaatimusta, että päädytään tuttuussuhteeseen osien kanssa. Esimerkiksi väri punainen voidaan määritellä sanomalla, että se on ”aallonpituudeltaan noin 700 millimetrin miljoonasosaa”. Tämä määritelmä on kenties ymmärrettävissä, vaikka ihminen ei olisi koskaan nähnyt punaista väriä.
Kun puhutaan analyysista arkikielessä tai filosofiassa, siihen liitetään usein ensimmäisenä sellaisia määritteleviä piirteitä kuten ”erittelevä”, ”osiin purkava” sekä ”osan ja kokonaisuuden suhdetta koskeva”. Kokonaisuuden osiin hajottava ja osat erittelevä dekompositionaalinen analyysi on filosofian historiassa keskeinen analyysin muoto. Tällaisessa tarkastelussa oletetaan, että jokin useista osista koostuva kokonaisuus on purettavissa perustaviin osatekijöihinsä.
Analyysissa oletetaan, että tutkittava kokonaisuus on koostunut osista ja että osilla on jokin tapa, jolla ne ovat jäsentyneet suhteessa toisiinsa. Dekompositiota harjoitettaessa kysytään: 1) mistä elementeistä kokonaisuus koostuu, ja 2) kuinka nämä elementit ovat yhdistyneet? Oletuksena ensimmäisessä kysymyksessä on, että kokonaisuuden analyysilla on päätepiste. Kun analyysi on suoritettu, päädytään yksinkertaisiin osasiin, joilla ei enää ole osatekijöitä.
Kysymys osien yhdistymisestä sisältää alakysymyksen: onko purkamisessa kyse osien luettelemisesta vai siitä, että erotellaan osat ja osista erillinen kokonaisuus? Otetaan esimerkiksi lausekokonaisuus ”Edinburgh on Lontoon pohjoispuolella”. Onko analyysi suoritettu, kun luetellaan osat Edinburgh, olla pohjoispuolella ja Lontoo? Vai tulisiko vielä erottaa se kokonaisuuden rakenne, looginen muoto xRy (x on relaatiossa R y:hyn), johon osat jäsentyvät? Kun luetellaan kaikki parkettipalat, joista kokonainen parkettilattia koostuu, onko suoritettu riittävä erittely?
Dekompositionaalisen analyysin harjoittajia filosofian historiassa ovat esimerkiksi varhainen Bertrand Russell, G. E. Moore ja David Hume. Kuitenkin esimerkiksi Russellin tapauksessa analyysi käsittää muitakin analyysin tyyppejä. Yhden filosofin analyysikäsitys ei siis rajoitu välttämättä yhteen analyysityyppiin. Hacker erottaa dekompositionaalisesta analyysista yhtäältä loogisen analyysin, jota Russell harjoitti, ja toisaalta käsitteellisen analyysin. Molemmissa analyysin kohteena ovat mielestä riippumattomat osat. Ajatus, että analyysin kohteena ovat maailman osina olevat ”käsitteet” tai termit, korostaa sitä, että kyseessä ei ole pelkästään mielen ideat tai impressiot. Moore kutsuu kokonaisuuden osia ”käsitteiksi”. Varhainen Russell puhuu Principles of Mathematics -teoksessaan ”termeistä”. Esimerkiksi käsitteestä ”sisko” erotetaan kaksi erillistä osaa, ”naispuolinen” ja ”sisarus”. Tässä tulee esiin myös Mooren ja Russellin antipsykologismi ja sen mukainen käsitys analyysista. Sen sijaan, että looginen atomismi käsittelisi kompleksisia ideoita, siinä puhutaan kompleksisista symboleista.
Mooren harjoittama analyysi on yksi esimerkki osiin purkavasta analyysista. Moorelle analyysin kohde ei suoraan ole kielellinen eikä mielen käsitteitä koskeva, vaan abstrakti, mielestä riippumaton entiteetti, jota hän kutsuu propositioksi. Myös yksittäiset ”käsitteet” ovat Mooren analyysin kohteita. Propositio on kokonaisuus, joka analysoidaan osatekijöihinsä. Dekompositioon sisältyy ajatus siitä, että kokonaisuus pilkotaan ja että näin erotetaan siinä olevat osaset toisistaan.
Dekompositionaalisuuteen liitetään usein myös oletus siitä, että osat, joihin kokonaisuus hajotetaan, ovat metafyysisiä osia. Tällaisia metafyysisiä osatekijöitä ei voida analysoida pidemmälle. Jos analyysi on metafyysistä, se päätyy sellaisiin osiin, joilla ei itsellään ole enää osia eikä rakennetta. Analyysissa paljastetaan siis olion ensisijainen, sen luonteelle kuuluva ominaisuus. Osan yksinkertaisuus tarkoittaa näin sitä, että osalla ei ole rakennetta. Esimerkiksi pieni violetti väriläikkä on yksinkertainen osa, jolla ei näytä olevan enää sen tarkempaa rakennetta.
Tunnetuin analyysin ongelma on analyysin paradoksi. Paradoksi ei koske vain dekompositionaalista analyysia, vaan myös muita analyysin tyyppejä. Pikemminkin paradoksia tulisi käsitellä erilaisten analyysityyppien näkökulmasta: analyysin paradoksin ensimmäinen oletus koskee dekompositionaalisen analyysin ja toinen muuntavan analyysin ongelmaa. Ongelma on seuraava: Jos analyysi kertoo vain identtisyyden, se on triviaali. Esimerkiksi lause ”poikamies on naimaton” ei tarjoa uutta tietoa. Toisaalta jos analyysin kohde ja analyysin tulos ovat eri asioita, analyysi on väärä. Toisin sanoen, jos analyysi on vain osiin hajottamista, se ei tarjoa minkäänlaista uutta tietoa. Kun analyysin sanotaan muuntavan analyysin kohdetta joksikin toiseksi kuin mitä se alun perin oli, ei analyysi enää kerrokaan totuutta siitä, mikä analysoitava kohde oli. Esimerkiksi, jos analyysissa paljastuu, että käsitteestä "sisko" on eroteltavissa osat naispuolinen ja sisarus, on syytä kysyä, onko tässä tavoitettu uutta tietoa. Moore ja Russell olivat tietoisia analyysin paradoksista. He uskoivat siihen, että analyysin prosessi tarjoaa vastauksia filosofisiin ongelmiin. Dekompositionaalinen analyysi ei kuitenkaan näyttänyt riittävältä antamaan filosofialle Russellin ja Mooren kaipaamia uusia tuloksia.
Toinen osiin hajottamiseen liittyvä ongelma on se, millainen kokonaisuus on filosofisen analyysin kohteena. Jos kokonaisuus on ääretön, onko siinä ääretön määrä osatekijöitä: a, b, c, d,...? Kokonaisuuden äärettömyydellä voidaan tarkoittaa sitä, että kokonaisuuden osa, esimerkiksi a, on äärettömästi jaettavissa. Jos analyysi jatkuu äärettömiin, sillä ei ole päätepistettä eikä näin metafyysistä perustaa. Mainittu ongelma johtaa jälleen kysymään, onko analyysi vain osiin hajottamista. Voiko olla niin, että analyysissa tapahtuu jotakin sellaista, että sen lähtökohta muuttuu muodoltaan tai olemukseltaan toisenlaiseksi?
Kolmas, luonteeltaan metafyysinen ongelma seuraa dekompositionaalisen analyysin hyväksymisestä metodiksi. Ongelma on seuraava: dekompositionaalinen analyysi ei jätä tilaa sille ajatukselle, että yksinkertaisilla osilla olisi ominaisuuksia laisinkaan. Tällöin meillä on Nicholas Griffinin mukaan kolme vaihtoehtoa:
1) Jos yksinkertaisia analyysin päätepisteitä ei ole olemassa, analyysi voi jatkua loputtomiin.
2) On olemassa yksinkertaisia osia, mutta niillä ei ole ominaisuuksia. Yksinkertaisilla termeillä on vain suhteita toisiin yksinkertaisiin osiin. Esimerkiksi ominaisuus ”pistemäisyys” on suhteessa pisteeseen, joka on avaruudessa. Kuitenkaan universaali pistemäisyys ei ole osa avaruuden pistettä.
3) On olemassa yksinkertaisia termejä, ja niillä on ominaisuuksia. Tässä tapauksessa on kaksi vaihtoehtoa: joko yksinkertaisilla termeillä on erilaisia ominaisuuksia kuin kompleksisilla termeillä, tai yksinkertainen ominaisuus sisältää ominaisuuden eri tavoin kuin kompleksinen osa. (Griffin 2007, 84–85.)
Regressiivinen analyysi tarkoittaa siirtymistä analyysin alkulähtökohdasta tarkempiin taustaoletuksiin. Kun analyysissa mennään taaksepäin ja yritetään hahmottaa yleinen muoto, ollaan tekemisissä regressiivisen analyysin kanssa. Tällöin ongelma eritellään takaisin perustaviin taustaoletuksiin, joiden avulla käsiteltävä ongelma ratkeaa. Yleisellä muodolla tarkoitetaan esimerkiksi loogista muotoa, joka on yleisempi suhteessa luonnollisen kielen ilmauksiin. Toisaalta looginen muoto antaa tarkemman kuvan siitä luurangosta, jonka päälle luonnollinen kieli on kerrostunut.
Keskeinen esimerkki regressiivisen analyysin tyypistä on antiikin geometria. Siinä kysymyksenä on, millainen geometrinen kuvio pitää piirtää, jotta asetettu ongelma ratkeaa. Tällöin oikean kuvion etsiminen on regressiivistä analyysia. Taaksepäin tässä mennään siinä mielessä, että johtopäätöksestä pyritään takaisin niihin syihin, joista johtopäätös on seurannut.
Leila Haaparanta on esittänyt analogian, että geometrisen analyysin tapaan fenomenologinen analyysi on askel askeleelta taaksepäin menemistä. Siinä taaksepäin kuljetaan pyrkimyksenä päästä kiinni kokemuksen rakenteeseen. Fenomenologi siirtyy luonnollisesta asenteesta filosofiseen asenteeseen, ja tässä prosessissa rekonstruoidaan filosofisen asenteen objektit (noemat). Kun luonnollinen asenne asetetaan sulkeisiin, tämä mahdollistaa luonnollisessa asenteessa asetettujen väitteiden taustaoletusten tutkimuksen. (Haaparanta 2007, 264.) Tällainen tutkimus on samantapaista, joskaan ei sama asia, kuin taaksepäin menevä argumenttianalyysi. Argumenttianalyysissa selvitetään, mitä taustaoletuksia johtopäätöksellä on. Fenomenologia kuitenkin korostaa argumentaatioanalyysista poiketen taaksepäin siirtymisen kokemuksellisuutta.
Regressiivinen analyysi on prosessi, jossa luonnollisen kielen lauseesta päädytään loogiseen muotoon. Taaksepäin menemisellä ajatellaan olevan absoluuttinen päätepiste, metafyysinen perusta. Regressiivinen analyysi voi päätyä myös sellaiseen loogiseen muotoon, joka ei kuvaa maailman perimmäistä rakennetta.
Muuntava analyysi tarkoittaa, että analysoitava kohde tulkitaan jonkin apuvälineen avulla toisenlaiseen muotoon kuin se analyysin alkupisteessä oli. Esimerkiksi fenomenologinen analyysi on muuntavaa siinä mielessä, että luonnollisen asenteen objektit muunnetaan filosofisen asenteen objekteiksi. Näin fenomenologisessa analyysissa tarkasteltava kohde muuttuu. Toisaalta fenomenologiseen tarkasteluun pätee kuitenkin edellä mainittu seikka, että samaa analyysin prosessia kuvataan useamman analyysin tyypin kautta.
Toinen esimerkki muuntavasta analyysista on määrättyjen kuvausten teoria, jonka Russell esitti vuonna 1905 artikkelissaan ”On Denoting”. Puhuessaan tässä artikkelissa analyysista hän toistaa usein, että määrätty kuvaus ”tulkitaan” toisenlaiseen muotoon. Tämän takia muuntavan analyysin ohella puhutaan myös tulkitsevasta analyysista.
Peter Hylton korostaa, että kuvausten teoriassa on oleellista uusi filosofinen analyysi (Hylton 1989, 105). Määrättyjen kuvausten teoria ja siinä esitetty analyysi ovat ymmärrettävissä paitsi osiin hajottamisena, myös ”muuntamisen” ajatuksen näkökulmasta. Määrättyjen kuvausten teoriassa osiin purkaminen tapahtuu seuraavalla tavalla: Ensinnäkin on olemassa objekti F. Toiseksi on olemassa yksi ja vain yksi objekti F. Kolmanneksi tällä objektilla F on tietty ominaisuus G. Näin annetaan kuvaus tietystä kohteesta. Tällainen objekti voi olla esimerkiksi Ranskan nykyinen kuningas, jota on maailmassa olemassa vain yksi kappale. Tälle yhdelle oliolle annetaan vaikkapa ominaisuus ”olla kalju”. Tässä tapauksessa määrätty kuvaus on harhaanjohtava, koska se sisältää olion, jota ei ole olemassa reaalisessa maailmassa, nimittäin juuri Ranskan nykyisen kuninkaan.
Epäselvä kielellinen kuvaus voidaan eliminoida lauseesta siten, että lauseen osat tuodaan esiin. Silloin paljastuu, että lause on harhaanjohtava. Esimerkiksi lause ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju” ei heijasta maailman rakennetta oikein, vaan vaatii muuntamista uuteen muotoon. Kun Russell painottaa määrättyjen kuvausten analyysissa tällaista käsitystä, hän muokkaa samalla sitä tapaa, jolla analyysi käsitetään. Näin dekompositionaalisuuden keskeisyydestä huolimatta hänen filosofinen metodinsa sisältää muitakin tapoja harjoittaa analyysia.
Määrättyjen kuvausten teoria on yksi esimerkki siitä, kuinka 1900-luvun alun analyysikäsitys kehittyi. Russell muotoilee kuvauksia sisältäville lauseille rakenteen, joka alkuperäistä terävämmin kuvastaa lauseiden ilmaisemien asiantilojen loogista rakennetta. Tällaisessa metodissa oleellista on määrätyn kuvauksen eliminointi.
Miksi analyysin prosessi on muuntavaa määrättyjen kuvausten teoriassa? Tapahtuuhan jonkinlainen muutosprosessi myös osiin hajottamisessa. Ensinnäkin Russellin vuoden 1905 teoriassa sana ”muuntaminen” on käsitettävä suhteessa kontekstiperiaatteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että määrätty kuvaus tulkitaan lauseyhteydessä, koska määrätyllä kuvauksella ei ole merkitystä yksin ilman sitä selittävää kehystä. Muuntaminen tapahtuu, kun jokin ilmaus kielestä Z käännetään kielen Q ilmaisuiksi. Toiseksi muuntaminen tapahtuu siten, että käännetään ilmaus sellaiseen kieleen, jossa jo tiedetään, kuinka se toimii. Kun lause käännetään, käytetään apuvälinettä, jonka avulla kohde muuntuu. Russellin tapauksessa muuntamisen taustaoletus on, että luonnollisen kielen ilmauksille annetaan vastineita predikaattilogiikassa. Tässä mielessä mukana on käsitteellinen kehys, jossa kääntäminen tapahtuu. Kolmanneksi puhutaan muuntamisesta sellaisen analyysin kohdalla, jossa alkulähtökohta ja analyysin päätepiste ovat erilaisia. Tällöin tarkasteluun tuodaan jotain uutta ja joitakin seikkoja jätetään pois. Analyysi jäsentää alkulähtökohdan täsmällisempään muotoon.
Russellin vuoden 1905 artikkelin keskiössä on ajatus luonnollisen kielen harhaanjohtavuudesta. Tämä ei tarkoita sitä, että analyysi jäisi kielen tasolle. Analyysi ei ole vain kielessä toteutuvaa, vaan analyysin tehtävä on tavoittaa maailmassa vallitsevien faktojen metafyysinen taso. Ilmauksen ”fakta” Russell omaksuu loogisessa atomismissa ilmauksen ”propositio” tilalle. Faktat ovat yleisiä asiaintiloja, kuten kahden objektin välinen relaatio tai se, että jollakin objektilla on ominaisuuksia.
Kielen tason ja loogisen muodon erottelu johtaa siihen, että analyysin prosessista tulee muuntamista. Tällöin kieli on symbolista ja poikkeaa maailman objekteista. Objektille voidaan harhaanjohtavasti asettaa ominaisuuksia, jotka kuuluvat vain symbolille (Russell 1998, 44). Esimerkiksi subjektille ”ensimmäinen ihminen auringossa” ei ole vastinetta todellisuudessa. Määrättyjen kuvausten teoriassa esiintyy ilmaus ”epätäydellinen symboli”. Tämän ilmauksen taustalla on käsitys kielestä symbolismina (ks. Russell 1998, 45). Kielen symbolisuus ja maailmassa oleva fakta ovat eri asioita. Russell kutsuu määrättyä kuvausta epätäydelliseksi symboliksi (Russell 1998, 109). Kuvausten teorian tarkoitus on eliminoida kielen harhaanjohtavat symbolit. Epätäydellinen symboli esiintyy subjekti-predikaatti-lauseen subjektina. Muuntamisen jälkeen lause ymmärretään erilaisessa muodossa, jossa ei välttämättä ole subjektia tai jonka subjekti ei vastaa annettua symbolia. Näin epätäydellinen symboli joko karsitaan pois tai asetetaan oikeaan yhteyteen analyysissa.
Miten käsitys analyysista muuntamisena tulisi ymmärtää suhteessa siihen ajatukseen, että loogiset muodot ovat jollakin tapaa maailmassa? Mikä tahansa looginen muoto ei ole sopiva. Muuntaminen on sitä, että erilaisia vaihtoehtoja hahmotellaan ja niiden joukosta keksitään se rakenne, joka selkeimmin kuvastaa todellisuutta. On arvioitava, millainen looginen rakenne esittää oleellisen informaation.
Jos ei hyväksytä Russellin realismin taustaoletuksia, voidaan muuntava analyysi ymmärtää mielen analyysina. Toisenlainen kehys muuntavalle analyysille on sanoa, että muuntavalla analyysilla on kohteenaan ihmisen mielen looginen rakenne. Muuntavan analyysin lähtökohtana on siis useimmiten lause, joka analysoidaan joko maailman muodoksi tai mielen rakenteeksi. Tehdään myös oletus, että nämä kaksi ovat rakenteellisesti samanlaisia. Kysymys muuntamisesta tai reduktiivisesta analyysista viittaa loogisen muodon tai jonkinlaisen rakenteen analyysiin. Tällä perusteella muuntamisella on tarkasti rajattu merkitys. Onko muuntaminen tai tulkinta välttämättä loogisen muodon analyysia, vai voidaanko muuntavasta analyysista puhua muissa yhteyksissä?
Vähän tutkittu ongelma on, millainen analyysin käsite on sellaisessa tulkinnan teoriassa, joka hyväksyy analyysin metodologisen lähestymistavan. Hermeneuttisen kehän mukainen tulkinta on eteenpäin menevää. Jos hermeneutikko hyväksyy metodologisen näkökulman, hyväksyykö hän myös analyysin? Hermeneutikot kuten Paul Ricœur hyväksyvät analyysin osaksi tulkinnan teoriaansa ja sanovat harjoittavansa metodologiaa toisin kuin esimerkiksi Hans-Georg Gadamer (Ricœur 2005, 143). Onko hermeneutiikan analyysissa kyseessä tulkitsevan analyysin tyyppi? Tähän voidaan vastata sisällyttämällä hermeneuttinen analyysi muuntavan tai tulkitsevan analyysin alalajiksi. Tämä käsitys on kuitenkin ongelmallinen, sillä hermeneutiikka ei pyri palauttamaan kieltä ideaaliseen rakenteeseen. Toisaalta hermeneuttisen analyysin tehtävä ei olekaan jäädä kielen tasolle. Hermeneutikko voi analyysissaan käyttää apuna "symbolisten rakenteiden" tutkimusta.
Hermeneutiikan kohteena on tulkita laajempaa kokonaisuutta erilaisten kielen rajapinnalla olevien tekniikoiden avulla. Näihin kuuluvat metafora, symboli ja analogia. Esimerkiksi Ricœurin mukaan ”- - kielen analyysi voidaan tarkentaa tähän näytetyn ja kätketyn semantiikkaan eli moniselitteisten ilmaisujen semantiikkaan” (Ricœur 2005, 150). Hermeneuttisessa muuntamisessa moniselitteisyys korostuu analyysin keskeisenä vaiheena. Ricœurin hermeneutiikan tehtäväksi muotoutuu symbolisten muotojen luetteloiminen. Ideana on juuri näissä symbolisissa muodoissa ilmenevien rakenteiden tulkinta. Näin kyse ei ole vain kielen tasolle jäävästä analyysista, vaan muotojen tutkimisesta ja luokittelusta, kuten loogisessa analyysissakin. Hermeneutiikan analyysissa lueteltavat muodot eivät ole faktoja, mutta edelleen niillä on yhteisiä rakenteita, kuten analogian muoto: a on b:lle samaa kuin c on d:lle.
Edellä esitettyä vertailua hermeneutiikan tulkinnan ja tulkitsevan analyysin välillä ei ole tutkittu, koska yleisesti näitä metodeja voidaan pitää toisilleen kaukaisina. Hermeneutiikka eroaa selkeästi argumenttien analyysistä siinä, että hermeneutiikka analysoi ihmiskokemuksen rakennetta suhteessa sosiaalisen maailman ja itsen hahmottamiseen, siinä missä argumenttien analyysi keskittyy premisseihin ja johtopäätöksiin.
Hacker erottaa konnektiivisen analyysin muuntavasta analyysista. Konnektiivisessa analyysissa kuvaillaan yhteyksiä erityyppisten kielipelien välillä. Siinä ei kuitenkaan jäljitetä yhtä tiettyä muotoa, johon kielen ilmaisuja palautetaan. Sen sijaan esitetään, millaisissa tilanteissa ihmiset käyttävät kielellisiä ilmauksia. Esimerkiksi voidaan eritellä, millainen tehtävä metaforisilla ilmauksilla on laajemmassa tekstissä. Arkikielenfilosofian piirissä harjoitettu kielen analyysi on luonteeltaan konnektiivista analyysia. Gilbert Rylen, Paul Gricen, ja Peter Strawsonin analyysi keskittyy kielen käyttöön erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.
Konnektiivinen analyysi korvaa muuntavan analyysin. Muuntavassa analyysissa on tarkoitus palauttaa lause tiettyyn loogiseen muotoon. Konnektiivinen analyysi puolestaan on tarkentamista, jossa ei ole tarkoitus palauttaa kielen ilmauksia yhteen tiettyyn muotoon. (Hacker 2006, 83.) Se on enemmänkin erilaisten käsitteellisten yhteyksien kuvausta. Tällöin kyse ei kaikissa tapauksissa ole enää metodista tai analyysista, vaan kuvauksesta.
Tunnusmerkkinä konnektiivisessa analyysissa on luonnolliseen kieleen keskittyminen ja sen tason tarkastelu. Termit ”analyysi” ja ”metafyysinen” ovat tällaisessa tarkastelussa toisensa poissulkevia. Konnektiivinen analyysi hylkää paitsi oletuksen analyysin ja metafysiikan suhteesta, myös oletuksen, että analyysi olisi muuntamista toisenlaiseen muotoon. Filosofian tehtäväksi jää kielellisten ilmausten tarkentaminen ja filosofisten ongelmien kielellinen purkaminen. Kielenkäyttö ja sen säännöt ovat konnektiivisen analyysin kohde. Konnektiivinen analyysi on näin päättymätöntä, kielen verkostoa yhä uudelleen erittelevää toimintaa ja kuvausta.
Kielen pintarakenteeseen keskittyvä analyysi on mahdollista kärjistää myös analyysin käsitteen kritiikiksi. Voidaan väittää, että filosofian tehtävä on pikemminkin luoda vain kielellisiä kuvauksia tai jopa "hyviä tarinoita" tieteelle pikemmin kuin analysoida yhtä tarkasti rajattua ongelmaa.
Tälle kritiikille mahdollinen vasta-argumentti on väite, että analyysin pyrkimyksen hylkääminen pudottaa pohjan pois filosofiselta ja tieteelliseltä tutkimukselta. Analyysi on paitsi filosofian myös erityistieteiden työväline, jonka avulla on saavutettu tarkkoja tuloksia. Russell esittää, että analyysin harjoittaminen on välttämätön ehto tieteen kehitykselle: se mahdollistaa uuden tiedon kehittymisen ylipäätään. Hänen mukaansa esimerkiksi aakkoston kehittyminen ei olisi ollut mahdollista ilman analyysia (Russell 1959, 229–230). Näin analyysia voidaan pitää välttämättömänä taustana muutokselle ja käytännön toteutuksille. Analyysi voi olla avain uuteen ymmärrykseen.
Sitä, että tiede hyödyntää myös muita työvälineitä, kuten kertomuksia, metaforia ja analogioita, ei tässä näkökulmassa pidetä rajatulle erittelylle vastakkaisena. Näin analyysin tehtävä ei olisi pelkkä yksinkertaistaminen tieteellisten mallien luomiseksi, vaan tarkentaminen ja jatkuva selkeyttäminen. Sen avulla pyritään saamaan aikaan tuloksia niin tieteessä kuin filosofiassakin.
Wittgensteinin Tractatus Logico-philosophicus (ks. "Wittgenstein, Ludwig") ja Russellin looginen atomismi vaikuttivat Wienin piirin kehitykseen. Näin analyyttinen filosofia rantautui Puolaan, Saksaan sekä Skandinaviaan ja Suomeen. Kun Eino Kaila (ks. "Kaila, Eino") ja Georg Henrik von Wright (ks. "Wright von, Georg Henrik") toivat analyyttisen filosofian periaatteita suomalaiseen yliopistoon, syntyi analyysia koskevaa tutkimusta. Analyysin käsitettä on pohdittu suomalaisessa filosofiassa, koska analyysilla on selkeä yhteys analyyttiseen perinteeseen. Suomalaiset filosofit ovat pohtineet analyysin luonnetta pohtiessaan omaa filosofian tekemiseen tapaansa, analyysiin liittyviä erityiskysymyksiä ja analyysin suhdetta analyyttisyyden käsitteeseen.
Analyysin käsitettä ovat eri näkökulmilta pohtineet muun muassa Georg Henrik von Wright, Sven Krohn, Jaakko Hintikka, Unto Remes, S. Albert Kivinen, Leila Haaparanta, Petri Mäenpää, Miira Tuominen ja Panu Raatikainen. von Wright on pohtinut Russellia ja loogista analyysia teoksessaan Logiikka, filosofia ja kieli. Hintikka ja Remes ovat julkaisseet aiheesta teoksen Method of Analysis. Kivinen on pohtinut useissa kirjoituksissaan analyysin paradoksin ongelmia. Kivinen huomioi fenomenologiassa harjoitetun analyysin ja sen yhteydet analyyttisen filosofian analyysiin. Haaparanta on tutkinut analyysin ja synteesin asemaa Fregen, Husserlin ja Peircen filosofioissa 1980-luvulta lähtien ja verrannut fenomenologian ja modernin logiikan keksimisen ja oikeuttamisen metodeja antiikin geometrian metodeihin. Raatikainen ja Tuominen ovat käsitelleet määritelmiä ja samalla analyysin problematiikkaa.
Analyysin käsitteen tutkimus on ollut kansainvälisessä keskustelussa esillä 2000-luvulla muun muassa Michael Beaneyn toimesta. Käsitettä on pohdittu Suomessa sekä filosofianhistoriallisesti että tämän hetken filosofian ja tieteen analyysikäsityksiin liittyen. Analyyttisen filosofian varhaisvaiheiden tutkimus on nostanut analyysin tutkimuksen pinnalle. Tällaisen tutkimuksen tehtävä on hahmottaa perinteen keskeisiä piirteitä ja historiallista kontekstia.
Hylton, Peter (2002 [1990]). Russell, Idealism and the Emergence of Analytic Philosophy. Clarendon Press, Oxford.
– Filosofianhistoriallinen kuvaus Bertrand Russellin varhaisfilosofiasta ja brittiläisen idealismin vaikutuksista analyyttisen filosofian syntyyn.
Kannisto, Heikki (1989). ”Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka”. Teoksessa Vuosisatamme filosofia. Niiniluoto Ilkka, Saarinen Esa (toim). WSOY, Helsinki. 145–243.
– Artikkelissa vertaillaan myöhäisen Wittgensteinin ajattelusta vaikutteita saanutta tarkastelua ja hermeneutiikan tarkastelutapoja.
Kivinen, S. Albert (1992). Fenomenologisia sormiharjoituksia. Helsingin Yliopiston filosofian laitos, Helsinki.
– Artikkelikokoelma fenomenologian ja analyyttisen filosofian metodien yhteyksistä.
Moore. G. E. (1993). Selected Writings. Routledge, London & New York.
– Analyyttisen filosofian kehittäjän keskeisiä kirjoituksia.
Nyberg, Tauno (1977): Ajatus ja Analyysi. WSOY, Helsinki.
– Tutkimuksia, joissa harjoitetaan filosofista analyysia. Kirjoittajina on suomalaisen filosofian kehittäjiä 1970-luvulta.
Hintikka, Jaakko & Remes, Unto (1973). The Method of Analysis. Its Geometrical Origin and Its General Significance. D. Reidel Publishing Company, Dordrecht.
– Esitys geometrisen analyysin ja synteesin harjoittamisesta.
Soames, Scott (2003). Philosophical Analysis in the Twentieth Century; Volume 1: The Dawn of Analysis, Volume 2: The Age of Meaning. Princeton University Press, New Jersey.
– Teos keskittyy 1900-luvun analyyttisen filosofian keskeisiin ideoihin ja saavutuksiin.
Urmson, J. O. (1956). Philosophical Analysis: Its Development between the Two World Wars. Oxford University Press, Oxford.
– Analyyttisen filosofian alkuvaiheiden yleiskatsaus ja kritiikki.
Beaney, Michael (2002). “Decompositions and Transformations: Conceptions of Analysis in the Early Analytic and Phenomenological Traditions”. The Southern Journal of Philosophy, Vol. XL, 53–99.
Griffin, Nicholas (2007). “Some Remarks on Russell’s Early Decompositional Style of Analysis”. Teoksessa The Analytic Turn: Analysis in Early Analytic Philosophy and Phenomenology. Michael Beaney (toim.). Routledge, New York & London. 75–90.
Haaparanta, Leila (2007). "The Method of Analysis and the Idea of Pure Philosophy in Husserl’s Transcendental Phenomenology". Teoksessa The Analytic Turn: Analysis in Early Analytic Philosophy and Phenomenology. Michael Beaney (toim.). Routledge, New York & London. 257–269.
Hacker, P. M. S. (1996). Wittgenstein’s Place in Twentieth Century Analytic Philosophy. Blackwell Publishers, Oxford.
Hylton, Peter (1989). ”The Significance of 'On Denoting'”. Teoksessa Rereading Russell. Essays on Bertrand Russell’s Metaphysics and Epistemology. Savage, C. Wade & Anderson, C. Anthony (toim.). University of Minnesota, Minneapolis. 88–107.
Hylton, Peter (2005). Propositions, Functions and Analysis. Clarendon Press, Oxford.
Ricœur, Paul (2005). "Eksistenssi ja hermeneutiikka". (Existence et herméneutique, 1969.) Teoksessa Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta. Suom. Jarkko Tontti. Vastapaino, Tampere. 140–163.
Russell, Bertrand (1964 [1903]). The Principles of Mathematics. George Allen & Unwin LTD, London.
Russell, Bertrand (1973 [1905]), “On Denoting”. Teoksessa Essays in Analysis. Douglas Lacley (toim.). George Allen & Unwin, London. 103–119.
Russell, Bertrand (1998 [1918]). The Philosophy of Logical Atomism. Open Court, Chicago.
Russell, Bertrand (1959). My Philosophical Development. George Allen & Unwin, London.
von Wright, Georg Henrik (1968 [1957]). Logiikka, filosofia ja kieli. Otava, Helsinki.