Addiktio
Susanne Uusitalo (julkaistu 2.2.2009, muokattu 8.9.2014)
Addiktiolla tai riippuvuudella tarkoitetaan yleensä käyttäytymistä, jota ohjaa voimakas toistuva halu. Addiktilla on voimakas tarve käyttää esimerkiksi alkoholia, huumausainetta tai tupakkaa, tai hänellä voi olla esimerkiksi voimakas tarve pelata uhkapelejä. Sana addiktio on etymologisesti peräisin roomalaisesta lainopillisesta terminologiasta. Addicere tarkoittaa tuomion langettamista kenelle tahansa oikeusistuimen edessä seisovalle ja myös antautumista tai itsensä luovuttamista jollekin tai jollekulle toiselle. Kysymys on yksilöiden itsehallinnasta. Addiktien teoille on tyypillistä itsehallinnan menettäminen, vähentyminen tai kyseenalaistuminen. Tämä vaikuttaa, ei vain addiktin syyntakeisuuteen, mutta myös addiktin toiminnan rationaalisuuteen.
- Addiktiivinen käyttäytyminen
- Motivaationalinen rakenne
- Rationaalisen valinnan teoria
- Hyperbolinen valintateoria
- Voimakkaiden halujen teoria
- Addiktio ja autonomia
- Suomalainen addiktiotutkimus
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Addiktio on tietyn käyttäytymishistorian edellyttävää riippuvuutta. Addiktion filosofiset kysymykset liittyvät addiktoituneiden yksilöiden eli addiktien käyttäytymiseen ja sen seurauksiin. Tällainen kysymys on esimerkiksi se, miten addikteja tulisi pitää vastuussa omista teoistaan. Addiktiivista käyttäytymistä on selitetty tieteellisesti eri tavoin. Näkökulmat eroavat toisistaan esimerkiksi siinä, miten addiktion nähdään vaikuttavan yksilön vapauteen ja rationaalisuuteen. Onko addikti vapaa toimimaan? Entä onko hänen tahtonsa vapaa? Addiktiiviset teot eivät näyttäisi olevan täysin vapaita. On selvää, ettei tämä vapauden heikentyminen ole ulkoiseen fyysiseen pakkoon verrattavaa vapauden menettämistä. Addiktion pakottavuus ei siis ole sen tyyppistä, että yksilö olisi täysin avuton ja addiktiivisen halunsa hallitsema marionetti. Uhkailu ja viettely, sen sijaan, vertautuvat paremmin siihen, miten addiktiivinen halu vaikuttaa yksilön toimintaan.
Addiktiokeskustelun keskiöön nousee kysymys siitä, mikä motivoi addiktin toimintaa ja miten se suhteutuu addiktin tahtoon ja addiktin muuhun toimintaan, joka ei suoraan liity addiktioon. Tähän liittyen voidaan myös kysyä, millainen henkilön tekemien arvostelmien suhde on hänen käyttäytymiseensä. Entä voiko addikti elää moraalisesti hyvää elämää, jos hänen itsehallintansa on kyseenalaistunut jollakin tavalla? Eri lähestymistavat tarjoavat kysymyksiin erilaisia vastauksia.
Addiktio edellyttää käyttäytymismekanismin, jossa myös oletetaan addiktilla olevan toimintaan motivoiva tekijä. Yleensä tahto voidaan nähdä tällaisena motivoivana tekijänä, mutta addiktit voidaan erotella myötä- ja vastentahtoisiin toimijoihin. Myötätahtoiset addiktit ovat toimijoita, joiden tahto on yhdenmukainen addiktiivisen halun kanssa. Nikotiiniriippuvainen henkilö voi olla vakuuttunut, että, kaikki seikat huomioon ottaen, hän haluaa tupakoida. Vastentahtoiset addiktit sen sijaan eivät tahtoisi toimia addiktiivisen halunsa mukaisesti, mutta toimivat silti sen mukaisesti, vastentahtoisesti. Esimerkiksi jotkut tupakoitsijat voivat olla sitä mieltä, ettei polttaminen ole hyväksi heille eivätkä he halua jatkaa tupakointia, mutta tekevät sen silti. He siis toimivat tahtonsa vastaisesti. Vastentahtoiset addiktit tuntuvatkin olevan tyypillisimpiä addikteja: he eivät haluaisi olla riippuvaisia addiktionsa kohteesta, mutta eivät pysty muuttamaan käyttäytymistään. Heidän käyttäytymisensä näyttäisi olevan tahdonheikkoutta ilmentävän toiminnan kaltaista. Heikkotahtoinen toimija toimii tahdonheikkoutta ilmentävällä tavalla, kun hän uskoo olevansa vapaa toimimaan arvostelmiensa mukaisesti ja tekee intentionaalisesti eli tarkoituksella, ”tahallaan”, teon, jonka on arvioinut olevan huonompi kuin sen vaihtoehdot.
Vastentahtoisten addiktien yhteydessä herää myös kysymyksen yksilöiden käsityksestä itsestään. Kuka tai mikä oikeastaan toimii, kun vastentahtoinen addikti tekee addiktiivisen teon? Addiktion ymmärtämiseen liittyy keskeisesti käsitys itsestä. Esimerkiksi mielenfilosofinen kysymys ”todellisen minästä” nousee keskeiseksi myös addiktiota tarkasteltaessa. Onko tämä minä vain joukko erilaisia haluja, joihin identifioidutaan (ks. esim. Frankfurt 1988) vai muodostuuko minä jostain muusta (ks. esim. Velleman 2000)? Mikä tai kuka on tämä minä, joka joko samastuu addiktiiviseen haluunsa tai näkee sen vieraana itselleen? Addiktiivinen halu voidaan kokea minän ulkopuoliseksi haluksi, ei itsestä lähteväksi. Voidaan myös kysyä, missä määrin addikti on moraalisesti ja lain edessä vastuussa teoistaan. On selvää, että addiktit ovat ainakin jossain määrin vastuussa teoistaan, mutta he eivät kuitenkaan näytä olevan samassa määrin vastuussa teoistaan kuin addiktoitumattomat henkilöt. Jos esimerkiksi huumeriippuvainen ryöstää kaupan saadakseen rahaa huumeiden ostamiseen, hän ei tunnu olevan yhtä syyllinen kuin kylmästi laskelmoiva ryöstäjä.
Addiktiossa on kyse riippuvuudesta, jossa addiktion kohteeseen kohdistuvaa toimintaa toistetaan ja jossa addiktiivinen halu on luonteeltaan appetitiivista eli ruokahalun kaltaista: halun kokeminen on toistuvaa, eikä halu lopu ennen kuin se tyydytetään. Kyse on tarpeesta, joka muistuttaa ihmisen perustarpeita, kuten tarvetta ravintoon tai juomaan. Pelkkä toisto ei ole riittävä ehto addiktiolle. Esimerkiksi ihmisten riippuvuuteen ilmasta ei liity addiktion käyttäytymishistoriaa, vaikka hengittämisen toistot ovat välttämättömiä yksilön olemassaololle. Hengittäminen on automaattinen toiminto, jota voidaan tosin jossain määrin säädellä tietoisesti. Se ei kuitenkaan ole täysin yksilön tahdon alaista toimintaa. Addiktiot sen sijaan liittyvät yleensä intentionaaliseen toimintaan eli toimintaan, joka tehdään tarkoituksella, ”tahallaan”, ja joka ei ole ainakaan lähtökohtaisesti automaattista. Addiktiiviset tarpeet eivät ole myöskään yleensä synnynnäisiä kaikille ihmisille. Ihmisillä ei esimerkiksi ole tarvetta tupakoida tai käyttää alkoholia ennen kuin he toiminnallaan muodostavat riippuvuussuhteen tupakkaan tai alkoholiin.
Addiktiivista toimintaa on selitetty tieteellisesti eri tavoilla. Lähestymistavat voidaan erotella karkeasti ainakin kolmeen eri näkökulmaan. Nämä ovat rationaalisen valinnan teoria, hyperbolinen valintateoria ja voimakkaiden halujen teoria. (Yaffe 2002.) Toiminnan motivationaalisen rakenteen katsotaan olevan keskeinen ero näissä eri lähestymistavoissa. Motivaationalisella rakenteella on myös vaikutusta siihen, miten addiktin nähdään olevan vastuussa teoistaan.
Addiktiota on selitetty rationaalisen valinnan avulla. (esim. Becker & Murphy 1988.) Taloustieteen terminologiaa käyttävän teorian mukaan toimijat toimivat maksimoidakseen preferenssiensä eli tarpeidensa, arvojensa ja mieltymyksiensä tyydyttymisen. Addiktit eivät siis eroa addiktoitumattomista henkilöistä toimintamekanismiensa puolesta. He eroavat addiktoitumattomista ainoastaan siinä, että he kuluttavat määrällisesti huomattavasti enemmän tiettyä ainetta tai käyttäytymisaddiktion ollessa kyseessä toistavat kyseistä käyttäytymistä enemmän kuin addiktoitumattomat henkilöt. Esimerkiksi alkoholiriippuvainen käyttää alkoholia enemmän kuin addiktoitumattomat yksilöt, alkoholista täysin kieltäytyvistä puhumattakaan.
Addiktit toimivat samalla tavoin kuin ketkä tahansa muut rationaalisesti käyttäytyvät toimijat: he pyrkivät saavuttamaan suurimman mahdollisimman hyödyn. Addiktit, kuten muut toimijat, valitsevat preferenssiensä mukaiset toimintatavat ja toimivat niiden mukaisesti. He toimivat rationaalisesti tyydyttääkseen preferenssinsä. Tällaisen mallin ongelma on, ettei se pysty selittämään keskeisiä addiktion piirteitä. Esimerkiksi rationaalinen valinta ei selitä addiktien taipumusta sortua uudelleen addiktioonsa, vaikka olisivat siitä jo päässeet irti. (Yaffe 2002.) Alkoholiriippuvaiset eivät voi enää lopetettuaan koskaan juoda alkoholia edes pieniä määriä kerrallaan, koska alkoholin juominen altistaa kyseisen henkilön helposti uuteen alkoholiriippuvuuden kierteeseen. Addiktoitumattomilla henkilöillä addiktion kehittyminen ei tapahdu yhtä helposti.
Yllä kuvatun rationaalisen valintateorian sijaan on addiktiota yritetty selittää toisella taloustieteellisellä mallilla, hyperbolisella diskonttauksella, jossa addiktien nähdään kyllä käyttäytyvän preferenssiensä mukaisesti, mutta näiden preferenssien arvottaminen on liioittelevaa. Toisin kuin rationaalisen valintateorian mukaan, hyperboliset diskonttaajat eivät arvota tulevaisuudessa odottavia hyötyjä eksponentiaalisesti vaan hyperbolisesti. (Ks. esimerkiksi Ainslie 1999.) Heidän tarpeensa, arvonsa ja mieltymyksensä voivat vaihdella voimakkaasti eri ajanhetkinä. Esimerkiksi alkoholiriippuvainen henkilö voi ajatella maanantaina, ettei halua enää kuluttaa viikonloppujaan runsaasti alkoholia nauttien, vaan päättää jättää alkoholin elämästään. Hän siis arvottaa tulevan perjantai-illan alkoholikulutuksen hyvin matalalle omissa preferensseissään. Arvotus voi näyttää samalta tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja vielä perjantaiaamunakin, mutta perjantain kääntyessä iltapäivään alkoholiriippuvaisen arvio tilanteesta muuttuu radikaalisti: alkoholiriippuvainen arvottaa perjantai-iltaisen alkoholikulutuksen korkealle.
Hyperbolinen diskonttaus muistuttaa voimakkaiden halujen ja himojen kokemusmaailmaa enemmän kuin yllä esitetty rationaalisen valintateorian tarjoama kuvaus addiktiosta. Hyperbolisessa diskonttauksessa jää epäselväksi se, mitkä addiktin preferenssit todella ovat. Sen voidaan sanoa olevan tietyssä mielessä irrationaalista. Addiktilla on keskenään ristiriitaisia preferenssejä riippuen siitä, milloin häneltä niitä kysytään. Alkoholiriippuvainen on vakuuttunut maanantaina, ettei enää halua juoda alkoholia, mutta perjantai-iltapäivällä hänellä on täysin päinvastainen preferenssi. Seuraavana maanantaina hänellä on taas voimakas preferenssi olla juomatta alkoholia enää koskaan. Tietenkin myös addiktoitumattomat henkilöt muuttavat preferenssejään eri elämänvaiheissa, mutta preferenssien vaihtelu ei ole jatkuvaa edestakaisin-liikettä.
Vaikka hyperbolinen diskonttaus pystyykin selittämään addiktion rationaalista valintateoriaa paremmin, on myös tällä mallilla ongelmansa. Näkökulma ei tarjoa selitystä vastentahtoisille addikteille. Toisin sanoen, hyperbolinen diskonttaus ei pysty selittämään sitä, miten jotkut addiktit näyttävät toimivan omia sen hetkisiä preferenssejään vastaan. Hyperbolisen diskonttauksen mukaan addiktit vain muuttavat mieltään ja esimerkiksi addiktiivisen aineen kuluttamisen hetkellä heidän preferenssinsä ovat tällaisen käyttäytymisen kannalla. Osalle addikteista näyttäisi kuitenkin olevan melko tavanomaista kokea sekä addiktiivisen aineen käyttöä puoltava että vastustava halu samanaikaisesti. (Yaffe 2002.) Ketjupolttaja voi kokea halun polttaa tupakkaa, mutta myös halun olla polttamatta tupakkaa samalla ajanhetkellä. Vastentahtoisuuden ei tarvitse päättyä siihen hetkeen, kun toimija toteuttaa addiktiivisen halunsa. Addikti voi vielä addiktiivisen toimintansakin hetkellä haluta olla toimimatta tavalla, jolla juuri sillä hetkellä toimii.
Hyperbolinen diskonttaus selittää addiktioon motivoivan toiminnan nousevan irrationaalisista taipumuksista, jotka voivat kohdistua kaikentyyppisiin motivaatiolähteisiin. Tämän mallin ongelmana onkin se, ettei se tee eroa tahdon ja halujen välillä. Yleensä halut ja tahto voidaan erottaa toisistaan siten, että tahdolla nähdään olevan astetta suurempi järkeen perustuva painoarvo haluihin verrattuna. Haluilla on tasavertaiset rationaaliset perusteet tulla hyväksytyiksi tai tulla hylätyiksi toimintaa motivoivina lähteinä. Esimerkiksi haluilla juoda teetä ja juoda kahvia on yhdenvertaiset rationaaliset perusteet tulla hyväksytyiksi tai hylätyiksi, kun tahdon juoda jotain lämmintä juomaa. Kummallakaan halulla ei ole itsessään mitään painavampaa rationaalista perustaa tulla hyväksytyksi tai hylätyksi. Jos kyseessä taas on tahto, on sen mukaan toimimiseen paremmat perusteet kuin sitä vastaan asettuvilla haluilla. Jos tahdon lukea kirjaa ja haluan surffailla internetissä, on minulla painavammat rationaaliset perusteet lukea kirjaa kuin surffailla internetissä. Hyperbolinen diskonttaus -malli epäonnistuu tarjoamaan riittävän kuvan siitä, miten tahto voi olla suurempi rationaalisen motivaation lähde kuin muut halut. Tahdon mukaan toimiminen ei näyttäydy yhtään rationaalisempana kuin jonkin muun preferenssin mukaan toimiminen. Hyperbolinen diskonttaus on joka tapauksessa irrationaalista olipa toimintaan motivoiva preferenssi minkälainen tahansa – ”tavallinen” halu tai tahto. Hyperbolinen diskonttaus ei tarjoa minkäänlaista eroa addiktien ja addiktoitumattomien henkilöiden käyttäytymismekanismien välillä. Molempien toimijaryhmien toimintaan motivoivat mekanismit ovat samanlaiset. Hyperbolinen diskonttaus -malli torjuu perinteisen rationaalisen valintateorian oletuksen siitä, että addiktit arvottaisivat tulevaisuuden hyötyjä eksponentiaalisesti. Malli kuitenkin hyväksyy toisen rationaalisen valintateorian oletuksen: addiktin arvostelmien arvojärjestys on jokaisella hetkellä yhteensopiva hänen motivoivien preferenssiensä kanssa. Toisin sanoen, addikti ei voi toimia vasten parempaa arviotaan. Hän toimii aina sen mukaisesti, jonka arvioi omaksi parhaakseen. (Yaffe 2002.) Nikotiiniriippuvainen näkee siis tupakoinnin olevan hyväksi itselleen ja näin ollen toimii sen mukaisesti. Hyperbolinen diskonttaus -mallissa nikotiiniriippuvainen ei voi ajatella, että tupakoinnin lopettaminen olisi sillä kyseisellä hetkellä parempi toimintavaihtoehto kuin tupakointi ja silti tupakoida.
Kolmas näkökulma addiktiiviseen käyttäytymiseen pyrkii tekemään eron motivaation ja arvostelmien välillä. Toimijat eivät aina toimi sen mukaisesti, minkä he arvioivat olevan parempi (ja mahdollinen) toimintavaihtoehto. Tällainen lähtökohta pystyy selittämään vastentahtoisten addiktien toimintaa. Kysymykseksi nouseekin motivaation lähde. Mikä saa addiktin toimimaan vastoin parempaa arvostelmaansa?
Tämä näkökulma pyrkii selittämään addiktien toimintaa voimakkaiden halujen avulla (ks. esimerkiksi Loewenstein 1999, Elster 1999a). Nämä halut eivät ole rationaalisia. Esimerkiksi Platonin Valtiossa esittelemä malli sielusta jakaa halut ruumiillisiksi ja järkeen perustuviksi. Samalla tavoin kuin voimakkaana koettu nälän tunne heikentää yksilön kykyä tehdä rationaalisia päätöksiä ruokaostoksilla, addiktin voidaan nähdä kärsivän rationaalisuuden ja/tai tahdon virheellisestä tai puutteellisesta toiminnasta, kun addiktiivinen halu koetaan voimakkaana. Vaikka motivaatio pystytäänkin erottamaan arvostelmien mukaan toimimisesta tällaisen halujen kategorisoinnin ansiosta, jää ongelmaksi se, miten erottaa ei-vapaa teko tahdonheikkoutta ilmentävästä teosta. Molemmissa tekotyypeissä appetitiivinen, aistillinen halu voittaa arvostelman, ruumiilliset halut voittavat kognitiiviset. Jos halun voimakkuus on selittävä tekijä toiminnassa, ei erottelua heikkotahtoisuuden ja ei-vapaan toiminnan välillä pystytä tekemään: molemmissa tapauksissa halu oli liian voimakas vastustettavaksi.
Miten sitten voidaan erottaa pakonalainen (ei-vapaa) toiminta tahdonheikkoutta ilmentävästä toiminnasta? Esimerkiksi toimijaa voidaan uhkailla tappamisella, jotta hän toimisi jollakin tavalla. Toimijan tekemä teko ei ole vapaa. Heikkotahtoinen toimija taas ei ole pakotettu toimimaan valitsemallaan tavalla. Hän toimii vastoin tahtoaan, koska hänen tahtonsa on liian heikko. Eräs tapa yrittää erottaa tahdonheikkous ei-vapaasta toiminnasta on tarkastella toimintaa sen perusteella, kuinka avoin toimija on perusteille, jotka eivät ole pakottavia, mutta jotka voivat muuttaa toimintaa, kunhan toimija kykenee vastaanottamaan ja huomioimaan kyseiset perusteet toimintaa koskevassa päätöksenteossaan asianmukaisesti. Voidaan ajatella, että heikkotahtoinen toimija muuttaisi toimintaansa, jos hänelle tarjotaan asiaankuuluvia perusteita, joiden pohjalta olisi rationaalista muuttaa toimintaansa. Näin tapahtuisi esimerkiksi, jos toiminnan haittapuolia, joita toimija ei ollut ottanut huomioon aiemmin, tuotaisiin riittävästi esille. Touretten syndroomasta kärsivä henkilö tuskin pystyisi lopettamaan säädyttömyyksien huutelua, vaikka hänelle tarjottaisiin riittävästi perusteita olla herjaamatta muita ihmisiä. Hänen toimintansa on pakonomaista, kun taas addiktit näyttäisivät yleensä olevan vastaanottavaisempia perusteille siinä mielessä, että he kykenevät muuttamaan toimintaansa perusteiden pohjalta. Osa ketjupolttajista pystyy olemaan polttamatta esimerkiksi mannertenvälisillä lentomatkoilla. Heidän halunsa polttaa ei pakota heitä tottelemaan samalla tavalla kuin Touretten syndroomasta kärsivä henkilö on tahdosta riippumattomien halujensa armoilla. Myös esimerkiksi addiktiosta irtipääseminen saattaa olla hyvinkin vaikeaa, mutta useimmissa tapauksissa se ei ole mahdotonta. Ongelmallista on myös määritellä se, minkälainen reagointi erilaisiin kannustimiin on rationaalista ja minkälainen taas ei. (Yaffe 2002.)
Näyttää siltä, että toimijan vastuusta puhuttaessa jaottelu pakonomaisuuteen ja heikkotahtoisuuteen ei ole palautettavissa siihen, mitä tapahtuu, kun toimija toimii. Toisin toimimisen mahdollisuus ja muut metafyysiset ehdot toimijuudelle eivät näyttäisi riittävän määrittelemään sitä, toimiiko addikti pakottavan halun ajamana vai heikkotahtoisesti. Kyse näyttäisi olevan myös jonkinlaisesta normatiivisesta erottelusta, jossa tarkastellaan addiktin vastuuta omista teoistaan. Ylipäätään erilaisten riippuvuuksien tarkastelu näyttää palautuvan normatiivisiin erotteluihin. Jotkin riippuvuudet nähdään tärkeinä ja arvokkaina ja jos joku toimii tällaisen riippuvuuden aiheuttaman paineen alaisena, olemme valmiit pitämään näitä seikkoja lieventävinä asianhaaroina. Esimerkiksi äiti voi tehdä rikoksen suojellessaan lastaan. Tätä voidaan pitää lieventävänä asianhaarana, koska äidin ja lapsen suhde voi vaikuttaa äidin kykyyn käsitellä rationaalisesti tilannetta. Näin äiti voi siis toimia vastoin parempaa toimintavaihtoehtoa. Addiktion kausaaliset syyt, sen psykologiset ja metafyysiset osatekijät, eivät ole ainoita seikkoja, jotka vaikuttavat arviointiimme. Arviointiimme voi myös vaikuttaa esimerkiksi se, mikä huume on kyseessä ja kuinka voimakkaasta riippuvuudesta on kyse. (Yaffe 2002, 217–218. Watson 1999a, 18–19, Watson 1999b.) Addiktio nähdään yleensä normaalista poikkeavana käytöksenä. Se, kuinka paljon haittaa addiktiosta katsotaan koituvan, tuntuu liittyvän läheisesti siihen, kuinka poikkeavana addiktiivista käyttäytymistä pidetään.
Addiktoituneiden yksilöiden autonomia on yksi keskeisistä kysymyksistä addiktiota pohdittaessa. Koska addiktio liittyy kysymyksiin vapaudesta ja rationaalisuudesta, sillä on myös vaikutusta siihen, pidetäänkö addiktia autonomisena yksilönä ja pidetäänkö hänen toimintansa autonomisena. Esimerkiksi bioetiikassa on pohdittu addiktien kykyä toimia autonomisesti ja tehdä autonomisia päätöksiä oman addiktionsa suhteen. Jotkut argumentoivat, etteivät addiktit kykene tekemään autonomisia valintoja aineriippuvuuttaan koskien, koska heidän kykynsä tehdä valintoja on vakavasti heikentynyt. (Ks. Leshner 2005, Levy 2006.) Toiset taas katsovat, että vaikka addiktio heikentäisikin addiktien autonomiaa, addiktit ovat kuitenkin riittävän autonomisia pystyäkseen tekemään autonomisia valintoja aineriippuvuutensa suhteen. Heidän mukaansa addiktiivinen käyttäytyminen ei ole pakottavaa siinä mielessä, että addiktit menettäisivät ainoastaan sen perusteella autonomisuutensa. Addiktiiviset halut ovat voimakkaita appetitiivisia haluja, jotka eivät heikennä yksilön kykyä tehdä autonomisia valintoja sen enempää kuin esimerkiksi ruokahalu kyseenalaistaa yksilön autonomisuuden. Vaikka voimakkaan nälän hetkellä on hyvin vaikea tehdä autonomisia valintoja, ei yksilön ajatella menettäneen autonomisuuttaan sen vuoksi, että hänellä on ruokahalu. (Ks. Foddy and Savulescu 2006.) Addiktien kyky toimia autonomisesti riippuu tietenkin myös siitä, miten autonomia määritellään. Jos kyseessä on kantilainen autonomian käsitys, jonka keskeinen osa on rationaalisuus, on addiktia ehkä vaikea nähdä autonomisena tämän kyseenalaistuneen rationaalisuuden vuoksi. Vastentahtoiset addiktit toimivat irrationaalisesti, kun he toimivat vastoin parempaa harkintaansa. Jos sen sijaan autonomisuus ymmärretään valinnan syntyprosessin mukaan määrittyväksi, voidaan addiktien nähdä toimivan autonomisesti edellyttäen, että tarvittavat kriteerit täyttyvät. Valinnan voidaan sanoa olevan autonominen, kun toimijalla on riittävät fyysiset ja psyykkiset kyvyt, hänellä on autenttisia arvoja ja hän voi suorittaa valinnan kykyjensä ja arvojensa mukaisesti. (Ks. esim. Räikkä 1999, 65.) Mitä enemmän haittaa addiktio näyttäisi saavan aikaan, sen enemmän yleensä epäillään onko addikti autonominen toimiessaan addiktionsa mukaisesti. Haitan kartoittaminen tietenkin riippuu myös siitä, millaiseen hyvinvointikäsitykseen sitoudumme. (Erilaisia hyvinvointikäsityksiä esittelee esimerkiksi Parfit 1984.)
Suomessa addiktiotutkimusta tehdään monitieteisesti muun muassa Suomen Akatemian Päihteet ja addiktio -tutkimusohjelmassa. Samoin esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Alkoholitutkimussäätiö edistää ja tukee yhteiskuntatieteellistä, käyttäytymistieteellistä, lääketieteellistä ja biologista addiktiotutkimusta, joka kattaa alkoholin lisäksi myös huumausaineet ja rahapeliongelmat. Myös kulttuurintutkimuksessa addiktio on tutkimusaiheena noussut esille. Filosofisesta näkökulmasta addiktiota on pohdittu esimerkiksi bioetiikassa ja teon ja tahdon filosofiassa.
Seuraavat kolme kirjallisuusviitettä edustavat johtavia näkemyksiä ns. valintateorioissa:
Ainslie, George (2001). Breakdown of Will. West Nyack, NY, Cambridge University Press.
– Ainslien merkittävin teos addiktion hyperbolisesta valintateoriasta.
Heyman, Gene (2009). Addiction: A Disorder of Choice. Cambridge, MA, Harvard University Press.
– Valintateoria, joka hyperbolisen valintateorian kaltaisesti selittää addiktien vaihtuvat preferenssit.
Foddy, Bennett & Savulescu, Julian. (2010). "A Liberal Account of Addiction." Philosophy, Psychiatry, Psychology, Vol. 17, No. 1, 1-22.
– Addiktien autonomisuutta puolustava artikkeli.
Muuta suositeltavaa kirjallisuutta:
Henden, Edmund, Melberg, Hans-Olav & Rogeberg, Ole (2013). "Addiction: Choice or Compulsion?" Frontiers in Psychiatry, Vol. 7. doi: 10.3389/fpsyt.2013.00077
– Tiivis yhteenveto kahdesta vallitsevasta teoriasta ja yritys sovittaa niitä yhteen.
Uusitalo, Susanne, Salmela, Mikko & Nikkinen, Janne (2013). "Addiction, Agency and Affects: Philosophical Perspectives." Nordic Studies on Alcohol and Drugs, Vol. 30, 31–50.
– Suomalaisvoimin kirjoitettu yhteisartikkeli, jossa kyseenalaistetaan addiktion määritteleminen vapauden (tai sen puutteen) avulla ja kehitetään addiktiokäsitystä, jossa affektiivisuudella on myös osansa.
Levy, Neil. (2013). "Addiction and Compulsion." Teoksessa Sandis, Constantine & O’Connor, Timothy (toim.), Blackwell’s companion to Philosophy: A Companion to Philosophy of Action. Wiley-Blackwell, Chichester. 267-273.
– Ytimekäs analyysi addiktiosta ja kompulsiivisuudesta teonfilosofisessa käsikirjassa.
Levy, Neil (toim.) (2013), Addiction and Self-Control. Perspectives from Philosophy, Psychology, and Neuroscience. Oxford Series in Neuroscience, Law and Philosophy. Oxford University Press, Oxford.
– Monitieteinen kokoelmateos yksilön itsehallinnan ja addiktion välisistä jännitteistä filosofian, psykologian ja neurotieteen näkökulmista.
Sinnott-Armstrong, Walter & Pickard, Hanna. (2013) "What is addiction?" Teoksessa K. W. M. Fulford, Martin Davies, Richard G. T. Gipps, George Graham, John Z. Sadler, Giovanni Stranghelllini, and Tim Thornton (toim.) The Oxford Handbook of Philosophy and Psychiatry. Oxford University Press, Oxford, 851-864.
– Yleiskatsaus siihen, mitä addiktio oikeastaan on filosofian ja psykiatrian käsikirjassa.
Poland, Jeffrey & George Graham (toim.) (2011). Addiction and Responsibility. The MIT Press, Cambridge MA.
– Monitieteinen kokoelmateos, joka käsittelee addiktion ja vastuun välisiä kytköksiä moraalin, lain ja ammattietiikan kontekstissa.
Tammi, Tuukka & Raento, Pauliina (toim.) (2013). Addiktioyhteiskunta: Riippuvuus aikamme ilmiönä. Gaudeamus, Helsinki.
– Suomenkielinen monitieteinen kokoelmateos, joka kyseenalaistaa vallitsevia addiktiokäsityksiä.
Uusitalo, Susanne (2010). "Tahdonheikkous ja hyvinvointi." Teoksessa Saari, Juho (toim.). Hyvinvointi: Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Gaudeamus, Helsinki.
– Suomenkielinen kirjoitus, joka käsittelee tahdonheikkouden ja hyvinvoinnin välisiä kytköksiä ja käyttää erityisesimerkkinä hyvinvointiongelmasta aineriippuvuuksia.
Ainslie, George (1999). “The Dangers of Willpower.” Teoksessa Elster, Jon & Skog, Ole-Jørgen Skog (toim.) Getting Hooked: Rationality and Addiction. Cambridge University Press, Cambridge. 65–92.
Aristoteles. (1981). Nikomakhoksen etiikka. Kääntänyt Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.
Becker, Gary and Kevin Murphy (1988). “A Theory of Rational Addiction.” Journal of Political Economy, Vol. 96, 675–700.
Davidson, Donald (1980). “How Is Weakness of Will Possible?” Teoksessa Davidson, D. Essays on Actions and Events. Oxford University Press, Oxford, 21–42.
Davidson, Donald (2006). “Paradoxes of Irrationality”. Teoksessa Davidson, D. The Essential Davidson. Clarendon Press, Oxford, 138–152.
Elster, Jon (1999a). Strong Feelings: Emotion, Addiction and Human Behavior. A Bradford Book, the MIT Press, Cambridge (MA) & London.
Elster, Jon (toim.) (1999b). Addiction: Entries and Exits. Russell Sage Foundation, New York.
Elster, Jon & Skog, Ole-Jørgen Skog (toim.) (1999). Getting Hooked: Rationality and Addiction. Cambridge University Press, Cambridge.
Fischer, J.M. & Ravizza, Mark (1999). Responsibility and Control: A Theory of Moral Responsibility. Cambridge University Press, Cambridge.
Foddy, Bennett & Julian Savulescu (2006). “Autonomy, Addiction and the Drive to Pleasure: Designing Drugs and Our Biology: A Reply to Neil Levy.” Bioethics, Vol. 20, 21–23.
Frankfurt, Harry (1988). “Freedom of the Will and the Concept of the Person.” Teoksessa Frankfurt, H. The Importance of What We Care About. Cambridge University Press, New York, 11–25.
Gold, MS & Herkov, MJ (2004). “Addiction and Dependence.” Teoksessa Post, Stephen G (toim.) Encyclopedia of Bioethics. 3rd edition. Macmillan Reference USA, New York. 62–68.
Hernnstein, Richard J. & Prelec, Drazen (1992). “A Theory of Addiction.” Teoksessa Elster, Jon & Loewenstein, George (toim.) Choice over Time. Russell Sage Foundation, New York. 331–360.
Holton, Richard (2003). “How is Strength of Will Possible?” Teoksessa Sarah Stroud (toim.) Weakness of Will and Practical Irrationality, Oxford University Press, Oxford. 39–67.
Husak, Douglas N (2004). ”The Moral Relevance of Addiction.” Substance Use & Misuse, Vol. 39, No. 3, 399–436.
Korsgaard, Christine (1999). “Self-constitution in the Ethics of Plato and Kant” The Journal of Ethics, Vol 3, 1–29.
Leshner, Alan I. (2005). “Ethical Issues in Taking Neuroscience Research from Bench to Bedside.“ Teoksessa Glannon, Walter (toim.) Defining Right and Wrong in Brain Science. Dana Press, New York & Washington D.C. 75–82.
Loewenstein, George (1999). “A Visceral Account of Addiction.” Teoksessa Elster, Jon & Skog, Ole-Jørgen Skog (toim.) Getting Hooked: Rationality and Addiction. Cambridge University Press, Cambridge. 235–264.
Marks, Joel (1986). “The Difference between Motivation and Desire.” Teoksessa Marks, Joel (toim. The Ways of Desire: New Essays in Philosophical Psychology on the Concept of Wanting. Precedent Publishing, Chicago. 133–147.
Mele, Alfred R. (1990). ”Irresistible Desires.” Noûs, Vol. 24, No. 3, 455–472.
Mele, Alfred R. (2002). “Acratics and Addicts.” American Philosophical Quarterly, Vol. 39, No. 2, 153–167.
Morse, Stephen J. (2000). “Hooked on Hype: Addiction and Responsibility.” Law and Philosophy, Vol. 19, 3–49.
Parfit, Derek (1986). Reasons and Persons. Oxford University Press.
Platon (1999). Valtio. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Otava, Helsinki.
Räikkä, Juha (1999). “On the Morality of Avoiding Information.” Teoksessa Launis, Veikko; Juhani Pietarinen & Juha Räikkä (toim.), Genes and Morality. Amsterdam, Rodopi. 63–75.
Velleman, J. David (1992). “What Happens When Someone Acts?” Teoksessa Velleman, J. David. The Possibility of Practical Reason. Clarendon Press, Oxford 2000, 123–143. Alun perin julkaistu Mind, New Series, Vol 101, No 403, 461–481.
Wallace, R. Jay (1999). “Addiction as Defect of the Will: Some Philosophical Reflections.” Philosophy and Law, Vol. 18, 621–654.
Watson, Gary (1999a). ”Disordered Appetites: Addiction, Compulsion, and Dependence.” Teoksessa Elster, Jon (toim.) Addiction: Entries and Exits. Russell Sage Foundation, New York. 3–28.
Watson, Gary (1999b). “Excusing addiction.” Philosophy and Law, Vol. 18, 586–619 .
Watson, Gary (2004). “Free Agency.” Teoksessa Watson, G. Agency and Answerability: Selected Essays. Oxford, Oxford University Press. 13–32.
Watson, Gary (2004) “Introduction”. Teoksessa Watson, G. Agency and Answerability: Selected Essays. Oxford University Press, Oxford. 1–10.
Watson, Gary (2004). “Skepticism about Weakness of Will.” Teoksessa Watson, G. Agency and Answerability: Selected Essays. Oxford University Press, Oxford. 35–58.
Yaffe, Gideon (2002). ”Recent Work on Addiction and Responsible Agency.” Philosophy & Public Affairs, Vol. 30, 178–221.