Mauthner, Fritz
Päivi Mehtonen (julkaistu 14.4.2022)
Itävaltalaista Fritz Mauthneria (1849–1923) pidetään termin ’kielikritiikki’ (Sprachkritik) isänä ja yhtenä 1900-luvun alun kielellisen käänteen pioneereista, joka nosti kielen analyysin filosofian ensisijaiseksi tehtäväksi. Hänen pääteoksensa ilmestyi kymmeniä vuosia ennen kielitieteen murrosta (mm. Ferdinand de Saussure) ja maanmies Ludwig Wittgensteinin Tractatusta (1921/1922), jossa Mauthner mainitaan nimeltä. Mauthner esitti radikaaliempiristisistä lähtökohdista, että filosofia on tietoteoriaa ja että tietoteorian on välttämättä oltava kielikritiikkiä. Koska kielellisten ilmaisujen kohteet ja merkitykset ovat kielen itsensä tuottamia, kielikritiikin tehtävä on näyttää kielen rajoja ja vastustaa metafysiikkaa niin tieteissä kuin muissa maailmanselityksissä. Mauthner ei kiellä sitä, että kielen ulkopuolella on todellisuus ja meillä on siitä välittömiä aistimuksia. Kielen ulkopuolinen todellisuus on kuitenkin tietoteorian ulottumattomissa, koska tieteitä tai tietoteoriaa ei ole ilman ajattelua eikä ajattelua ilman kieltä. Kieli kuitenkin tarjoutuu filosofisen tarkastelun kohteeksi käyttönsä kautta: kieli ei ole subjektiivista, vaan jaettua, yhteisöllistä ja historiallista. Kielenkäytön ja arkikielen tutkijana Mauthner pohjusti 1900-luvun alun niin kutsuttua kielellistä käännettä ja ennakoi tärkeitä kielifilosofian painotuksia.
- Elämä
- Kielikriittinen tuotanto ja sen taustat
2.1 Kirjoituksia kielikritiikistä (1901–1902)
2.2 Filosofian sanakirja: uusia kirjoituksia kielikritiikistä (1910)
2.3 Ateismi ja sen historia länsimaissa (1920–1923) - Vaikutus
- Mauthner Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Fritz Mauthner syntyi vuonna 1849 Böömissä Horšicen kaupungissa, Habsburgien hallitsemassa Itävallan keisarikunnassa (vuodesta 1867 Itävalta-Unkari, nykyinen Tšekki). Pientehtailijaperhe kuului tšekinkielisen alueen saksankieliseen juutalaisväestöön. Perhe muutti Prahaan vuonna 1855, jossa Mauthner kävi koulunsa. Myöhemmän kielikritiikin kannalta kauaskantoisia olivat varhaiset kokemukset turhauttavista opetusmenetelmistä. Ulkoa opettelulla ja formaaleilla esitystavoilla ei Mauthnerin myöhemmän tietoteorian mukaan ollut oppimista edistävää kosketuspintaa empiiristen aistimusten ja käsitteellistämisen tapoihin.
Isänsä vaatimuksesta Mauthner valitsi lakiopinnot. Prahassa Kaarlen yliopistossa vuosina 1869–1873 hän tutustui myös Kantin, Schopenhauerin ja Nietzschen ajatteluun. Luennoitsijoista erityisesti fyysikko ja filosofi Ernst Mach, joka työskenteli vuosina 1867–1895 Prahan yliopistossa, vaikutti Mauthnerin antimetafyysisiin näkemyksiin ja kiinnostukseen tieteenteoriaa kohtaan. Samoin kuin sittemmin Mauthnerin kielikritiikki, Machin fenomenalistinen näkemys maailmasta aistimusten summana ja teos Analyse der Empfindungen (1886, Aistimusten analyysi) vaikuttivat suuresti itävaltalaissaksalaiseen 1900-luvun alun ajatteluun.
Prahassa Mauthner työskenteli lyhyen aikaa lakitoimistossa ja alkoi saavuttaa mainetta kaunokirjailijana. Läpimurto koitti Berliinissä, jonne hän muutti vuonna 1876. Parodinen teos Nach berühmten Mustern (1878, Tunnettujen esikuvien mukaan; jatko-osa 1880) oli kirjallinen sensaatio. Kymmenet uusintapainokset ja laajat lukijakunnat tekivät Mauthnerista kuuluisuuden koko saksankielisessä kulttuuripiirissä. Hänestä tuli myös yksi Berliinin tunnetuimpia journalisteja: teatterikriitikko ja teräväkielinen satiirikko. Hyvä kielitaju ja kiinnostus luonnolliseen kieleen sai hänet vastustamaan filosofiankirjoitukseen piintyneitä jargoneita. Idea kielikritiikistä itsenäisenä tutkimuskohteena oli virinnyt jo opiskeluvuosina Prahassa. Käytännössä Mauthner joutui vuoteen 1905 asti hankkiman elantonsa kirjailijana ja toimittajana (mm. Berliner Tageblatt, Deutsches Montags-Blatt, Das litterarische Echo). Perheeseen kuuluivat puoliso Jenny (os. Ehrenburg), joka kuoli yllättäen vuonna 1896, sekä vuonna 1878 syntynyt tytär Grete.
Ansiotyön ohessa Mauthner hankki mittavan lukeneisuuden, jollaista hän ajatteli kielikritiikin esityksen välttämättä edellyttävän. Eri kielten, lingvistiikan, psykologian ja luonnontieteiden ohella hän kävi läpi filosofian historian antiikista aikalaisiin. Pystyäkseen keskittymään filosofiseen työskentelyyn Mauthner muutti Berliinistä Etelä-Saksaan Freiburgiin, jossa hän myös opiskeli matematiikkaa ja luonnontieteitä. Tutustuttuaan lääkäri Hedwig Straubiin hän muutti Meersburgiin ja pariskunta avioitui vuonna 1910. Viimeisinä vuosinaan Mauthner jatkoi kielikriittisten teosten julkaisemista ja palasi myös kaunokirjalliseen kirjoittamiseen.
Mauthner kuoli kesäkuussa 1923 pian sen jälkeen, kun oli oikolukenut viimeisen osan laajasta ateismin historiastaan (Mauthner 1920–1923). Teoksen aiemmin ilmestyneet osat olivat saaneet Saksan uskonnolliset auktoriteetit närkästymään. Nyt hautajaisjärjestelyt aiheuttivat skandaalin Meersburgissa, kun osa seurakunnasta piti sopimattomana maankuulun ateistin hautajaistilaisuuden järjestämistä luterilaisessa kirkossa.
Mauthnerin kielikritiikki sisälsi siis myös uskonto-, kulttuuri- ja yhteiskuntakriittiset ulottuvuudet. Ne vaikuttivat laajalti ajan kulttuurikeskusteluihin, poliittisten toimijoiden ajatteluun, nousevaan kirjalliseen avantgardeen sekä niin kutsuttuun Itävallan modernismiin.
Mauthner oli koko uransa ajan ammattikirjoittaja, joka ei missään vaiheessa toiminut filosofian yliopistollisissa oppituoleissa. Vaikka hänen monitieteisen tuotantonsa aikalaissuosio oli valtava, 1920-luvun jälkeen kielikritiikin merkityksen arviointi jäi vuosikymmeniksi kaanonien ja nimekkäämpien aikalaisten katveisiin (Husserl, Wittgenstein). Tutkimus vilkastui samoihin aikoihin kuin kiinnostus Wittgensteinin myöhäistuotantoa kohtaan, jossa on runsaasti yhtymäkohtia mauthnerilaiseen kielikritiikkiin.
(Elämäkertatiedot: Weiler 1970, 332–341; Kühn 1975; le Rider 2012.)
Kielikriittinen tuotanto ja sen taustat
Kielikritiikin historiassa Mauthnerin tuotanto sijoittuu tietoteorian piiriin. ’Kritiikillä’ hän tarkoitti yleistä kielen, ajattelun ja maailman suhteiden tarkastelua – ei siis jonkin tietyn kielen tai diskurssin analyysia. Erotuksena Mauthnerinkin edustamasta filosofisesta kielikritiikistä muita lähestymistapoja on kutsuttu konkreettiseksi kielikritiikiksi (Schiewe 1998, 176, 190–194) tai filologiseksi kielikritiikiksi (Kilian et al. 2016, 6). Vahva perusta uudenlaiselle kielentutkimukselle luotiin jo 1800-luvun saksankielisessä filosofiassa, kielitieteessä ja filologiassa, joihin Mauthner viittaa tuotannossaan laajalti. Jacob Grimm piti ’kritiikkiä’ hyödyllisenä kielentutkimukselle, kunhan se irrotetaan aiemmista käytännöllisnormatiivisista tehtävistään. Grimmin perustamaa historiallista kielitiedettä laajensi Wilhelm von Humboldtin vertaileva kielitiede, samalla kun 1800-luvun kansallisuusaatteet eri maissa lisäsivät kiinnostusta kansojen omaa kieltä kohtaan ja filologioista tuli yliopistollisia oppiaineita. (Kilian et al. 2016, 17–21; Schiewe 1998, 150–154.) Myös filosofiassa vahvistui kielen analyysin merkitys. Filosofiaa esimerkiksi kritisoitiin sen hämärästä ja monimerkityksisestä terminologiasta, joka esti alan edistyksen toisin kuin käsitteistöltään selkeissä luonnontieteissä (mm. Karl Leonhard Reinhold). Mauthnerin kielikritiikkiin vaikuttivat suuresti filosofi ja filologi Otto Friedrich Gruppen (1804–1876) ideat kielen ja ajattelun keskinäisestä riippuvuudesta sekä hänen tieteenteoreettiset havaintonsa kielen asemasta luonnontieteissä. (Cloeren 1971, 13–19.) Ennen muuta Mauthner on yhdistetty niin kutsuttuihin ”kielikriisin kirjoittajiin”: yhteistä Schopenhauerille, Nietzschelle ja Mauthnerille oli kielen viittauskyvyn radikaali epäily sekä tähän epäilyyn liittyvä oman kirjoitustyylin voimakkuus, jopa poleemisuus (Schiewe 1998, 176–194). Filosofisesta ilmaisusta tuli yhä selvemmin yksi menetelmällisistä ratkaisuista kielen näkyväksi tekemisessä.
Mauthnerin laajasta tuotannosta erottuu kolme filosofisen kielikritiikin kannalta tärkeää teosta, joita tarkastellaan tässä aikajärjestyksessä: Beiträge zu einer Kritik der Sprache (1901–1902), Wörterbuch der Philosophie: Neue Beiträge zu einer Kritik der Sprache (1910) ja Der Atheismus und seine Geschichte im Abendlande (1920–1923). Hän myös toimitti muiden teoksia muun muassa sarjassa Bibliothek der Philosophen (Friedrich Jacobin teos Spinozasta; O. F. Gruppen tuotantoa ym.).
Kirjoituksia kielikritiikistä (1901–1902)
Kolmiosaisen filosofisen pääteoksen Beiträge zu einer Kritik der Sprache (Kirjoituksia kielikritiikistä, jatkossa Beiträge) laadinta alkoi vuonna 1893. Jo tekijän elinaikana siitä otettiin uusintapainoksia. Teoksen ensimmäinen osa käsittelee kieltä ja psykologiaa, toinen kielitieteitä sekä kolmas grammatiikkaa ja logiikkaa.
Beiträge alkaa kiistämällä sen yleisen käsityksen, että kieli olisi erillinen järjestelmä tai jonkinlainen ajattelun työkalu, Werkzeug. Radikaaliempiristinä ja skeptikkona Mauthner argumentoi, että kaikki tieto palautuu aistihavaintoihin ja näin kerääntyvä aineisto on väistämättä sattumanvaraista (Zufallssinne). Käsite, Begriff, on käsitteellistämistä nimenomaan toimintana, begreifen, jossa aistimateriaalia omaksutaan ja käsitellään. Kun aistimuksista on muodostettu kielellinen ilmaisu, sen ”kohde” ei ole enää erotettavissa itse ilmaisusta. Kielen rajat siis ovat ajattelumme rajoja, eikä ajattelua ole olemassa ilman kieltä (esim. Beiträge 1, 164–212). Koska aistimukset ovat sattumanvaraisia ja aina tietystä näkökulmasta muodostuneita, myös kielessä muodostuneet ”kuvat” maailmantiloista ovat kontingentteja tai satunnaisia (Zufallsbilder). Mauthnerin mukaan siis kielen ulkopuolinen maailma ei määritä sitä, millaiseksi käsitteemme ja kielemme muodostuvat.
Käsitteellistäminen tapahtuu eri tavoin eri kielissä, eri aikoina, ja yksilöt tekevät sitä eri tavoin. Kauimpana aistihavainnosta ovat tyypilliset filosofian, tieteiden ja uskontojen sanat kuten ’järki’, ’laki’, ’minä’ tai ’jumala’. Ne viittaavat Mauthnerin mukaan vain toisiin kielen käsitteisiin ja sanoihin: ne ovat merkkien merkkien merkkejä (Zeichen von Zeichen von Zeichen).
Kieli kuitenkin avautuu filosofisen tarkastelun kohteeksi käyttönsä kautta. Kieli on kielenkäyttöä (Sprachgebrauch), joka toteutuu käyttäjäyhteisöissään. Jaetussa käytössä kielelle muodostuu konventioita ja sääntöjä, kuten pelissä tai leikissä. Mauthnerin mukaan kielikritiikin tehtävä on arkikielen käyttöyhteyksien, sanahistorioiden ja merkitysten muutoksen selventäminen ja analyysi (Wortgeschichte, Bedeutungswandel: esim. Beiträge 2, 257–265). Tämän analyysin kulmakiviä on kutsuttu Mauthnerin kielikritiikin funktionalismiksi: olennaista ei ole tutkia kieltä järjestelmänä tai ilmaisun asemaa kielessä vaan ilmaisun asemaa käyttäjänsä kielessä (Weiler 1970, 76–77; Arens 1984). Samoin kuin sittemmin Ludwig Wittgenstein (ks. Wittgenstein, Ludwig), Mauthner esitti, että merkityksen perusyksikkö ei ole sana vaan laajempi ilmaisu (lause). Hänen esimerkkilauseensa ovat ironisen kuvaavia: ”Alussa oli sana”. Kielikriittisiä kierroksia luonnollisesti lisää se, että alluusion alkukielessä (Joh. 1:1) ”sana” on kreikan logos, yksi filosofian monimerkityksisimpiä sanoja, joka tarkoittaa myös lausetta.
Mauthnerin teoriassa arkikielen tutkimus on välttämätöntä siksikin, että mentaaliset ilmiöt eivät ole yksiselitteisesti kuvattavissa kielessä. Mielen ja kehon suhde jää pohjimmiltaan tuntemattomaksi. Samoin kuin Ernst Mach, Mauthner ajatteli, että esimerkiksi prosessit, joita pidämme yhtäältä psykologisina ja toisaalta fysiologisina, saattavat olla luonnon artikuloimattomassa todellisuudessa identtisiä. Kun erot ja dualismit on jossakin kielen käyttöyhteydessä kuitenkin tuotettu kieleen, ne alkavat vaikuttaa aistimusten ja havaintojen käsitteellistämiseen. Mauthner periaatteessa hyväksyi Spinozan (ks. Spinoza, Benedictus de) ajatuksen järjestyksestä moraalikäsitteenä ja piti näkökulmasta riippuvana kysymyksenä sitä, tulkitsemmeko ”järjestysaistimme” (Ordnungssinn) tuottamat käsitykset välttämättömyydeksi, täydellisyydeksi vai vaikkapa kauneudeksi (esim. Mauthner 1921, 67–68, 97–98; Weiler 1970, 172).
Mauthner kritisoi aiempaa kielifilosofiaa, joka pyrki koherenttiin teoriaan esimerkiksi sellaisin käsittein kuin ’kielen sisäinen muoto’ (innere Sprachform: Wilhelm von Humboldt; Brentanon [ks. Brentano, Franz] seuraaja Anton Marty). Kielikritiikki ei oleta kielen käytöstä erillistä järjestelmää tai muotoa, eikä kielen analyysin taustalle ei ole postuloitavissa muuttumatonta kokemusta tai elämystä. Kielessä on merkityksiä, jos sillä on käyttäjiä ja käyttöyhteyksiä. Näiltä osin Mauthnerin kritiikki kohdistui myös Husserlin fenomenologiaan (ks. Husserl, Edmund), joka alkoi saada jalansijaa samoihin aikoihin kuin Beiträge ilmestyi. Husserlin idea merkityksestä sinänsä (Bedeutung an sich), joka on riippumaton ilmaisun esittäjästä ja kontekstista, edusti Mauthnerille sanarealismia eli ”sanataikauskoa” (Wortaberglaube). Tällainen ”usko” pseudokäsitteisiin, jotka eivät ole palautettavissa aistihavaintoon tai kielenkäytön erityisiin tilanteisiin, pönkitti metafysiikkaa, jota kielikritiikki halusi tehdä näkyväksi ja torjua. Mauthnerin mukaan sanataikausko yhä riivaa moderneja tieteitä ja filosofiaa, jotka olivat jäänteitä aiemmasta uskonnollisesta maailmankatsomuksesta.
Mauthner kritisoi jopa arvostamiaan filosofeja kuten Kantia ja Schopenhaueria (ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki; Schopenhauer, Arthur) siitä, että nämä jättivät teorioidensa premissit heikoiksi sulkiessaan systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle kielen. Nyt Mauthner katsoi jatkavansa tätä perintöä kielikriittisellä lisäyksellä, johon aineksia tarjosi myös 1700-luvun Kant-kriittinen kielifilosofia (J. G. Hamann, F. H. Jacobi), brittiläinen empirismi sekä Humboldtin jälkeinen kielitiede. Mauthner kritisoi saksalaista idealismin filosofiaa (ks. Klassinen saksalainen filosofia) siitä, että sen tulkintoja kielestä ohjasi ajatus kielen järjestelmästä ja historiallisesta teloksesta eli päämäärästä. Vaikka kieltä käyttävän yksilön tietoisuus toimii osana historiallisia prosesseja, kielellisillä aineistoilla ei Mauthnerin mukaan ole a priori suuntaa ja tarkoitusta. Sen sijaan kielelliset aineistot itsessään oli nyt otettava analyysin kohteeksi. Vaatimus kohdistui myös eri tieteiden menetelmiin ja kuvauksiin: niiden tarkentamiseen ja selventämiseen kielentutkimuksen avulla.
Osin samoin perustein Mauthnerin tieto- ja tieteenteoriaa läpäisee kritiikki psykologiaa kohtaan. Beiträgen kirjoitusaikana vuosisadanvaihteessa psykologia oli ala, joka muun muassa tarkasteli ”sisäisiä” ilmiöitä erotuksena fysiikasta ja fysiologiasta. Tärkeä käsite oli introspektio. Mauthner jatkoi Humen empirismin tiellä (ks. Hume, David) argumentoidessaan, että mikään itsetarkkailu ei kykene paljastamaan egoa, minuutta erillisenä lukuisista muista havainnoista. Vaikka ajattelutapahtumat (Denkakte) ovat todellisia, meiltä puuttuu tarkastelupiste ja aisti niiden havainnoimiseen. Se, mitä kutsumme psykologiaksi, on Mauthnerin mukaan vain ”psykologiaa vailla psyykeä”. Samalla hänen suhteensa ajan vaikutusvaltaiseen psykologiaan oli kaksijakoinen. Yhtäältä kielikritiikki edusti siirtymää pois 1800-luvun jälkipuolen vahvasta kielipsykologisesta paradigmasta (mm. Marty). Beiträgen kolmannessa osassa ”Zur Grammatik und Logik” pyritään osoittamaan psykologisten periaatteiden rajoituksia, kun niitä sovelletaan loogisiin ja lingvistisiin kategorioihin. Mauthner esimerkiksi kritisoi ajatusta semantiikasta, joka perustui psykologisille assosiaatiosäännöille, samoin pyrkimystä määritellä yleisiä lakeja, jotka luonnontieteiden tapaan ohjaisivat aineiston analyysia. Toisaalta hän seurasi tarkkaan esimerkiksi Wilhelm Wundtin (1832–1920) ja tämän oppilaiden kokeellista psykologiaa. Arkikielen ja kielenkäytön tutkimus tarvitsi psykologiaa, kunhan sekin tieteenalana valveutuisi kielikriittisen epistemologian välttämättömyydestä.
Ilmiselviä kritiikkejä ennakoiden Beiträgessa palataan yhä uudestaan kysymykseen siitä, kuinka sitten on mahdollista harjoittaa kielikritiikkiäkään kielessä, kielen ”tällä puolella”. Mauthnerin mukaan kielitiede tai -filosofia – kuten muukaan kielenkäyttö – ei ole vain tiedettä kielestä vaan tiedettä kielessä. Hänen pyrkimyksensä ei ollut tuottaa kilpailevaa kritiikkiä tai selitysmallia, vaan metakritiikki. Se koskee kaikkea filosofista reflektiota, myös itseään. Alleviivatessaan luonnosmaisuuttaan ja moniselitteisyyttään kielikritiikki voi vain kysellä kielen rajoja, selventää sanahistorioiden ja käsitekritiikkien avulla kysymyksiä sekä tehdä lukija asteittain tietoiseksi pseudokäsitteiden lumeesta. Kielikritiikki on positiiviselta tavoitteeltaan emansipatorinen: pyrkimyksenä on uusi vapautuminen sanataikauskon harhoista. Uudistus ei vaikuttaisi vain tieteisiin, vaan tuloksena olisi henkinen vapaus, Geistesfreiheit, vuosisadanvaihteen yhteiskunnissa, joita Mauthnerin mielestä olivat rapauttaneet 1800-luvun jälkipuolen materialistiset ja positivistiset maailmankatsomukset. Vaikka Mauthner ei jakanut positivismin luottamusta (luonnon)tieteiden mahdollisuuksiin, hänen ajattelullaan oli kuitenkin monia yhtymäkohtia positivismiin, erityisesti sen machilaisiin havaintoprosessien monitieteisen tutkimuksen ja antimetafysiikan painotuksiin.
Olennainen osa kielikritiikkiä oli sen itsereflektiivinen esitystapa: kielen ristiriitaisuuksien ja mielettömyyden osoittaminen parodian ja satiirin keinoin, samoin metafora tärkeänä terminä, jota tarkastelee erityisesti Beiträgen toinen osa. Metafora liittyy Mauthnerilla jo käsitteellistämisen prosessiin, jossa partikulaarinen aistimus kielellistyy ja abstrahoituu. Myös kielen affektiiviset piirteet kuuluvat kielikritiikin alaan, samoin kielen erilaiset ilmenemät kuten vaikeneminen, lapsen jokellus, änkytys ja erilaiset äänikokeilut.
Mauthnerin arkkivihollisiin lukeutui Aristoteles (ks. "Aristoteles"). Tämä tuotti tieteisiin paitsi lukemattomia abstrakteja kategorioita myös teorian kirjallisuudesta, siis kielestä todellisuuden ”jäljittelijänä” (kr. mimêsis).
Filosofian sanakirja: uusia kirjoituksia kielikritiikistä (1910)
Siitä, mitä Beiträge oli argumentoinut eri tieteiden historian kontekstissa, jatkoi filosofisen sanakirjan lajityyppiä uudistaen vuonna 1910 ilmestynyt Wörterbuch der Philosophie: Neue Beiträge zu einer Kritik der Sprache (1910, Filosofian sanakirja: uusia kirjoituksia kielikritiikistä; jatkossa Wörterbuch). Teoksen oma menetelmä paljastuu esimerkiksi itsereflektiivisessä hakusanassa ”Encyklopädie”. Siinä Mauthner lähtee liikkeelle järjestyksen käsitteestä, jonka avulla ihmismieli pyrkii käsittämään luontoa ja todellisuutta, vaikka niissä vastaavaa järjestyksen halua ei Mauthnerin mukaan ole eivätkä ne noudata aakkosjärjestystä. Mauthnerin tietosanakirjan hakusanojen sisällöt ovat valikoiva, tiivistetty ja kevennetty versio Beiträgen ideoista, vailla sen laajaa dialogia ajan eri tiedonalojen kanssa. Tietosanakirjankin on Mauthnerin mukaan tiedostettava kielen rakenteiden sekä luonnon tai todellisuuden välinen heikko (tai olematon) vastaavuus. Tässä kirjoittaja sijoittaa teoksensa aiempien ”skeptisten” sanakirjojen historiaan (mm. Pierre Bayle, Diderot). Wörterbuch ei siis niinkään määrittele kuin soveltaa jo Beiträgestä tuttuja termejä tarkastellessaan esimerkiksi kielen käyttöyhteyksiä ja sanojen merkitysten historiallisia muutoksia. Myös filosofinen sanakirja on siis kontingenttia, tuotantohetkeensä sidottua ilmaisua.
Wörterbuchissa Mauthner myös vastaa kritiikkeihin, joita oli esitetty kahdeksan vuotta aiemmin ilmestynyttä Beiträgeä kohtaan. Joitakin arvostelijoita oli häirinnyt, että teos tuo laajalti esiin muiden argumentteja lisäämättä niihin mitään ratkaisevasti uutta. Mauthner vastasi, että itse kysymyksetkin oli esitettävä kokonaan toisin. Esimerkiksi hakusana sogenannt, ”niin kutsuttu”, kuvaa hyvin Mauthnerin tyylivalintoja, erityisesti satiirin ja ironian käyttöä asiatekstinkin kielellisen läpinäkymättömyyden tehostamiseksi. Mauthner viittaa arvosteluun, jonka mukaan kielikritiikki kärsii perustavaa laatua olevasta sisäisestä ristiriidasta: se pyrkii käyttämään filosofista kieltä filosofisen kielen kritiikkiin. Mauthner tähdentää taas kielen olemisen tapaa ja merkitystä käyttäjiensä yhteisöissä.
Olisin tietenkin voinut vaieta kokonaan tai liittää ilmaisun ”niin kutsuttu” lähes jokaisen sanan eteen. […] Mutta niin kutsuttu ”minäni” halusi niin kutsutusti ”jakaa” niin kutsuttuja ”ajatuksiani” niin kutsuttujen ”ihmisten” kanssa. (Mauthner 1910 II, 412, käännös kirjoittajan.)
Kieliyhteisöjen pelisääntöihin liittyy väistämättä kielen muuttuvuus ja luonnosmaisuus.
Ateismi ja sen historia länsimaissa (1920–1923)
Mauthnerin Der Atheismus und seine Geschichte im Abendlande (1920–1923, Ateismi ja sen historia länsimaissa) on tavallaan neliosainen sanahistoria: länsimaisen jumalakäsitteen purkua sen osoittamiseksi, miten kontingentteja ovat historialliset sanat ja ideat, joita on käytännössä mahdotonta verifioida, vaikka niitä käytetään totuuden ja todellisuuden ilmaisemiseksi. Historiateoksen metodisiin lähtökohtiin lukeutuvat historiallinen relativismi (taustalla mm. Schopenhauer, Wundt) ja oletus kielestä käsitteellisenä, muuntuvana verkostona. Tietoteoreettinen tehtävä on siis sama kuin jo Beiträgessä ja Wörterbuchissa: vapauttaa yksilö perittyjen ”lumesanojen” vallasta.
Pitkälti Nietzschen vaikutuksesta Mauthner kritisoi hegeliläistä historiakäsitystä, johon liittyi ajatus historiallisten tapahtumien välttämättömyydestä. Mauthner tarkasteli historiaa yhtäältä tapahtumisena ja sattumien historiana (Zufallsgeschichte). Kaikki historialliset ”lait” ovat vain kuvailevia säännönmukaisuuksia, joista voi olla hyötyä teorioiden muodostuksessa mutta jotka muuntuvat hämäriksi abstraktioiksi, kun ne irrotetaan yhteyksistään. Toisaalta historia on kytköksissä historiankirjoitukseen. Mauthnerin käsiteanalyysit ja sanahistoriat etenevät sarjoina, joissa tekijän mukaan tärkeää on aineiston laajuus. Myös jumalaa ja uskomuksia koskevissa analyyseissa merkityksiä ja totuusarvoja puntaroidaan valitun näkökulman heikkouksien ja vahvuuksien valossa, ei a priori auktoriteetin suojissa.
Mauthnerin ateismin historiaa on verrattu muun muassa Nietzschen teokseen Zur Genealogie der Moral (1887; suom. Moraalin alkuperästä) sen perspektiivisen, skeptisen ja monijuonteisen historiakäsityksen osalta (ks. Nietzsche, Friedrich). Kuitenkin Mauthnerilla korostuvat vielä terävämmin kielen rooli sekä jo Beiträgessä ja Wörterbuchissa kehitellyt näkemykset kulttuurirelativismista sekä merkitysmuutosten analyysista.
Fritz Mauthner ei erottanut tiukasti toisistaan kielifilosofiaa ja lingvistiikkaa tieteenä. Uudemmassa tutkimuksessa on nimetty lukuisia toisiinsa lomittuvia kielikritiikin painotuksia, kuten filosofinen, moraalinen tai kaunokirjallinen kielikritiikki (Gauger 1995, sit. Kilian et al. 2016, 4–8). Termin Sprachkritik käytöt ovat kuitenkin samalla siinä määrin eriytyneet, etteivät eri tulkintalinjat tunnista yhteisiä juuria. Esimerkiksi analyyttisen filosofian traditiossa Mauthner nousee esiin tyypillisesti vain Wittgensteinin Tractatuksen Mauthner-maininnan yhteydessä (mm. Lorenz 1970, 30–31), jos siinäkään (ks. "Kielifilosofia"). Sen sijaan lingvistisissä kielikritiikin tekstikirjoissa Mauthner luetaan osaksi traditiota, kun taas Wittgensteinia ei välttämättä edes mainita (mm. Kilian et al. 2016).
Mauthnerin ajattelussa yhdistyi vielä piirteitä, jotka sittemmin erkanivat esimerkiksi analyyttiseksi ja mannermaiseksi kutsutuiksi suuntauksiksi. On tärkeä huomata, että Mauthner päätyi vuosien 1901–1902 kielikritiikkiin suoraan empiristisen skeptisismin perinteessä. Beiträge siis edelsi kielifilosofiaa siinä merkityksessä kuin se sai loogisen formalismin (mm. Frege, Russell) myötä. Mauthnerin tuotanto silloitti tietä klassisesta saksalaisesta filosofiasta kohti kielianalyyttista filosofiaa ja Wienin piirin loogista positivismia – mutta myös fenomenologiaa ja eksistentialismia.
Jo mainittu Wittgensteinin Tractatuksen kohta on 4.0031: ”Kaikki filosofia on ’kielen kritiikkiä’ [Sprachkritik]. (Vaikkakaan ei Mauthnerin esittämässä mielessä)”. Mitä sitten oli kielen kritiikki Wittgensteinin esittämässä mielessä? Kysymystä on pidetty vaikeana, koska hän määrittelee termin vain kiellon kautta. Janik ja Toulmin esittävät (1987, 195–197), että siinä missä Mauthner teki näkyväksi sanarealismin kehäpäätelmiä ja analysoi niitä itsereflektiivisellä ja -ironisella proosatyylillään, Wittgenstein pyrki eliminoimaan kehämäisyyttä kuvaamalla kieltä ja sen rajoja kielen rakenteen termein. Puolestaan Bastianellin mukaan kysymys Wittgensteinin ’kielikritiikistä’ on hankala, koska Wittgenstein ei käytä termiä Sprachkritik muualla tuotannossaan. Bastianelli toistaa jo Elisabeth Leinfellnerin tulkinnan, jonka mukaan Wittgensteinin myöhäisfilosofia on lähempänä Mauthnerin kielikritiikkiä kuin hänen omaa varhaisteostaan Tractatusta (Bastianelli 2011; myös Leinfellner 1969, 212). Jo Tractatusta ja Beiträgeä kuitenkin yhdistivät monet aforistiset ilmaisut kielen ja maailman rajoista, myös kuuluisa tikapuuvertaus, jollaisella Mauthner aloittaa Beiträgen (I, 1–2) ja Wittgenstein päättää Tractatuksen (6.54).
Toisin kuin sittemmin moni Wienin piirin ajattelija, Mauthner ei puoltanut ajatusta notaatiosta, ideaalikielestä tai rationaalisen rekonstruktion tiestä, jonka avulla tieteiden tulokset olisivat vertailtavissa ja korjattavissa. Päinvastoin, kielikritiikki ei Mauthnerin mukaan voi ylittää arkikielen rajoja muuttumatta kritisoimakseen metafysiikaksi.
1920-luvulla Mauthnerin kielikritiikin angloamerikkalaiseen vastaanottoon vaikutti Wittgensteinin ohella kahden kielentutkijan, C. K. Ogdenin ja I. A. Richardsin teos The Meaning of Meaning (1923; Merkityksen merkitys). Siinä puretaan sanan ’merkitys’ tutkimustraditioita ja puolletaan merkkiteoriaa, joka olisi ”symbolin tiedettä”. Richardsin teoksilla tulikin olemaan suuri vaikutus semiotiikan, retoriikan ja kielifilosofian angloamerikkalaisiin painotuksiin. Jo Mauthner korosti esimerkiksi Wörterbuchin hakusanassa ”Bedeutung” tarvetta selventää termin merkitystä ja symbolien luonnetta olemassa olevan kirjallisuuden avulla (Mauthner 1910 I, 89–92). Ogden ja Richards tarttuivat haasteeseen ja puolustamassaan symbolin tieteessä sijoittivat myös Mauthnerin uranuurtajana pitämäänsä nominalismin ja kriittisen kielifilosofian perinteeseen (William Ockham, Bacon, Hobbes, Locke, Hume, Leibniz, Bentham, Taine, Condillac). Mauthnerin tapaan Ogden ja Richards kritisoivat aikansa tieteitä sana- ja merkitystaikauskosta, jossa kielen analyysin sijaan sijoitetaan olioita – kuten merkitys – kielen ulkopuolelle. (Ogden & Richards 1920, ix, 43–44.)
Mauthner viittasi nominalismin traditioon useissa yhteyksissä, aina keskiajan nominalismi-realismi-kiistasta uudempiin ajattelijoihin. Nominalismi tuli Mauthnerin mukaan lähemmäksi kielifilosofiaa, jonka hän itse oli löytänyt brittiläisten empiristien, Schopenhauerin, Nietzschen ja Machin kautta. Vaikka nominalismi ei onnistunut selkiyttämään kielen toimintatapoja, se oli Mauthnerin mukaan toimiva taktiikka kielen rajojen tarkasteluun. Hän käyttikin kielikritiikistään tietoisen paradoksaalista ilmaisua ’nominalistinen mystiikka’ tai ’ateistinen mystiikka’. Katherine Arensin mukaan tämä lingvistinen mystiikka, joka ammensi vaikutteita niin kiinalaisesta viisauskirjallisuudesta kuin keskiajan uusplatonistisen mystiikan ja Mestari Eckhartin kielikäsityksistä, oli yksi syy Mauthnerin kielikritiikin nuivaan vastaanottoon 1900-luvun alun akateemisessa filosofiassa (Arens 1995, 105). Erilaisia vaikutteita avoimesti yhdistävä ajattelu kuitenkin viitoitti tietä niin kaunokirjallisesti latautuneelle filosofialle (mm. Heidegger, Derrida) kuin filosofiselle kaunokirjallisuudelle (mm. Morgenstern, Borges, Joyce, Beckett). Mauthnerin mukaan kieli olikin erinomainen väylä sanataiteelle, jossa sanaluonnosten epävarmuus tunnustetaan. Toisin kuin tieteet ja uskonnot, kaunokirjallisuus ei esitä totuusvaatimuksia tai sorru realismiin: kirjallisuudessa on ansio viittailla kielen rajoihin ja sanoinkuvaamattomaan.
1920-luvun jälkeen Fritz Mauthnerin tuotanto jäi vuosikymmeniksi katveeseen. Sitä koskeva keskustelu vilkastui toisen maailmansodan jälkeen, samoihin aikoihin Wittgensteinin myöhäistuotannon toimitustyön ja tutkimuksen kanssa. Vuonna 1958 filosofi Gershon Weiler julkaisi Mind-lehdessä Mauthnerin ja Wittgensteinin kielikritiikkiä käsittelevän artikkelin, johon on viitattu laajasti. Weilerin monografia Mauthnerin ajattelusta ilmestyi vuonna 1970 Cambridge University Pressiltä, minkä jälkeen alkoi ilmestyä yhä enemmän tutkimuksia saksaksi ja englanniksi. Myös Mauthnerin omista teoksista alettiin 1970- ja 1980-luvuilla taas ottaa uusintapainoksia.
Vuonna 1973 Allan Janik ja Stephen Toulmin, joista jälkimmäinen oli Wittgensteinin oppilas 1940-luvulla, kritisoivat tulkintalinjaa, jossa Wittgensteinin ajattelu irrotettiin täysin itävaltalaisesta kulttuuripiiristä sekä liitettiin historiattomasti Cambridgen ja Cornellin filosofiaan. Teoksessaan Wittgenstein’s Vienna, joka on käännetty myös ruotsiksi, he esittivät osin poleemisenkin hypoteesin, jonka mukaan Wittgensteinin Tractatus pyrki suoraan vastaamaan Fritz Mauthnerin vajavaiseksi jääneeseen kielikritiikkiin (Janik & Toulmin 1987, 8–9; 132–143). Itävaltalaisfilosofeista Mauthnerin tuotantoa, sen merkitystä sekä yhteyksiä ja eroja Wittgensteinin ajatteluun on sittemmin tutkinut erityisesti Elisabeth Leinfellner.
Oma lukunsa Mauthnerin vaikutuksen esittelyssä on teosten välitön vastaanotto. Oli ennakoitavissa, että aikalaisten palautteeseen vaikutti Mauthnerin satiirispoleeminen suhde akateemiseen filosofiaan. Olivathan hänen esikuviaan muun muassa Spinoza ja Schopenhauer, jotka laativat filosofisen tuotantonsa akateemisen maailman ulkopuolella. Mauthner kirjoitti esimerkiksi filosofianprofessoreista, jotka tuottavat professorifilosofiaa. Vastavuoroisesti Beiträgen välitön akateeminen vastaanotto oli penseä. Moni arvostelija piti Mauthneria vain journalistina, joka harrastelee hänelle tuntemattomien korkeampien aiheiden parissa. Kielikritiikki juurtui tieteissä hitaasti myös siksi, että moni 1900-luvun alkuvuosien nouseva ajattelija edusti juuri Mauthnerin kritisoimaa kielikäsitystä. Mauthner myös arvosteli loogikkojen pyrkimystä tehdä filosofiasta jälleen Grundwissenschaft, eli muiden tieteiden perustana oleva tiede. Kielikritiikille alkoikin olla laajempaa tilausta vasta kun fenomenologian ja analyyttisen filosofian välittömin suosio alkoi laantua.
Aivan toisin Mauthnerin kielikritiikki vastaanotettiin ajan edistyksellisissä kirjallisuuspiireissä ja radikaalissa politiikassa. Hänen merkitystään filosofialle piti suorastaan vallankumouksellisena esimerkiksi saksalainen anarkisti Gustav Landauer (1870–1919). Hän julkaisi vuonna 1903 teoksen Skepsis und Mystik. Versuche im Anschluss an Mauthners Sprachkritik (Epäily ja mystiikka. Esseitä Mauthnerin kielikritiikistä). Landauer esittää, että samoin kuin Kantin Puhtaan järjen kritiikki oli filosofinen impulssi monille 1800-luvun vallankumouksellisille liikkeille, Mauthnerin kielikritiikki oli 1900-luvun alun opas uuteen yhteiskunnalliseen ja henkiseen toimintaan (Landauer 1978/1903).
Mauthnerin kielikritiikki tarjosi myös teoreettisen perustan varhaisen saksankielisen avantgarden kokeelliselle kirjallisuudelle. Samoin kuin myöhemmistä kielifilosofeista ja lingvisteistä Wittgenstein ja Roman Jakobson, Mauthner oli hyvin perillä aikansa uusista taidesuuntauksista (symbolismi, ekspressionismi). Siten välitön kulttuurivaikutus muodostui toisenlaiseksi kuin sellaisilla kirjalliselta maultaan konservatiivisilla kielentutkijoilla kuten de Saussure tai Heidegger. Mauthnerin kielikritiikin mukaan taide ei muodosta erillistä ylevää estetiikan sfääriään vaan erilaisia kielenkäytön ja kieliyhteisöjen aineistoja. Arkikieli, tieteen kieli ja kaunokirjallisuus eivät siten eroa olemuksiltaan vaan asteiltaan.
Suomalaisessa tutkimuksessa Fritz Mauthner mainitaan toisinaan nominalismin historian yhteydessä tai viitteenä Wittgensteinin edellä mainittuun Tractatus-kohtaan liittyen (esim. von Wright 1999, 36n).
Laajemmin Mauthneria on Suomessa tutkittu kirjallisuuden filosofiassa (Mehtonen 2009; Mehtonen 2012a ja 2012b).
Kootut filosofiset teokset:
Mauthner, Fritz (1997–1999). Das philosophische Werk. Toim. Ludger Lütkehaus. Böhlau, Wien/Köln.
- Kokoomateoksen Osa I:1–3 sisältää Wörterbuchin ja Osa II:1–3 Beiträgen. Alun perin 10-osaiseksi aiottu toimitustyö keskeytyi ensimmäisten osien jälkeen.
Kilian, Jörg, Niehr, Thomas & Schiewe, Jürgen (toim.) (2016). Sprachkritik: Ansätze und Methoden der kritischen Sprachbetrachtung. Toinen painos. De Gruyter, Berlin/Boston.
- Erittäin selkeä johdatus kielifilosofiseen ja lingvistiseen kielikritiikkiin. Yliopistolliseen käyttöön suunnattu teos esittelee saksankielisen kielikritiikin sekä historiallisena että teoreettisena tutkimuskenttänä.
Kühn, Joachim (1975). Gescheiterte Sprachkritik: Fritz Mauthners Leben und Werk. De Gruyter, Berlin/New York.
- Teos on tärkeä varhainen elämäkerta ja filosofisen tuotannon esittely. Kühnin mukaan Mauthnerin teokset syrjäytettiin systemaattisesti 1930-luvulla, kun kansallissosialistit estivät juutalaistaustaisten kirjoittajien ja kustantajien toiminnan Saksassa ja valtaamillaan alueilla.
Leinfellner, Elisabeth & Schleichert, Hubert (toim.) (1995). Fritz Mauthner: Das Werk eines kritischen Denkers. Böhlau, Wien.
- Suositeltava artikkelikokoelma, jonka toimittaja Elisabeth Leinfellner oli yksi merkittävimmistä Mauthner-tutkijoista (ks. myös Kirjallisuus). Hän oli perustamassa Itävallan Ludwig Wittgenstein -seuraa ja sen alaisuuteen kansainvälistä konferenssia International Wittgenstein Symposium. Filosofina ja lingvistinä Leinfellner lähestyi Mauthnerin ja Wittgensteinin kielikritiikkiä tieteidenvälisistä näkökulmista, kuten tässäkin antologiassa.
Weiler, Gershon (1970). Mauthner’s Critique of Language. Cambridge University Press, Cambridge.
- Teos on laadittu akateemisen filosofian kohdeyleisölle. Weiler seuraa yksityiskohtaisesti Mauthnerin argumentointia ja pyrkii hyödyllisesti sijoittamaan sen laajempiin filosofian historian yhteyksiin.
Arens, Katherine (1984). Functionalism and Fin de siècle: Fritz Mauthner’s Critique of Language. (Stanford German Studies 23). Peter Lang, New York, Berne & Frankfurt am Main.
Arens, Katherine (1995). ”Mach und Mauthner: Der Fall eines Paradigmenwechsels”. Teoksessa Leinfellner & Schleichert 1995.
Bastianelli, Marco (2011). ”Wittgenstein’s Sprachkritik … ‘allerdings nicht im Sinne Mauthners’”, teoksessa Feigl, Walter & Windholz, Sascha (toim.). Wissenschaftstheorie, Sprachkritik und Wittgenstein: In Memoriam Elisabeth und Werner Leinfellner. De Gruyter, Frankfurt.
Bredeck, Elizabeth (1992). Metaphors of Knowledge: Language and Thought in Mauthner’s Critique. Wayne State University Press, Detroit.
Cloeren, Hermann-Josef (toim., osa I) & Schmidt, Siegfried J. (toim., osa II) (1971). Philosophie als Sprachkritik im 19. Jahrhundert: Textauswahl I–II. Frommann-Holzboog, Stuttgart.
Glock, Hans-Johann (1992). ”Cambridge, Jena or Vienna? The Roots of the Tractatus?”. Ratio, Vol. 5, No. 1, 1–23.
Janik, Allan & Toulmin, Stephen (1986). Wittgensteins Wien. (Wittgenstein’s Vienna, 1973). Ruots. Birger Hedén. Doxa, Lund.
Landauer, Gustav (1978/1903). Skepsis und Mystik: Versuche im Anschluss an Mauthners Sprachkritik. Fontane, Berlin.
Leinfellner, Elisabeth (1995). ”Fritz Mauthner im historischen Kontext der empiristischen, analytischen und sprachkritischen Philosophie”. Teoksessa Leinfellner & Schleichert (toim.) 1995, 145–163.
Leinfellner, Elisabeth (1969). ”Zur nominalistischen Begründung von Linguistik und Sprachphilosophie: Fritz Mauthner und Ludwig Wittgenstein.” Studium Generale, Vol. 22, 209–251.
Leinfellner, Elisabeth & Schleichert, Hubert (toim.) (1995). Fritz Mauthner: Das Werk eines kritischen Denkers. Böhlau, Wien.
Leinfellner, Elisabeth & Thunecke, Jörg (toim.) (2004). Brückenschlag zwischen den Disziplinen: Fritz Mauthner als Schriftsteller, Kritiker und Kulturtheoretiker. Arco Wissenschaft, Wuppertal.
Lorenz, Kuno (1970). Elemente der Sprachkritik: Eine alternative zum Dogmatismus und Skeptizismus in der analytischen Philosophie. Suhrkamp, Frankfurt am Main.
Mauthner, Fritz (1901–1902). Beiträge zu einer Kritik der Sprache. Kolme osaa. J. G. Cotta’sche Buchhandlung Nachfolger, Stuttgart.
Mauthner, Fritz (1921). Spinoza: Ein Umriß seines Lebens und Wirkens. Carl Reissner, Dresden.
Mauthner, Fritz (1910). Wörterbuch der Philosophie: Neue Beiträge zu einer Kritik der Sprache. 2 osaa. Georg Müller, München & Leipzig.
Mehtonen, Päivi (2009). ”Kielikritiikki ja mystiikka: ateistisesti valaistunut moderni”. niin & näin 3, 61–64. Verkossa: netn.fi/fi/artikkeli/kielikritiikki-ja-mystiikka-ateistisesti-valaistunut-moderni
Mehtonen, Päivi (2012a). ”Encyclopaedic Nichts: Mauthner, Mysticism and the Avant-Garde”. Angelaki – Journal of the Theoretical Humanities, Vol. 17, No. 3, 47–53.
Mehtonen, Päivi (2012b). ”Nominalistic Mysticism, Philosophy and Literature”. Teoksessa Bornemark, Jonna & Ruin, Hans (toim.). Ambiguity of the Sacred: Phenomenology, Politics, Aesthetics. Södertorn Philosophical Studies 12, 131–146. e-publication sh.diva-portal.org/smash/get/diva2:559187/FULLTEXT01
Ogden, C. K. & Richards, I. A. (1930). The Meaning of Meaning: A Study of the Influence of Language upon Thought and of the Science of Symbolism. Kolmas korjattu painos, ensipainos 1923. Kegan & Paul, London.
Rider, Jacques le (2012). Fritz Mauthner: Scepticisme Linguistique et Modernité. Une Biographie Intellectuelle. Bartillat, Paris.
Schiewe, Jürgen (1998). Die Macht der Sprache: Eine Geschichte der Sprachkritik von der Antike bis zur Gegenwart. Verlag C. H. Beck, München.
Wittgenstein Ludwig (1921). Logisch-Philosophische Abhandlung, teoksessa Annalen der Naturphilosophie 14. Toim. Wilhelm Ostwald. (Julkaistu uudelleen nimellä Tractatus Logico-Philosophicus, 1922.)
Wittgenstein, Ludwig (1972). Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, Helsinki.
von Wright G. H. (1999). ”Wittgenstein and Tradition”. Teoksessa Egidi, R. (toim). In Search of a New Humanism. Synthese 282. Springer, Dordrecht. 36–46.