Verkkoloki huhtikuulle 2009

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


tere
20.04.2009
-
POP-numerossa1 kautta 09  julkaistu Isabell Loreyn juttu Plebeijisyydestä, exoduksesta ja niin edelleen on nyt suomeksikin saatavilla verkossa, kiitos kollegoille European Institute for Progressive Cultural Policies-verkostossa.

Jukka Mikkonen

PhilPapers on tammikuussa 2009 perustettu englanninkielisten akateemisten filosofisten julkaisujen avoin hakemisto. David Bourgetin (University of London) ja David Chalmersin (Australian National University) koordinoima sekä lukuisten avustajien toimittama hakemisto perustuu Chalmersin MindPapers-bibliografiaan sekä Wolfgang Schwarzin Online Papers in Philosophy -projektiin. Lisäksi EpistemeLinks-sivuston ylläpitäjä Thomas Stone on avustanut PhilPapersia lahjoittamalla hakemistoon linkkejä historiallisiin e-teksteihin.

Verkkojulkaisuihin painottunut PhilPapers eroaa muista avoimista filosofiahakemistoista kattavuuteensa ja nopeutensa vuoksi: Hakemiston indeksiä päivitetään jatkuvasti suurten kustantamojen, Yhdysvaltain kongressin kirjaston, verkkoarkistojen (SSRN, PhilSci, CogPrints, PhOnline) sekä käyttäjien lähettämillä julkaisutiedoilla. Beta-vaiheessa olevan palvelun seurannassa on jo miltei 200 filosofista lehteä, ja tätä kirjoitettaessa hakemistossa on 187 232 julkaisun tiedot.

Hakemisto on jaettu yli 3 000 kategoriaan, ja julkaisuja voi selata ja hakea monin eri tavoin. Lisäksi palvelussa on keskustelupalsta sekä profiilisivut käyttäjille. Paraikaa PhilPapers etsii toimittajia lajittelemaan hakemiston julkaisutietoja; haku kestää huhtikuun 30. päivään saakka.

PhilPapersin kotisivu:
http://philpapers.org
 
 

Takis Fotopoulos, moniulotteinen kriisi ja kreikkalainen yhteiskuntakritiikki


Mika Pekkola

15-vuotiaan Alexandros Grigoropouloksen kuolema poliisin luoteihin Ateenassa Exarchian kaupunginosassa johti joulukuun alussa koko Kreikkaa ravistelevaan poliittiseen kriisiin. Kadut eivät täyttyneet vain mielenosoittajista, jotka osoittivat tyytymättömyyttään korruptiosta syytettyyn ja uusliberalistisia uudistuksia ajavaan oikeistohallitukseen, vaan myös suoraa toimintaa harjoittavista anarkisteista, jotka iskivät ennen kaikkea pankkeihin, monikansallisten yritysten konttoreihin ja valtion laitoksiin.

Yhteiskuntakritiikillä ja kansalaistottelemattomuudella on Kreikassa pitkä perinne. Lontoossa pitkään opettanut Takis Fotopoulos (s. 1940) on omalta osaltaan niin ikään tämän perinteen jatkaja. Fotopoulos pyrkii luomaan synteesiä libertaarisen sosialismin, klassisen demokratia-ajatuksen ja 1960-luvun radikalismin jälkimainingeissa syntyneiden uusien sosiaalisten liikkeiden (radikaali vihreä liike, identiteettiliikkeet jne.) välillä. Fotopoulos ei ota kantaa vain Kreikan tilanteeseen, vaan luo laajempaa teoriaa nykyisestä globaalista ”moniulotteisesta kriisistä” ja etsii siihen ulospääsyä muotoilemassaan inklusiivisen demokratian projektissa.

Fotopoulokselle nykyisen moniulotteisen kriisin taustalla on pohjimmiltaan vallan keskittymisen ongelma. Tämä moniulotteinen globaali kriisi on samanaikaisesti sekä poliittinen, taloudellinen, yhteiskunnallinen, ekologinen että kulttuurinen. Poliittisella ja taloudellisella tasolla vallan keskittymiseen liittyvät ongelmat koskevat edustuksellisen demokratian ja markkinatalouden instituutiota. Fotopouloksen käsityksen mukaan kriisiä ei ratkaista turvautumalla esimerkiksi kestävän kehityksen kaltaisiin ajatuksiin tai pyrkimällä luomaan sosiaalisempaa markkinataloutta. Päinvastoin tarvitaan laajempaa projektia, joka tähtää uudenlaisten poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden luomiseen vaihtoehtona nykyisille vieraannuttaville järjestelmille. Lähtökohtana Fotopouloksen inklusiivisen demokratian projektille toimii ajatus vallan tasa-arvoisesta jaosta suoran demokratian puitteissa.

niin & näin -lehden Vapaus-teemanumerossa (3/2008) julkaistiin syksyllä Fotopouloksen haastattelu otsikolla ”Inklusiivinen demokratia – Takis Fotopouloksen haastattelu”. Käytännöllisistä syistä johtuen tekstiä jouduttiin lyhentämään reilusti. Kyseinen haastattelu löytyy nyt kokonaisuudessaan
Filosofia.fi-sivoilta:
Takis Fotop0uloksen haastattelu

Fotopouloksen ajatteluun voi tutustua myös hänen internet-sivuillaan, www.inclusivedemocracy.org/fotopoulos tai katsomalla seuraavan linkin takaa löytyvän videon:
http://video.google.com/videoplay?docid=-8512243123119446521.
 
 
Panu Raatikainen


Suomen yliopistolaitos on todettu kansainvälisissä arvioissa – pienehköistä
resursseistaan huolimatta – toistamiseen laadultaan erittäin korkeatasoiseksi ja peräti esimerkilliseksi; Helsingin yliopisto on jopa luettu Euroopan tutkimusyliopistojen kärkikymmenikköön. Suomalainen tutkimus ja korkein opetus ovat yleisen käsityksen mukaan kansainvälistä huipputasoa. Ja mitä tästä päättelevät valtionhallinnon virkamiehet ja poliittiset päättäjät? Että on syytä mullistaa täydellisesti yliopistojen organisaatio! Suomessa ajetaan tällä hetkellä läpi hengästyttävän nopealla tahdilla ennennäkemättömän suuria muutoksia yliopistoille merkitsevää uutta yliopistolakia.

Jääkiekkovalmentajien vanha nyrkkisääntö on, että voittavaa maalivahtia ei vaihdeta. Ja vanha viisaus sanoo, että ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Toivoisi, että vastaavaa terveen järjen oivallusta ymmärrettäisiin soveltaa myös yliopistoihin ja niiden oletettuihin muutostarpeisiin. Uuden lain tarvetta on toistuvasti perusteltu muissa maissa tapahtuvalla kehityksellä. Eli koska häviävät joukkueetkin vaihtavat alvariinsa maalivahtia, niin varmasti meidänkin sitten pitäisi – vaikka voitamme? Ajatuksen logiikkaa voi vain ihmetellä.

En ota kantaa lain periaatteellisena lähtökohtana olevaan ajatukseen yliopistojen muuttamisesta valtion tilivirastoista, jollaisia ne nyt ovat, julkisoikeudellisiksi oikeushenkilöiksi. Mutta tämän, ehkäpä perustellunkin uudistustarpeen kylkiäisinä uuteen yliopistolakiin ollaan ujuttamassa mukaan asioita, joita tämä uudistus itsessään ei millään tavalla edellytä. Ne perustuvat joidenkin erityisten tahojen poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin.

Erityisen oudoksuttavaa lakiesityksessä on vaatimus, että yliopistoissa korkeinta valtaa käyttäviin hallituksiin tulisi enemmistö yliopistojen ulkopuolisia henkilöitä. Tällainen hallitus ei olisi vastuussa tekemisestään millekään muulle taholle. Tämä loukkaisi räikeästi yliopistojen perustuslakiin kirjattua autonomiaa. Mitään kunnollisia perusteluja tälle linjaukselle ei ole esitetty. On irvokasta, että lakia on puolustettu väittämällä, että se lisää yliopistojen autonomiaa.

Lausuntokierroksella tämä hallitusten kokoonpanoa koskeva esitys saikin osakseen ankaraa arvostelua erittäin monilta tahoilta – mm. kaikki yliopistoja edustavat eri tahot vastustivat ehdotusta – ja sitä kannatti lähinnä vain Elinkeinoelämän keskusliitto. Määrääkö siis sen tahto yksin yliopistopolitiikan suunnan? Löytyykö sieltä todellakin paras ja ainoa asiantuntemus siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen toimintaedellytyksiä olisi parhainta kehittää? Vai ollaanko nyt ajamassa väkisin läpi yhden intressiryhmän mielihaluja suomalaisen tieteen ja korkeakouluopetuksen kohtalosta piittaamatta?

On vaikea uskoa, että yliopistojen ulkopuolelta tulevat hallitusten jäsenet aina tai edes pääsääntöisesti haluaisivat uhrata aikaansa ja energiaansa hallitustyöskentelyyn puhtaasta pyyteettömästä halusta edistää yliopistojen hyvää, pikemmin kuin halusta ajaa hallituksessa edustamansa intressitahon tarpeita ja toiveita. Näin onkin pelättävissä, että yliopistojen hallitukset muuttuisivat erilaisten taloudellisten ja poliittisten intressiryhmien väliseksi taistelutantereeksi, missä yliopistojen kokonaisetu ei paljoa paina.

Tuskinpa eduskunnan enemmistö todella haluaa tätä. Pikemminkin on luultavaa, että asiaa ei ole ajateltu aivan loppuun asti. Ja kun kyseessä kerran on nimellisesti hallituksen esitys, hallituspuolueiden edustajien on sitä sitten tuettava – tuli mitä tuli. Olisi kunniaksi päättäjillemme, jos nyt vain rehellisesti myönnettäisiin, että lakiesitykseen on jäänyt selviä ongelmia, jotka vaativat korjausta. Ei huonoa ja pitkäkantoista lakia kannata ajaa läpi väkisin jääräpäisesti, ikään kuin kunniakysymyksenä. Asia on tätä tärkeämpi.

Suomalainen hyvinvointi on perustunut ja perustuu edelleen keskeisesti korkeatasoiseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen olemuksellisesti nojautuvaan korkeimpaan opetukseen. Ne puolestaan edellyttävät suhteellisen suurta tieteen autonomiaa. Sen radikaali rajoittaminen ja tutkimuksen suitsiminen poliittisin perustein voisi pahimmillaan merkitä Suomen taantumista tieteen ja teknologian kehitysmaaksi – hieman samaan tapaan kuin kävi natsi-Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa. Niiden ”Arjalainen tiede” ja ”proletariaatin tiede” olivat kelvottomia tieteen irvikuvia, eivätkä lopulta hyödyttäneet edes niitä ajaneita valtajärjestelmiä. Joko tiede on vapaata, tai se ei ole tiedettä ollenkaan. Tämä olisi hyvä pitää mielessä myös kotoisia yliopistojamme uudistettaessa.


(Panu Raatikainen
Akatemiatutkija
Teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopisto)

-----------------
 
Muita yliopistolakia, -uudistusta ja -politiikkaa käsitteleviä kirjoituksia löytyy sivulta:
Filosofia.fi/yliopistolaki
Tekstien joukkoon on 8.4. lisätty Thomas Wallgrenin artikkeli "Yliopistolaki on kolonisaatiolaki" (Tiede & edistys 1/09).

Martina Reuterin kolumni Filosofia.fi-verkkolokissa:
"Autonomia ja yliopiston perustehtävä"