Verkkoloki syyskuulle 2008

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Miten meistä tuli filosofian tohtoreita?

– Kirjahankkeen taustaa ja käytäntöä

Markku Roinila

 

Vuonna 2009 ilmestyy teos Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Suomen filosofisen yhdistyksen julkaisema kirja on jatkoa historiantutkijoiden (Miten meistä tuli historian tutkijoita, toim. Päiviö Tommila. SHS, Helsinki 1998) ja oikeustieteilijöiden (Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita, toim. Heikki Halila ja Pekka Timonen, Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki, 2003) vastaaville teoksille.

Tarkoituksena on kerätä niin koti- kuin ulkomaillakin filosofia-aineisiin väitelleiltä tohtoreilta mahdollisimman kattava kokoelma kertomuksia, joissa kuvataan tutkimusaiheen valikoitumista, tutkimusprosessia, ohjausta ja muuta tukea, rahoituksen järjestymistä ja lopulta itse väitöstapahtumaa ja karonkkaa. Kertomuksissa olisi hauska kuulla mietiskelyä myös väitöksen merkityksestä omassa elämässä ja myöhemmässä tutkijanurassa tai työelämässä. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi äidinkielestä riippuen.

Joku voisi kysyä, mihin tällaistä kirjaa tarvitaan ja kuka sitä lukee. Tunnustan, että kirjoituskutsun ja aloitteeni taustalla on pääosin oma kiinnostukseni. Törmäsin sattumalta historiantutkijoiden teokseen yleistä historiaa opiskellessani ja kirja vei mukanaan, vaikka siinä oli kieltämättä paikoitellen tiettyä paperinmakuisuutta. Luin kesällä 2008 oikeustieteilijöiden kirjan ja se tuntui astetta vaikeammalta tapaukselta todennäköisesti siitä syystä, etten ole alaan vihkiytynyt ja teos kattaa kokonaisen tiedekunnan monine eri oppialoineen. Molemmat kirjat olivat kuitenkin väittelevälle ja vastaväitelleelle lukuelämyksiä ja oppihistoriallisia aarrearkkuja.

Olen siis vakuuttunut, että Miten meistä tuli filosofian tohtoreita -teokselle on paikkansa suomalaisessa filosofiassa. Kaikki väitöskirjan tekijät tietävät, että työnsä kanssa on pääosin yksin. Muiden ponnisteluista lukeminen voi olla lohduttava ja opettava kokemus ja on kiintoisaa verrata omia kokemuksia muiden kokemuksiin. Näin teos saattaa julkiseksi ns. hiljaista tietoa, jota aina liittyy väitöskirjaprosessiin. Toiseksi teoksella tulee olemaan oppihistoriallista arvoa. Sen sivuilla esiintyvät toistuvasti samat vaikuttajat, joihin piirtyy monia eri näkökulmia. Lisäksi teoksesta voi lukea myös monien vaikuttajien omia kertomuksia väitöskirjan tekoprosessista, mikä on henkilöhistoriallisesti kiintoisaa ja tukee suomalaisen filosofian historiankirjoitusta. Teos peilaa myös kiinnostavasti väitöskirjakäytäntöjen muutosta ja filosofianharjoituksen muuttumista Suomen yliopistoissa, sillä kertomukset on tarkoitus järjestää kirjaan kronologisesti. Uskon myös, että filosofien kertomuksista löytyy niin monella tavoin keskenään erilaisia teitä ja tapauksia, että ne saavat lukijan pysymään nenä kiinni kirjassa. Pelkästään aikajanan laajuus takaa sen, että mukana on niin emeritusprofessoreita kuin vastaväitelleitäkin. Lopuksi uskon, että filosofit osaavat kirjoittaa kiinnostavasti, persoonallisesti ja värikkäästi väitösprosessistaan siten, ettei kirjan lukeminen tunnu työläältä.

 

Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan kirjahanketta enemmänkin kirjaan osallistuvan  näkökulmasta. Aristoteleen tavoin on syytä rekisteröidä edeltäjien tapa katsoa asioita. Miten meistä tuli historian tohtoreita -kirjassa pienoiselämänkertoja oli 64, joiden tarkoitus oli vastata seuraaviin kysymyksiin: ”mistä tuli heräte ryhtyä opiskelemaan historiaa?”, ”ketkä olivat pääopettajat?”, ”katsaus opintovuosiin”, ”miten ja miksi syntyi halu jatkaa opintoja tohtoriksi?”, ”miten löytyi väitöskirjan aihe?”, ”ketkä olivat työn ohjaajia ja ketkä mahdollisia muita virikkeiden antajia?”, ”millaisia vaiheita ja millaisia vaikeuksia väitöskirjan teossa oli?”, ”miten tohtoriopinnot rahoitettiin?”, ”millainen oli väitöstilaisuus?” ja ”onko väitöskirjan teema jatkunut myöhemmissä töissä?”

Oikeustieteilijöiden kirjassa elämänkertoja oli peräti 107. Kirjoittajia pyydettiin vastaamaan samankaltaisiin kysymyksiin kuin historiantutkijoita, täydennettynä seuraavalla kysymyksellä: Onko tohtoriksi tuleminen sittemmin vastannut asetettuja odotuksia?

Molemmat teokset sisälsivät myös yhteenvedon, jossa tarkasteltiin väitöskäytäntöjen muutoksia ja keskivertoväitösprosessin kulkua. Kuinka meistä tuli filosofian tohtoreita tulee jatkamaan tällä samalla linjalla, joka on Tieteellisten seurain valtuuskunnan toive. Siten eri alojen käytäntöjä voidaan verrata toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan mitenkään sulje pois kertomusten vapaamuotoisuutta ja persoonallisuutta, jota päinvastoin rohkaistaan. Toimitustyö tulee tapahtumaan kevyellä kädellä.

Lopuksi vetoan kaikkiin väitelleisiin filosofeihin ja kannustan kertomuksen kirjoittamiseen. Urakka ei ole iso ja mitä suurempi määrä erilaisia tapauksia kirjaan saadaan mukaan, sitä kiinnostavampi ja arvokkaampi se tulee olemaan. Kirjoittajien ei tarvitse suinkaan olla tutkijanuralla jatkaneita, vaan väitös filosofia-aineessa on riittävä syy kirjoittamiseen. Haluaisin vedota myös kaikkiin vastaanottajiin tiedon levittämiseksi, jotta kaikki kohderyhmään kuuluvat ovat tietoisia hankkeen olemassaolosta. Tätä kirjoituspyyntöä on suotavaa siis levittää vapaasti eteenpäin.

 

Filosofia.fi:n verkkoloki on tälle katsaukselle sikälikin kiinnostava foorumi, että hankkeesta voidaan myös keskustella. Peräänkuulutankin nyt mielipiteitä teoksen tiimoilta kommentteihin. Sana on vapaa!

 

Ystävällisesti,

 

Markku Roinila, kirjan toimittaja

 

---------

Miten meistä tuli filosofian tohtoreita?

Artikkelipyyntö

 

Suomen filosofisen yhdistyksen hallitus on päättänyt julkaista kokoomateoksen Miten meistä tuli filosofian tohtoreita. Teos sisältää kertomuksia, eräänlaisia pienoiselämänkertoja väitöskirjaprosessista, mukaanlukien aiheen valikoituminen, rahoitus, väitöskirjan tekoprosessi eri vaiheineen, ohjauksen ja muun avun merkitys, mahdollinen oleskelu ulkomailla sekä itse väitöstapahtuma, mahdollinen karonkka sekä pohdintaa väitöksen merkityksestä myöhemmälle elämälle ja tutkijanuralle.  Kertomukset voivat olla vapaamuotoisia ja persoonallisia. Kirjoittajia pyydetään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

 

- Mistä tuli heräte ryhtyä opiskelemaan filosofiaa?
- Ketkä olivat pääopettajat?
- Katsaus opintovuosiin
- Miten ja miksi syntyi halu jatkaa opintoja tohtoriksi?
- Miten löytyi väitöskirjan aihe?
- Ketkä olivat työn ohjaajia ja ketkä mahdollisia muita virikkeiden antajia?
- Millaisia vaiheita ja millaisia vaikeuksia väitöskirjan teossa oli?
- Miten tohtoriopinnot rahoitettiin?
- Millainen oli väitöstilaisuus
- Onko väitöskirjan teema jatkunut myöhemmissä töissä?
- Onko tohtoriksi tuleminen sittemmin vastannut asetettuja odotuksia?

 

Vapaamuotoisten kertomusten enimmäispituus on 5 liuskaa 1,5 rivinvälillä fonttikoon ollessa 12 (merkkimäärä noin 15 000 merkkiä). Kertomuksiin tulee liittää vapaamuotoinen otsikko, henkilötiedot, väitöksen päivämäärä, vastaväittäjä ja kustos, väitöskirjan otsikko ja lyhyesti tietoja väitöksen jälkeisestä tutkimustoiminnasta. Kirjoittajia pyydetään myös toimittamaan valokuva teosta varten, jos mahdollista itse väitöstilaisuudesta tai väitöskirjan kirjoitusajalta. Artikkelipyyntö koskee kaikkia suomalaisia filosofia-oppiaineista väitelleitä henkilöitä kielestä riippumatta. Myös ulkomailla väitelleet kuuluvat kutsun piiriin. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi äidinkielestä riippuen. Kirjoituksista koostetaan monografia, jonka toimittaa FT Markku Roinila.

Vastaavanlaisia teoksia on jo aiemmin ilmestynyt historiantutkijoista ja oikeustieteilijöistä. Teosten on tarkoitus kartoittaa väitösprosesseja paitsi pedagogisessa, myös aate- ja oppihistoriallisessa mielessä. Samalla ne ovat kiinnostavia näyteikkunoita tieteellisiin käytäntöihin ja kirjoittajien urakehitykseen.

 

Kirjoitukset pyydetään toimittamaan 1. 1. 2009 mennessä word-, wp-, odf- tai rtf-muodossa osoitteella Markku Roinila, Filosofian laitos, Pl 9, 000140 Helsingin yliopisto. Lisätietoja myös puhelinnumerosta (09) 191 29218. Valokuvat pyydetään toimittamaan mieluiten liitetiedostona em. sähköpostiosoitteeseen, mutta tarvittaessa paperivalokuvat voidaan skannata.



Kirjallisuutta


Halila, Heikki & Timonen, Pekka (toim.), Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita, Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki 2003

Tommila, Päiviö (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita, Suomen historiallinen seura, Helsinki, 1998.

 

 

Maailmanvaltiaitten filosofiaa 

 

”Albemarle-kadun kirjakauppiaani Murray sanoo maksavansa hyvin, jos hän saa käsikirjoituksen, ennen kuin se ilmestyy mannermaalla. Enemmän, jos se on politiikkaa. Vähemmän, jos se on filosofiaa.

 

Näin kirjoitti Madame de Staël Lontoossa 18. tammikuuta 1814 Benjamin Constantille Saksaan. Rakastavaisilla oli molemmilla sormensa pelissä ajankohdan eurooppalaisessa valtapolitiikassa, sanataiteessa ja hengenelämässä. Oppineitten ja hallitsijoitten kanssa sujuvasti seurustelleille sydänystäville ei ollut vierasta oman edun viileä arviointi kulloisessakin tilanteessa. Kirjailija-filosofit epäonnistuivat rakkaudessa ja sielunrauhan tavoittelussa, mutta he luovivat menestyksellisesti järjestelmästä ja hallinnosta toiseen. Kuten de Staël neuvoi viisi päivää myöhemmin: ”Suurteoksessa voi sanoa kaiken. Pamfletille, joka on teko, on tarkoin valittava oikea hetkensä.” Napoleonin sotaonnen käännyttyä huonoksi ja maailmanpolitiikan heilahdettua arvaamattomaan asentoon ei kannattanut hätäillä sen enempää filosofisten kuin poliittisten näkemystensä julkistamisessa.

 

Yhdysvaltain presidenttiehdokkailla ei ole tilaisuutta pantata kantojaan mistään. Niinpä niitä on pyrittävä toistamaan, työstämään ja hiomaan yleisön edessä kaiken aikaa, jotta syntyisi vaikutelma sekä johdonmukaisesta että arvostelukykyisestä vallankäyttäjästä. Täytyy viestiä ryhdistä ja ketteryydestä. Republikaanien John McCain lausui Timen hiljan järjestämässä 9/11- vuosipäivän keskustelutilaisuudessa New Yorkissa: ”Minun filosofiani on se, että älkäämme teettäkö hallituksella asioita, jotka yksityinen sektori tai [kansalais]järjestöt voivat tehdä. Se nyt vain on minun teoriani hallitusvallasta.”

 

Näillä lauseilla McCain otti kantaa vapaaehtoisen kansalaistoiminnan puolesta. Ihmisten auttamishalua ja yrittäjien toimeliaisuutta ei pidä sotkea valtion väliintuloilla. Kannan muotoilussa ei ole mitään yllättävää. Vaikka sanavalinnoista voi kenties kuulla kaikuja jopa 1800-luvun puolimaissa kirjoittaneen armoitetun esseistin Charles Astor Bristedin talousliberaaleista esityksistä, McCainin lausunnon persoonattomuuden paljastavat juuri suhteettoman juhlalliset omistusmuodot ”minun filosofiani” ja ”minun teoriani”. Niiden tehtävänä on pönkittää heppoista rutiinivastausta, mulkata asenne argumentiksi.

 

McCain ei suinkaan ollut terroripäivän sanailussaan ensimmäistä kertaa esittelemässä filosofiaansa. Helmikuun 14. päivänä hän sanoi CNN:n tähtihaastattelijalle Larry Kingille: ”Senaattori Obama ja senaattori Clinton haluavat taatusti korottaa veroja. Minä ymmärrän sen. He ovat liberaalidemokraatteja. Olkoot kaikin mokomin minun puolestani. Mutta oma filosofiani tuo ei ole. Minun filosofiani mukaan veroja alennetaan niin paljon kuin mahdollista ja jatketaan niiden leikkaamista, jotta Yhdysvaltain kansan verotaakka kevenisi. Yritysverotusta myös, ei sen puoleen.”

 

Tälläkään lausunnolla ei ole mitään uutisarvoa. Oikeistolainen kertoo siinä olevansa oikeistolainen. Vastauksessa saadaan aina yhtä tarpeellinen muistutus sanan ”liberaali” kaksimerkityksisyydestä: poliittisesta ja taloudellisesta vapaudesta uskonnon tehneitten republikaanien mielestä arveluttavinta on olla vapaamielinen eli sallivainen tai lepsu. Filosofiapuhe nousi tässä tapauksessa hänen majesteettinsa Kingin vilauttamasta videopätkästä, jossa demokraattien Barack Obama oli arvioinut McCainin taktiikkaa: ”Hänen talousfilosofiansa keskittyy jatkamaan samoja verohelpotuksia, joita George Bush on vienyt läpi viimeiset seitsemän vuotta ja joita kukapa muu kuin John McCain arvosteli vastuuttomiksi vielä silloin, kun hän ei ollut itse asettunut ehdolle Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.”

 

Niinpä McCainin vastauksesta voi lukea pisteliään erottelun. Yhtäällä on filosofia, jossa bushilaisittain hairahtanut yhteisen varannon tuhlaus (McCainin mukaan hänen esittämänsä vastuuttomuuskritiikin varsinainen kohde) yhdistyy demokraattien iänikuiseen haluun kiusata palkansaajia ja yrittäjiä korkeilla veroilla. Toisaalla on filosofia, jossa puretaan esteitä työteliäisyyden ja oma-aloitteisuuden tieltä. Filosofialla tarkoitetaan siis vähintäänkin filantropiaa, fiskaalisuuksia ja fiiliksiä.

 

Obama on kenties ollut finaalivastustajiksi valikoituneista poliitikoista hanakampi filosofiaan vetoaja. Viime vuoden toukokuussa häntä soimattiin suosikkijärjestelmän ylläpidosta kotikonnuilla, vaikkei varsinaisia rikkomuksia väitettykään tapahtuneen. Oli tullut julki, että Obamaa vaaleissa huomattavin summin tukeneitten Illinoisin springfieldiläisten joukossa oli monia henkilöitä, jotka olivat hyötyneet suoraan jostakin tämän järjestämästä valtiollisesta toiminta-avustuksesta. Senaattori selitti: ”Minun filosofiani oli se, että jos rahaa kerran jaettiin, olisi ollut sopimatonta, jollen minä olisi hankkinut siitä osaa omalle alueelleni. Oliko se mielestäni paras tapa panna hallituksen menoja tärkeysjärjestykseen? Ei ollut.”

 

Filosofiaa käytetään näillä estradeilla samaan tapaan kuin minkä hyvänsä yhteisön tai yrityksen itsemarkkinointimateriaaleissa. Pulju kuin pulju mielii viestittää jo Suomessakin, että arvoissa löytyy, missiota riittää ja filosofiaa pesee. Useimmiten ollaan hyvän puolella pahaa vastaan, mennään eteenpäin kernaammin kuin taaksepäin ja kunnioitetaan pikemmin kuin halveksitaan. USA:n vaaliväittelyiden My philosophy is -alkuiset lauseet olisi ehkä perustelluinta suomentaa ”Ajattelen tästä asiasta niin, että”. Kilpailukykyinen vaihtoehto monissa yhteyksissä olisi ”Öö, tota niinku”, ellei filosofian mantrahtavalla maininnalla juuri tavoiteltaisi hienostuneempaa tilkesanailua. Sen pompöösi vivahde on sukua jopa kahvipöytä- ja tupakkakoppisuomen vallanneelle relatiivirakenteilla tärkeilemiselle: ”Se-mikä-tässä-minua-ihmetyttää-on-se-että-se-mikä-pitäisi-olla-pääasia-eli-se-mikä-meille-on-tärkeintä-on-se-minkä-useimmiten-unohdamme.”

 

Sopii kysyä, onko päivänkohtaisten vaalidebattien käsitteellä ’filosofia’ mitään yhteyttä filosofiaan monisärmäisenä historiallisena traditiona, saati filosofian akateemiseen tutkimukseen, antaumukselliseen harrastamiseen tai filosofian kouluopetukseen. Kunnon vastaus tähän vaatisi pitkällisen esityksen mutkikkaasta ongelmasta. Lyhyesti: sikäli kuin filosofiaa filosofian ammattilaisten ja amatöörien harjoittamana vakavana ja kriittisenä pyrintönä kiinnostavat ajankohtaiset ilmiöt, tapahtumat ja tulkinnat, filosofialle ei suinkaan pitäisi olla yhdentekevää, miten sen nimeä käytetään tarkoituksessa jos toisessa. Kääntäen: yhdysvaltalaisessa päivänpolitiikassa tai sitä seurailevassa laajimmassa uutisjulkisuudessa taas näkyy harvoin merkkejä filosofisen tiedon tai taidon tuntemuksesta. (Näin on asia Suomessakin, kuten Jokelan surullisten tapahtumien jälkeinen julkinen keskustelu osoitti.) Kertokoon tästä näkökohdasta tavallaan teksasilaisen Knoxnews.comin heinäkuussa välittämä uutistoimisto AP:n juttu, joka kertoi McCainin ja Obaman lähes yhtaikaisista yrityksistä liehitellä espanjalaisamerikkalaista äänestäjäkuntaa. Joku naputteli anonyymin yleisökommentin:

 

”Suurimman osan raskaista töistä tässä maassa tekevät meksikolaiset. Kyllä, laittomia [työläisiä] palkataan, mutta he paiskivat ankarasti töitä ja hoitavat hommansa. Maatöissä puurtaminen on kovaa, eikä se lyö leiville, mistä johtuen tässä maassa syntyneet lähiöiden kasvatit eivät tahdokaan huhkia. Työt on silti tehtävä, jos haluamme jatkaa syömistä. Olen miettinyt, miksi ihmiset, joille on tarjottu kaikki ihmisille kuviteltavissa olevat tilaisuudet ja jotka ovat hyötyneet toisten hikoilusta, mielivät ylenkatsoa kättentöitten tekijöitä. Maa tarvitsee heitä, ja minusta meidän tarvitsee alkaa opettaa kouluissa enemmän taitoja ja vähemmän filosofiaa ja sukupuolikasvatusta.”

 

Tällaisten mielipiteitten pohjalta voisi joku innostua väittämään, että filosofia mainitaan julkisissa väännöissä ylimalkaan vain sen poissaoloa vaatien tai esimerkillistäen. ”Minun filosofiani” ei niinkään viittaa suuria ponnistuksia vaatineeseen filosofiseen ajatusrupeamaan, vaan päinvastoin kenen tahansa tilaisuuteen ohittaa moinen vaivannäkö, kutsua mitä tahansa käteen osuvaa ennakkoluuloa tai korulausetta omaksi filosofiakseen ja vihjata kaiken muun lajin filosofian joutavuudesta. Samaista mielipidettä maksaa kuitenkin vaivan lukea niinkin, että se muistuttaa epäsuorasti filosofisenkin käsityön rasituksista ja sen kytkyistä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

 

Niin tai näin, olisi hätiköityä selittää sana pois pelistä täysin turhana tai mielin määrin vaihdettavana. Filosofia esiintyy yhdysvaltalaisessa päivänpoliittisessa kiistelyssä ensinnäkin ideologisten ja periaatteellisten käsitysten otsikkona. Kun sana mainitaan, on lupa odottaa yleisluontoista linjausta ”yhteisten asioitten hoitamisesta”. Toiseksi tämä painokas ilmaisu valtuuttaa virittäytymään puhujan omakohtaisten pohdintojen ja valintojen kuulemiseen. Olivatpa jakoon saatetut latteudet kuinka pöllämystyttäviä tahansa, f-sanan nojalla ne käy päinsä ymmärtää merkeiksi uskollisuudesta tietyille ajatusperinteille. Käytännössä nämä kaksi puolta tarkoittavat sitä, että tehdään jokin erityinen tulkinta niin sanottujen perustaja-isien aatteitten ja tekojen merkityksestä. Toisin sanoen suositaan jotakin kierrossa olevaa tarinaa Thomas Jeffersonin ja kumppanien 1770–1780-luvulla eurooppalaisperäisten siirtolaisten intiaaneilta ryöväämille maille loihtimasta filosofisesta keksinnöstä nimeltä Yhdysvallat.

 

Kolmanneksi: filosofia yhdistyy ehkä erityisimmin kysymykseen johdonmukaisuudesta. Ehdokkaita arvioitaessa pohditaan, mihin voi luottaa. Tätä filosofia-termin käyttömuotoa havainnollistaa kommenttipuheenvuoro CNN-kanavalla nimikkoajankohtaisohjelmaansa juontavan Anderson Cooperin blogisivustolla. Kun siinä julkaistiin maaliskuussa toisen CNN:n miehen, David Gergenin, analyysi Obaman moraalista johtajuutta käsitelleestä puheesta, muuan nimetön tarkkailija antoi palautetta: ”Tarkastelisin käsitystä ’sanoilla ei ole väliä’. Uskon, että näin väittävät sanovat tosiasiassa, että Obaman moraalisilla uskomuksilla ei ole niin suurta merkitystä kuin hänen suunnitelmillaan politiikkaohjelmiksi. He tahtovat enemmän politiikkaa [policy] ja vähemmän filosofiaa. Tahtoisin pyytää ihmisiä harkitsemaan kysymystä: ‘Emmekö me totta vie tarvitse kumpaakin omalta presidentiltämme?’ Minä haluan tietää, mitä ehdokkaamme uskovat, miten he ajattelevat, siinä missä heidän politiikkakaavailunsa talouden, sodan ja terveydenhoidon varalle. Olemme monta kertaa nähneet, kuinka ehdokkaitten luvattu politiikka on vain harvoin tullut kongressin toteuttamaksi presidentin täsmällisten määritysten mukaan. Kun tiedetään, kuka ehdokas on – mitä hän eniten arvostaa ja kuinka hän ajattelee – ollaan parhaiten jyvällä siitä, kuinka tuleva presidentti vastaa joukkoon ennakoimattomia olosuhteita.”

 

Presidenttikausi on pitkä, ajat muuttuvat, paineet kasvavat, mutta kandidaattien filosofian pitäisi olla jotain sikareita ja suolakeksejä, oikkuja ja mieltymyksiä pysyvämpää. Sen tasalaatuisuudesta, jatkuvuudesta ja perimmäisyydestä saa pohjaa tunnustajansa tulevaisten tekojen ennustamiseen. Obamalla on tässä vahva valttikortti: Irak. Koalition hyökkäys Kaksoisvirranmaahan aiheutti pitkin länsimaita laajoissa piireissä vanhaa kunnon sotainnostusta, joka on vuosien varrella vaihtunut yleiseksi illuusiottomuudeksi. Presidenttiehdokkaan on vain varottava, ettei tyhmän rohkeuden välttäminen käänny USA:ssa herkästi tuomittavaksi tappeluhaluttomuudeksi. Senaattori Obama valikoi sanojaan verkkolehti Salon.comille viime marraskuussa antamassaan haastattelussa:

 

”Minun filosofiani on ollut johdonmukainen: sen mukaan me emme ota sotilaallisia vaihtoehtoja pois pöydältä. Meillä täytyy olla paljon tehokkaampia pakotteita ja myös maltillista kepinkäyttöä, jotta saamme Iranin muuttamaan politiikkaansa. Mutta minä olen myös sanonut – tavalla, jota kukaan muu ehdokas ei ole korostanut – että meidän pitää päästä suoriin neuvotteluihin Iranin kanssa. Minä ryhtyisinkin rohkeisiin diplomaattisiin aloitteisiin, jotka ovat tyystin puuttuneet nykyhallinnoltamme. Olen seikkaperäisesti hahmotellut, kuinka lähestyisin tällaista valtioiden välisten suhteitten hoitamista. Ja minulla on uskottavuutta jonakuna, joka oli oikeassa Irakin kohdalla. Jos siis hakee jotakuta, jota ei saa hätistettyä sotaan, minä taidan olla oikea ehdokas.”

 

Irakin sotaretken alkuperäisiin vastustajiin kuuluva Obama ei kuitenkaan ole voinut keskittyä oikeassaolon suomaan etuun. Hänen filosofiakseen ei riitä linjakas äänestyskäyttäytyminen senaatissa. Vaaditaan myös kannanottoa uurnille kävijöitten mielestä ehkä sittenkin tärkeimpään kysymykseen USA:n vaaleissa: mihin ja milloin presidentti arveluttavassa maineessa olevine liittovaltiohallintoineen ja omine laajoine valtaoikeuksineen katsoo asiakseen puuttua? Chicago Tribunen haastattelussa viime maaliskuussa Obama kommentoi taantumaksi tulkittua taloustilannetta:

 

”Voin sanoa, että minun filosofiani on tässä se, että puhkeaviin kupliin ei aina auta mennä väliin. Se voi vain pitkittää piinaa. Ja jonkin verran kivuliaaksi tilanne käy lainamarkkinoilla, koska luottoa on paljolti myönnetty vastuuttomasti. Toisaalta uskon, ettei tosiaankaan haluta luottokorttimarkkinoitten ajautuvan putoukseen koko laajuudessaan, jolloin aletaan nähdä myös terveitten yritysten tai hyvin hoidettujen velallisten joutuvan rangaistuiksi. Rajanveto on vaikeaa. Nähdäkseni joskus tulee olla pragmaattinen ja teoriassa vain sanoa, että me emme halua hallituksen tulevan hätiin, mutta nykytilanteessa ei tahdota finanssimarkkinoiden romahtavan.”

 

Puuttumattomuuksissa on siis eroja. Kun merkittävät yhdysvaltalaiset lainanantajat ovat viime aikoina tunnetusti pudonneet tai palanneet valtion syliin konkurssikypsinä, on keskustelu Washingtonin tyypillisesti vastenmielisiksi koetuista väliintuloista saanut uusia piirteitä. Byrokraateiksi leimatut fedsit ovat saaneet sovitella lapaseudulleen pelastavan enkelin siipiä. Obaman viittaus pragmaattisuuteen voi hämmentää. Kiusallisella tavalla se yhdistyy tässä nimenomaan valtiovallan interventioiden pidättelemiseen. Sanan tehtävänä lausunnossa on kuitenkin mitä ilmeisimmin vain luonnehtia tapauskohtaista päättelemistä kuviteltavissa olevassa tilanteessa mahdollisine eri toimista aiheutuvine seurauksineen. Tässä ei olisi pragmatistisen filosofian sata vuotta sitten koostaneella William Jamesilla, imperialismin ja mammonanpalvonnan vankalla kriitikolla, nokan koputtamista.

 

Ehkä Obaman filosofiakäsitystä on reilumpi hakea niistä kaunoriveistä, jotka sisältyivät hänen puheeseensa Floridan Boca Ratonissa 22. toukokuuta. Puheessa Obama torjui huhuja antisemitistisyydestään ja teki itseään tykö maansa juutalaisväestölle. Osana yritystä saada republikaanien omima Israel-suhteitten hoito takaisin demokraattien käsiin hän muotoili oman monikulttuurisuuden ja demokraattisen dissensuksen uskontunnustuksensa:

 

”Minun filosofiaani kuuluu se, että uskon ihmisten kuuntelemiseen silloinkin, kun olen heidän kanssaan eri mieltä.”

 

Entä John McCainin filosofia? Vaikka hän on käyttänyt filosofia-korttia ilmeisesti jonkin verran vastapukariaan vähemmän, hänen ja varapresidenttiehdokas Sarah Palinin yhteisellä kotisivulla komeilee erillinen julkilausuma filosofiasta. Äkkinäinen suomentaisi sen otsikoksi ”Tinkimättömän rakentavaa filosofiaa”, mutta erityisessä kontekstissaan se puhuu kuitenkin konstruktionistisesta eli ahtaasti perustuslakia tulkitsevasta juridiikasta. Tekstissä vapauden ja vapausoikeuksien merkittäväksi uhkaksi tunnistetaan mielivaltaiset, virastaan hullaantuneet ja eliittiin itsensä lukevat tuomarit, jotka ”kaappaavat kansan ja sen edustajien roolin alkaakseen säätää lakia tuomioistuimessa”. McCainin pirtaan käy kuulemma vain uskollisesti lakia soveltava nöyrä tuomarointi, joka kunnioittaa vapaan kansan itse itselleen asettamia säädöksiä ja pitää kurissa yksityiset yhteiskunnallis-poliittiset katsannot. Kirjoitteessa muotoillaan myös hyökkäävämmin, että McCain vastustaa puolueettomuuden hukanneita ”liberaaleja tuomariaktivisteja”, jotka häärivät aborttitapauksissa, rukkaavat avioliiton määritelmää ja käyttävät lakia uskontovihaan. Tämä oikeudenkäytön näköala yhdistetään alussa mainittuun McCainin teoriaan tai filosofiaan hallitusvallasta. Todetaan nimittäin, että federalismi tarkoittaa liittovaltion vallan rajoittamista osavaltioitten vallan hyväksi.

 

Sinänsä tavanomainen julkilausuma muistuttaa siitä, kuinka vaivalloista republikaaneille on toisinaan pitää kiinni sekä valtion sekaantumattomuudesta asioihin että vahvan keskusvallan ihanteesta. Tätä tavoitellaan korostamalla presidentin nimitysoikeutta, jossa kohtaavat kansalaisten oikeustajun tapailu, perustuslain laatijoiden viisauden kaiutus, maanisän kaitsennan tähdentäminen ja liittovaltiobyrokratian vieronta. Presidentti kuuntelee kansaa, Jumalaa ja perustuslakia, siten kuin nämä kolme kulloinkin tulkitsee, ja koettaa raivata itselleen latituudia pahanilkisten virkamiesten ja hankaliksi heittäytyvien parlamentaarikkojen häiritessä kaiken aikaa vapauden ja oikeuden toteutumista. Näin hän lähentää itseään arjessa rimpuilevaan kansalaiseen, jonka onnen esteitä hänen on keskityttävä poistamaan.

 

Mutta jos Obaman filosofiaa etsisi suopeimmin hänen korostamansa keskustelevan avoimuuden suunnasta, McCainin filosofian tiivistää vastaavasti väkinäisiä kampanjapapereita paremmin hänen jo toukokuussa 2004 Washington Postille antamansa lausunto. Tuohon aikaan sen enempää McCainin kuin Obamankaan ei vielä tarvinnut olla niin aatteellinen, syvällinen, yksivakainen ja valpas, sanalla sanoen filosofinen kuin nykyään:

 

”Minun filosofiassani sen kuin painetaan, painetaan niin helvetisti. Niin kuin Teddy Roosevelt painoi. Kairataan täysillä.”

 

Henkilökohtaisten vastoinkäymisten voittamisessa tämä sitkeyden filosofia hehkuu hyvinkin valovoimaisesti. Poliittisen filosofian credona se kirskuu jo korviasärkevästi. Maailman vaikutusvaltaisimman miehen – yhä vain miehen – kummikseen valitsema Theodore Roosevelt ei kuulosta juuri paremmalta kuin äkkiseltään hienompi itsepäihityksen ja porskuttamisen mestari, Rooman keisari Marcus Aurelius. Roosevelt sai kyllä rauhanpalkinnon välitettyään Japanin ja Venäjän sodassa, mutta suurmetsästäjänä ja USA:n intressien haukkamaisena edistäjänä hän hukkui miekkaansa siinä missä Marcuskin. Eivätkä senaattori McCainin puheet sodasta ja rauhasta totisesti ole mitään tolstoita, vaikkei Vietkongin kiduttamalla ex-vangilla olekaan ongelmia todentunnun saavuttamisessa. Eipä silti, Obaman esiintyminen filosofina, jolle sota on amerikaksi pelkkä option on or off the table, ei vaikuta sen tolkullisemmalta. Strategiset puheenparret sikseen, Obama on kuitenkin toistaiseksi osoittanut vastustavansa sotaa ja kannattavansa neuvotteluratkaisuja.

 

Lainatussa kirjeessään Madame de Staël antoi kustantamisvinkkinsä käsikirjoituksesta, joka kantoi nimeä Valloitushengestä ja vallananastuksesta. Siitä tuli Constantin ehkä ylistetyin teos. Murhaava analyysi vallankumouksen saavutukset ryövänneen ja hävittäneen hirmuvaltiuden oikeudettomuudesta ei onnistunut kuitenkaan lakkauttamaan Napoleon-kulttia. Se paremminkin kasvatti maanosasta toiseen joukkoja siirrelleen kenraalin ja keisarin hohdokasta mainetta. Kuten tiedetään, Bonaparten nimen saanut kompleksi ei ole jäänyt kansalliseksi, vaikka de Staël näkikin tilanteen nationalistisesti, kun hän parahti samassa postituksessaan, liittoutuneitten jo lähestyessä Pariisia: ”Eikö Ranskalla olekin kaksi kättä: toinen vihollisen lyömiseksi ja toinen tyrannin kumoamiseksi?” Hän ja kaivattunsa uskoivat, että vapaa tiedonkulku estäisi laittomat vallan haltuunotot ja toisten alistamiset. Järin toiveikkailta eivät vain näytä tänä päivänäkään tiedonkulun tai vallanjaon näkymät. Tieto ja vapaus riitaantuvat vallan kanssa rahasta ja rakkaudesta niin kuin konsanaan Constant ja de Staël toistensa kanssa. Filosofia ei enää tukenut keskinäistä ymmärrystä tai yhteistä kykyä selvitä tilanteista, vaan se muuttui tylyksi saneluksi puolin ja toisin.

 

”Sinun näkemisesi uudelleen olisi syntymistä uudelleen”, tapasi Anne-Louise kirjelmöidä Benjaminilleen. Toukokuussa 1815 – kun Napoleon oli jälleen ottanut Ranskan komentoonsa – de Staël allekirjoitti aavistuksen verran kalseamman lemmenviestin Constantille: ”Puhun teille vastedes vain asianajajien välityksellä.”

 

Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Kirjallisuutta


Benjamin Constant, De l’esprit de conquête et de l’usurpation (1815). Œuvres. Toim. Alfred Roulin. Gallimard, Paris 1957.

Petri Koikkalainen, Leo Strauss ja Amerikka filosofisena kansakuntana. niin & näin 2/99.

Madame de Staël, Lettres de Madame de Staël à Benjamin Constant. Toim. Paul L. Léon. KRA, Paris 1928.

 

 

Med anledning av ett vikande och allt mindre jämställt intresse för universitetsstudier i filosofi riktade Filosofiska institutionen vid Göteborgs universitet under vårterminen 2007 en enkätundersökning om filosofi till elever som gått filosofikurser vid gymnasier i Sverige. Syftet med undersökningen var att skapa sig en bild av elevernas uppfattning om filosofi för att utröna ”om det råder kritiska diskrepanser mellan hur universitet och gymnasieskolor bedriver och betraktar filosofiämnet.” Undersökningen ”Vad tycker gymnasieelever om filosofi?” gjordes av Jan Lif (studierektor vid Filosofiska institutionen i Göteborg), Peter Ekberg (doktorand i teoretisk filosofi och gymnasielärare i filosofi), Ragnar Francén (vid tidpunkten doktorand i praktisk filosofi), Pia Nykänen (doktorand i praktisk filosofi) och Niklas Juth (doktor i praktisk filosofi). Svar inkom från 53 av 257 skolor, sammanlagt 1759 läsbara enkäter. Resultaten av undersökningen presenteras på http://www.phil.gu.se/janlif/gymnasiet.pdf.

Resultatet av enkäten är intressant, och som konstateras i sammanfattningen, upplyftande. Bland annat visar det sig att många elever upplever filosofi som såväl behjälpligt när man skall tänka klart och logiskt som förvirrande och flummigt. I kommentarerna till resultaten förundras personerna bakom enkäten över denna motsägelsefulla uppfattning och spekulerar i att en förklaring ligger i att elevernas uppfattning om ”flummighet” skiljer sig från den traditionella och kan vara positivt menat. En annan förklaring kunde vara att eleverna i sina svar såväl reciterar olika sätt som filosofi vanligtvis beskrivs på som förmedlar sin uppriktiga uppfattning om ämnet.

Den fråga som klassas som ”tveklöst den viktigaste” är huruvida eleverna finner filosofi vara ett ”intressant och roligt ämne” – det tycker flertalet. Eleverna tillfrågas ändå inte om de ser filosofi som ett viktigt ämne, en faktor som är högst relevant när det kommer till att välja studieväg efter gymnasiet.

Det mest intressanta med undersökningen är inte de svar som man har fått in, utan dess utformning. Enkäten riktas enbart till de elever som studerar filosofi medan lärarna i filosofi lämnas utanför. Trots allt är det lärarna som utformar undervisningen i filosofi och på det sättet är det lärarna som till stor del är ansvariga för hur ”gymnasieskolor bedriver och betraktar filosofiämnet” samt för hur eleverna kommer att betrakta det. I utvärderingen av enkätundersökningens resultat nämns lärarna endast två gånger och bara en gång på ett sätt som skulle antyda att de har ett ansvar för undervisningen och elevernas uppfattning om filosofi. Istället skriver man att man naturligtvis inte kan kräva att elever ska ges information om universitetsstudier i filosofi och att universiteten har ett stort ansvar för att filosofiundervisningen i gymnasiet är kopplad till den moderna forskningen.

Men om man inte kan kräva av en lärare i filosofi att dessa två drag ingår i filosofiundervisningen, vad kan man då överhuvudtaget kräva av honom eller henne? Det borde väl i det snaraste vara naturligt att en lärare som är intresserad av det ämne han eller hon undervisar i, något man också borde kunna kräva, håller sig uppdaterad om aktuell forskning inom ämnet. Och att informera om vad universitetsstudier i det ämne man undervisar i går ut på borde inte heller vara betungande för en engagerad och insatt lärare. Givetvis är det bra att universitetens olika institutioner ser till att hålla kontakten med dem som undervisar i det egna ämnet på lägre utbildningsnivåer, men ansvaret för att kontakten skapas och upprätthålls kan mycket väl tillskrivas dem som undervisar.

Sist och slutligen är filosofi ett ämne som normalt kommer in mycket sent i en elevs skolgång. Den kontakt som fås med ämnet innan det är dags att bestämma sig för en universitetsutbildning är mycket flyktig. Den roll som läraren som förmedlare av ämnet och påverkare av elevernas uppfattning om det blir sålunda ytterst viktig. Därför skulle det vara både avslöjande och viktigt, om man vill undersöka vilken bild av filosofi som dagens gymnasieelever får, att direkt undersöka hur de lärare som undervisar i filosofi uppfattar ämnet. (Det sistnämnda gäller speciellt i en kontext som den finlandssvenska, där de flesta lärarna har filosofi som sitt andra eller till och med tredje undervisningsämne.)

Slutsatsen av undersökningen blir att ojämställdheten och det låga antalet sökande till universitetsutbildningen inte beror på att studenterna tycker att filosofi är tråkigt eller onyttigt. Undersökningen ger inte svar på vad det i så fall beror på. Det svaret, tror jag, kan hittas hos lärarna.

Martin Portin, FK; graduskribent, auskulterad filosofilärare, Åbo Akademi