Hegel dialektiikasta
Ilmari Jauhiainen (julkaistu 26.9.2007, muokattu 13.9.2014)
Hegelin dialektiikasta on ensi silmäyksellä vaikea saada otetta. Toisaalta sen tulisi olla tietoisuuden käyttämä metodi, toisaalta asioiden objektiivista liikettä. Toisaalta sen pitäisi löytää ristiriitoja, toisaalta ratkaista niitä. Toisaalta se koskee abstrakteja käsitteitä, toisaalta konkreettisia olentoja. Näiden yhteensopimattomien lauseiden yhteenkietominen vaikuttaa hankalalta, mutta filosofiansa vastakohtia yhdistävän luonteen mukaisesti Hegel ottaa sen tehtäväkseen: dialektiikka on sekä subjektiivista että objektiivista, sekä ristiriitoja löytävää että niitä ratkaisevaa, sekä abstraktia että konkreettista.
- Hegelin näkemys dialektiikan historiasta
- Hegelin dialektinen metodi
- Hegelin dialektinen logiikka
- Eräitä Hegelin dialektiikkaan usein liitettyjä käsitteitä
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Hegelin näkemys dialektiikan historiasta
Parhaan lähtökohdan Hegelin moniselkoiseen dialektiikkaan antaa katsaus filosofian historiaan. Hegel ei rakenna dialektiikkakäsitystään tyhjän päälle, vaan nojaa erityisesti antiikin filosofien ajatuksiin dialektiikasta. Hegel arvostaa antiikin dialektiikkaa enemmän kuin aikalaistensa todistelumetodeja, jotka parhaimmillaan vastaavat vain sofistien harjoittamaa ulkoista dialektiikkaa (V 7, s. 62,75–63,720). Ulkoisessa dialektiikassa väittämän vastustaja lähtee jostain väittämään liittymättömästä taustaoletuksesta ja pyrkii sen avulla todistamaan väittämän vääräksi. Hegelin mielestä korkeammalla on Zenon Elealaisen ja antiikin skeptikkojen dialektiikka, joka aloittaa väittämästä tai asiasta itsestään ja osoittaa siinä ristiriitoja: Zenon esimerkiksi olettaa liikkeen mahdolliseksi ja sitten osoittaa, että tällöin ajaudutaan ratkaisemattomiin ristiriitoihin (V 7, s. 63,720–731). Ulkoisen dialektiikan tavoin Zenonin ja skeptikkojen dialektiikkakin on vielä subjektiivista dialektiikkaa eli pelkkä metodi, jota subjekti käyttää väittämien tai käsityksien kumoamiseen. Subjektiivista dialektiikkaa korkeammalla on Herakleitoksen objektiivinen dialektiikka. Subjektiivinen dialektiikka ikään kuin muuttaa subjektiivisen käsityksen vastakohdakseen, kun taas objektiivinen dialektiikka tarkoittaa olioiden taipumusta muuttaa ominaisuuksiaan aina vastakohtaisuuteen saakka: olion muutokset tavallaan kumoavat sen varhaisemman tilan (V 7, s. 71,941–94).
Zenon ja skeptikot käyttävät dialektisia argumentteja vain kumoamaan tavanomaisen elämän käsityksiä ja erityisesti osoittamaan aistimellisten olioiden katoavuuden. Platonin ansiota taas Hegelin mukaan on dialektiikan ulottaminen käsitteiden tasolle. Erityisesti Parmenides-dialogissaan Platon (ks. "Platon: Teokset") näyttää, miten ykseyden olettaminen johtaa väistämättä moneuden olettamiseen ja vastaavasti moneuden olettaminen johtaa ykseyden olettamiseen. Tällainen dialektiikka on vielä negatiivista, eli se muistuttaa antiikin skeptikkojen tapaa todistaa kahdesta vastakkaisesta käsityksestä kumpikin vääräksi. Skeptisismissä negatiivinen dialektiikka johtaa pelkkiin ristiriitoihin ja skeptiseen tulokseen, ettei mitään totuutta ole, kun taas esimerkiksi Platonin Sofisti-dialogissa (ks. "Platon: Teokset") Hegel näkee dialektiikan muuttuvan lopulta positiiviseksi ja ratkaisevan ristiriidat. Sofistissa Platon luo käsitejärjestelmän, jossa on mielekästä sanoa, että samanlaisuus on erilaista ja erilaisuus samanlaista: samanlaisuuden käsite eroaa esimerkiksi erilaisuuden käsitteestä, kun taas erilaisuuden käsite on itsensä kanssa identtinen. (V 8, s. 28,815–29,830.)
Uuden ajan filosofeista Hegelin dialektiikkakäsitykseen ovat vaikuttaneet lähinnä Kant ja Fichte. Kantin aikana dialektiikalla ei enää tarkoitettu filosofian aitoa metodia, vaan sen ajateltiin muodostuvan vain virhepäätelmien tekemisestä. Kantin ansiona Hegelin mukaan on ihmistiedostuksen dialektisen luonnon tunnustaminen: tarpeeksi pitkälle vietynä ihmisjärki väistämättä ajautuu ristiriitoihin. (ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki".) Hegel ei kuitenkaan hyväksy Kantin ajatusta, että tiedostuksen dialektisuus osoittaisi sen rajallisuuden. Kant on Hegelin mukaan erehtynyt pitämään dialektiikkaa vain subjektiivisena, tiedostusta koskevana asiana, vaikka se vaikuttaa myös objektiivisessa maailmassa. (G 21, s. 179,30–180,12.) Fichte käyttää Tiedeopin perustassa subjektin tutkimiseen Hegelin dialektiikkaa muistuttavaa metodia. Fichten metodi etsii subjektin itsetietoisuudesta ristiriitaisia elementtejä, joiden sovittelemiseksi joudutaan subjektille olettamaan uusia aspekteja: esimerkiksi subjektin itsensä kokemisen ja vieraan olion kokemisen sovittamiseksi vaaditaan, että subjekti voi kokea itsensä toisen olion rajaamana. Fichten metodi perustelee Hegelin mielestä tietoisuudenfilosofian vakaalle pohjalle, mutta Fichte ei sovella metodiaan tietoisuuden ulkopuolelle, joten se jää vielä subjektiiviseksi dialektiikaksi. (V 9, s. 160,684–692.) (ks. "Fichte, Johann Gottlieb".)
Filosofian historian tarkastelu on näyttänyt, miten Hegel erottelee dialektiikasta kaksi muotoa: subjektiivisen dialektiikan, joka on tiedostuksen käsitteitä muokkaava metodi, ja objektiivisen dialektiikan, joka on olioiden omaa liikettä. Subjektiivisen ja objektiivisen dialektiikan ero ei Hegelin järjestelmässä ole kuitenkaan huomattava, sillä Hegel uskoo yleensäkin subjektiivisen ja objektiivisen, eli tiedostuksen ja maailman vastaavan rakenteellisesti toisiaan: tiedostava subjekti kykenee tuntemaan objektiivisen maailman peruspiirteet täydellisesti, ja objektiivinen maailma toteuttaa tiedostavan subjektin perusajatusmallit. Hegel toteaakin, että metodi, subjektiivinen dialektiikka, on samalla itse olioita liikuttava voima, objektiivinen dialektiikka (G 12, s. 238, 6–18). Objektiivisesta muodostaan huolimatta dialektiikkaa voi siis yksinkertaisesti kutsua metodiksi, sillä objektiivisuus ja subjektiivisuus ovat vain saman dialektiikan eri aspekteja. Filosofian historian luennoissa ja Hengen fenomenologiassa Hegel yksinkertaisesti samaistaa dialektiikan filosofiseen metodiin. Vaikka Hegel myöhemmin käyttää edelleen samaa metodia, hän kutsuu Logiikan tieteessä ja erityisesti Filosofisten tieteiden ensyklopedian ensimmäisessä osassa dialektiikaksi vain yhtä filosofisen tai loogisen metodin osaa. Syynä dialektiikan arvon alenemiselle saattaa olla, että Hegel ei enää myöhemmässä vaiheessaan ole halunnut painottaa metodinsa ristiriitoja etsivää, vaan sen ristiriitoja sovittelevaa osaa. (ks. "Hegel: Hengen fenomenologia"), (ks. "Hegel: Logiikan tiede"), (ks. "Hegelin ensyklopedinen järjestelmä".)
Hegel erottelee dialektisesta tai myöhemmästä loogisesta metodista kolme eri osatekijää. Aiemmin nämä osatekijät usein esitettiin dialektiikan kolmena eri vaiheena, joita silloin tällöin kutsuttiin teesiksi, antiteesiksi ja synteesiksi. Koska Hegelillä on useimmiten tapana jakaa kirjoituksensa kolmeen osaan, oli tulkitsijoiden helppo samaistaa nämä osat metodin kolmeen vaiheeseen. Teesi, antiteesi ja synteesi eivät kuitenkaan ole Hegelin käyttämiä termejä. Sitä paitsi niistä syntyy helposti vaikutelma, että looginen metodi koskisi vain väittämien tai käsitysten muodostamista eli olisi pelkkää subjektiivista dialektiikkaa. Sanasta ”synteesi” tulee lisäksi mieleen, että dialektiikka yhdistelisi käsitteitä vain ulkoisesti, samalla tavoin kuin talo rakennetaan naulaamalla lautoja yhteen. Hegelin ajatuksena kuitenkin on, että vastakkaiset käsitteet ovat jo luonnostaan sidoksissa toisiinsa ja että olioiden olemukseen kuuluu, että niillä on vastakohtaisia aspekteja ja tiloja. Edes ajatus dialektiikan kolmesta vaiheesta ei ole täysin Hegelin ajatusten mukainen. Ajoittain hän myöntää, että tiukka pitäytyminen kolmeen vaiheeseen olisi vain merkityksettömän kaavan soveltamista (G 12, s. 247,34–s.248,1). Metodin soveltamisesta voisi sitä paitsi aina erotella enemmän kuin kolme vaihetta (G 12, s. 247,13–17). Kolminaisten jaottelujensa Hegel toteaa olevan vain teosten lukijoita helpottava keino, jonka avulla nämä saavat ennakkokäsityksen teoksen kulusta (G 21, s. 39,21–22).
Metodin ensimmäisenä osatekijänä Hegel erottaa abstraktion tai analyysin. Tiedostavan subjektin abstraktiota käyttävää aspektia Hegel taas kutsuu ymmärrykseksi. Ymmärryksen tehtävänä on muodostaa selkeitä ja tarkkarajaisia käsitteitä: se erittelee kokemuksesta saamaansa aineistoa ja etsii siitä yleisiä piirteitä. Näin se tavallaan tuhoaa kokemuksen konkreettisen kokonaisuuden paloitellessaan tämän osiin, mutta samalla antaa kokemuksen osille itsenäisyyden, jota niillä ei normaalisti olisi. Subjektiivinen ja objektiivinen dialektiikka vastaavat aina toisiaan, joten tiedostavan subjektin käyttämän metodin jokaista vaihetta vastaa jokin objektiivisessa maailmassa. Ymmärryksen vastine on olioiden suhteellinen pysyvyys: tietyissä rajoissa oliot säilyvät tuhoutumatta. Ymmärryksen käyttö edellyttää tätä pysyvyyttä, sillä esimerkiksi kukkaa voi analysoida vain niin kauan, kuin se ei ole lakastunut. (G 20, s. 118,25–27 [§80])
Metodin toisena osatekijänä on varsinainen tai negatiivinen dialektiikka, ja kun tiedostus harjoittaa negatiivista dialektiikkaa, sitä voi kutsua negatiiviseksi järjeksi tai mahdollisesti myös arvostelukyvyksi. Dialektisen vaiheen tehtävänä on näyttää, etteivät ymmärryksen erittelemät käsitteet ole niin vakaita kuin aluksi näyttää: asia, joka yhdessä tilanteessa tai yhdestä näkökulmasta katsottuna on tietynlainen, voi toisessa tilanteessa tai toisesta näkökulmasta tarkasteltuna osoittaa jopa vastakohtaisia ominaisuuksia. Dialektiikka ei oikeastaan ole menetelmä samassa mielessä kuin ymmärryksen harjoittama analyysi, vaan oikeastaan vain pyrkimys etsiä siirtymiä eli keinoja, joilla päästä vastakkainasettelun yhdestä jäsenestä toiseen. Malliesimerkki dialektiikasta ovat erilaiset näkökulman vaihdoksen aiheuttamat epäjohdonmukaisuudet – vedessä oleva airo on tuntoaistini mukaan suora, mutta näköaistini mielestä vääntynyt. Ristiriidan vaikutelma syntyy, koska ymmärryksen olisi toisaalta pakko erotella suorana tunnettu ja vääntyneenä nähty airo omiksi olioikseen, toisaalta sen on myös pakko hyväksyä ne samaksi olioksi. Dialektiikalla on vastineensa myös objektiivisessa maailmassa, nimittäin olioiden ajalliset muutokset ja tuhoutumiset: kun kukka viedään pois sille sopivista elinolosuhteista, se lakastuu. Kaikki yksittäisoliot ovat Hegelin mukaan olemukseltaan dialektisia tai äärellisiä, eli ne eivät voi olla olemassa kaikissa tilanteissa. (G 20, s. 119,1–27 [§81].)
Metodin viimeistä tekijää Hegel kutsuu spekulaatioksi, joka vastaa aiemmin mainittua positiivista dialektiikkaa. Spekulaatiota harjoittaessaan tiedostusta voi sanoa positiiviseksi järjeksi. (G 20, s. 120,1–19 [§82].) Spekulaation tehtävänä on ratkaista näennäiset epäjohdonmukaisuudet, jotka dialektiikka on löytänyt. Spekulaatiossa on ainakin kaksi eri puolta. Ensinnäkin spekulaatio toteaa dialektiikan osoittaneen, että ymmärryksen erottelemat aspektit ovat vain yhden ja saman olion tiloja tai yksi ja sama olio eri näkökulmista katsottuna: kukan lakastumisesta jäljelle jäävä siemen on sama kasvi toisessa muodossa. Loppujen lopuksi spekulaatio Hegelin mukaan osoittaa, että kaikki äärellinen on ideaalista, siis että kaikki katoavat oliot ovatkin vain yhden asian tiloja (G 21, s. 142,15). Spekulaation yhtenä tavoitteena on siis monismin todistaminen. Monismi ei kuitenkaan Hegelin mukaan vielä riitä. Toiseksi spekulaation täytyy kyetä näyttämään, miten yksi olio voi kehittää itsestään erilaisia aspekteja, esimerkiksi miten siemenestä voi kehittyä kukka ja miten kukka taas voi tuottaa uusia siemeniä. Monismin perustelemisen lisäksi spekulaation täytyy siis selittää, mistä näkyvän maailman monimuotoisuus syntyy (G 21, s. 381,20 – s.382,6). Lopullisena selityksenä Hegelillä on itse looginen metodi tai pikemminkin sen vastine objektiivisessa maailmassa: yleinen laki, että kaikki asiat muuttuvat omaksi vastakohdakseen. Näin Hegel haluaa välttää monismin muodon, jossa todellisuus on oikeasti staattinen ja kaikki muutos pelkkää harhaa. Hegelin monismissa todellisuuden olemukseen kuuluu erilaisissa tiloissa näyttäytyminen: todellisuus on elävää.
Dialektiikka samaistetaan usein myös Hegelin logiikkaan. (ks. "Hegel: Logiikan tiede".) Vaikka logiikka oikeastaan on vain eräs dialektiikan sovelluskohteista, ei samaistus ole täysin harhaanjohtava. Logiikka on Hegelille tärkein osa hänen järjestelmässään. Kaikki muu on oikeastaan sovellettua logiikkaa, sillä juuri logiikan tulisi perustella dialektisen tai loogisen metodin pätevyys. Logiikka tutkii asioita, joita Hegel kutsuu käsitteiksi. On hankala sanoa, mitä Hegel käsitteillä tarkoittaa, mutta ainakin ne eroavat pelkistä subjektiivisista mielikuvista: niitä voi ajatella esimerkiksi aristoteelisina universaaleina tai Kantin kategorioiden tapaisina ajattelun yleisinä muotoina. Erityisen tärkeää Hegelin mielestä on osoittaa, että käsitteidenkin välillä on dialektisia siirtymiä eli että yksi käsite viittaa toisiin käsitteisiin: jos siis vain yksikin käsite pätee konkreettisesta maailmasta tai sen osasta, toteutuvat muutkin käsitteet maailmassa. Käsitteiden välisten siirtymien löytämiseen Hegel käyttää loogisen metodinsa eri tekijöitä, joista jokaisesta annan yhden esimerkin.
1) Abstraktio: Oletetaan jokin oleminen eli tilanne, jossa jotakin on tai tapahtuu. Tehtävänä on tavoittaa puhdas tai pelkkä oleminen: kyse ei siis ole kissan, koiran tai minkään muun erityisen olion tai asian olemisesta, vaan tilanteesta, joka sisältyisi ainakin mahdollisuutena kaikkiin tilanteisiin. Tällöin pitää aluksi oletetusta tilanteesta poistaa ajatuksissa kaikki, minkä siitä voimme poistaa. Lyhyen harkinnan jälkeen huomaa, että jäljelle ei jää mitään tai oikeastaan jäljelle jää ei-mitään eli tyhjä tilanne vailla mitään olioita. Kunhan siis maailma vain on jonkinlainen, sisältyy siihen aina mahdollisuus, ettei mitään olisikaan. (G 21, s.68,18 – s.69,8.)
2) Dialektiikka: Äskeinen argumentti näytti, että olemisesta eli jostain muusta maailmasta irrotetusta tilanteesta voi aina siirtyä ainakin tyhjään tilanteeseen. Lisäksi Hegel näyttää myös, että tyhjästä tilanteesta voi aina siirtyä tilanteeseen, jossa on jotakin (tämän argumentin esittelen hieman myöhemmin). On siis ainakin kaksi eri tilannetta, jotka viittaavat toisiinsa: ne eivät tavallaan ole olemista, vaan tulemista, siis ne eivät ole muista tilanteista eristettyjä, vaan niistä voi siirtyä ainakin ajatuksissa muihin mahdollisiin tilanteisiin. Kunhan maailma siis vain on jonkinlainen, sisältyy siihen mahdollisuus, että se voisi olla toisenlainen: yksittäinen tilanne on osa mahdollisten tilanteiden verkostoa - oleminen on läsnäoloa eli olemista tietyssä monista mahdollisuuksista. (G 21, s. 69,24 – s.70,2.)
3) Spekulaation monistinen puoli: Oletetaan, että maailmassa on erillisiä olioita. Hegel kutsuu näitä erillisiä olioita äärellisiksi. Ne ovat tietyissä tilanteissa, mutta eivät voi olla toisissa, koska niissä on muita olioita: punainen olio ei voi olla samalla aikaa samassa kohtaa kuin vihreä. Äärellisissä olioissa on kuitenkin jotain samaa, sillä ne kaikki ovat erillisiä, äärellisiä olioita. Jos siis unohtaa näiden olioiden kaikki muut ominaisuudet, ei enää ole mitään keinoa erottaa niitä. Voi siis hyvin ajatella, että ne ovatkin vain yhden ja saman, äärettömän olion tiloja: kaikki moneus palautuu ykseyteen. Kunhan maailma siis vain vaikuttaa erillisistä olioista koostuvalta, on aina mahdollista nähdä nämä oliot yhden asian muunnelmina. (G 21, s. 123,20 – s. 124,5.)
4) Spekulaation selittävä puoli: Oletetaan joukko olemisia tai tilanteita, joista kaikista voi siirtyä kaikkiin muihin, eli jotka kaikki ovat toisilleen mahdollisia vaihtoehtoja ja jotka lisäksi ovat kaikki mahdolliset vaihtoehdot, joita tietty maailman osa voi toteuttaa: esimerkki voisi olla tietyn kasvin elämänkaaren eri vaiheet. Tehtävänä on selittää jokin näistä tilanteista: miksi maailman tai sen osan voi nähdä tällä tavalla, esimerkiksi miksi tällä kasvilla on joskus punaiset kukat? Selitykseksi riittää, että nämä tilanteet ovat ainoat mahdolliset ja että jokaisesta niistä voi siirtyä toisiin tilanteisiin. Tätä tosiseikkaa Hegel kutsuu tutkitun asian olemukseksi, joka ei siis ole kyseisestä asiasta erottuva substraatti, vaan: tämän kasvin olemukseen kuuluu, että se tietyssä vaiheessaan kasvattaa punaiset kukat, ja kasvin olemus tyhjentyy sen mahdollisiin olemistapoihin ja niiden välisiin mahdollisiin muutoksiin. Koska olemisesta voi aina siirtyä tulemiseen ja läsnäoloon (ks. kohta 2), siis yksittäisen tilanteen voi aina nähdä osana toisilleen vaihtoehtoisten tilanteiden verkostoa, voi olemisesta aina siirtyä olemukseen: kunhan maailma on jonkinlainen, sen tilan voi aina selittää vaihtoehtoisten tilojen avulla. (G 21, s. 382,22 – s.383,6.)
Puuttumatta Hegelin dialektisten argumenttien uskottavuuteen sen tarkemmin huomautan vain, että esittämässäni muodossa ne eivät vielä kelpaisi Hegelin logiikkaan. Logiikan tulisi Hegelin mukaan olla riippumatonta kaikista konkreettisen maailman olioista. Ongelmana argumenteissa on, että ne vaikuttavat puhuvan konkreettisista olioista ja tilanteista, joissa nämä oliot ovat. Hegelin puhtaan logiikan ihanne kohtaa kantilaisen haasteen: käsitteiden tai kategorioiden avulla ei voi sanoa mitään sisällöllistä, jollei ensin ole joitain olioita, joihin niitä voi soveltaa, tai kantilaisin termein, käsitteet ilman havainnointeja ovat tyhjiä. Hegelillä on kuitenkin vastaus haasteeseen. Käsitteistä tai kategorioista voi puhua, ikään kuin ne olisivat olioita, siis niillä voi täyttää muuten tyhjät käsitteet. (G 21, s. 31,33 – s.32,18.) Käsitteiden olioina ottaminen antaa vielä yhden tavan muodostaa dialektisia siirtymiä. Jos on vain ei-mitään eli konkreettisista olioista tyhjä tilanne, voi tämän tyhjän tilanteen sanoa olevan jotakin: vaikka siis maailmassa ei olisi tietynlaisia olentoja, siellä on kuitenkin toisenlaisia, abstrakteja olentoja. (G 21, s. 69,10–19.) Koska jokainen olio, konkreettinen tai abstrakti, on aina jossain ”tyhjässä paikassa” eli tilanteessa, on aina mahdollista löytää useampia olioita: ykseydestä voi aina siirtyä moneuteen, ja olioiden joukko on tyhjentymätön tai potentiaalisesti ääretön. (G 21, s. 152,10–27 ja s.155,5–22.)
Käsitteiden olioina ottaminen ei tarjoa Hegelin logiikalle vain uusia dialektisia siirtymiä, vaan myös varman aloituspohjan. Kohdassa 1) todettiin, että puhdas oleminen tai tyhjä tilanne sisältyy ainakin mahdollisuutena kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin, joten on ainakin yksi abstrakti olio, johon loogista metodia voi soveltaa: logiikan perustamiseen, eli siinä esiintyvien käsitteiden löytämiseen ei tarvitakaan muuta kuin looginen metodi ja oletus, että mahdollisesti mitään ei olisi. Hegel esittää kuitenkin vielä radikaalimman tavan perustaa logiikka. Loogisen metodinhan saattaa Hegelin mukaan ottaa korkeimpana olemuksena tai lakina, joka selittää kaikki logiikassa esiintyvät käsitteet ja niiden siirtymät toisiinsa: kaikki logiikan käsitteet siis tavallaan todentavat loogisen metodin olemassaolon. Jos nyt oletetaan vain loogisen metodin olemassaolo tai tilanne, että metodi on olemassa, voi tämän tilanteen yhtä hyvin ottaa abstraktina oliona, johon metodia sovelletaan: siitä voi esimerkiksi poistaa ajattelussa kaiken, jolloin jäljelle ei jää kuin puhdas oleminen, ja sitä myöten on mahdollista löytää taas kaikki logiikan käsitteet. Hegelin logiikan viime kädessä luo siis tavallaan metodin soveltaminen itseensä: logiikka on itseensä viittaava ja itsensä luova struktuuri.
Logiikan pitäisi todistaa dialektisen tai loogisen metodin pätevyys ja mahdollisuus soveltaa sitä konkreettisen maailman olioihin. Tämän lisäksi myös logiikan itseensä viittaavuuden tulisi Hegelin mukaan heijastua konkreettiseen maailmaan. Loogisen metodin itsensä todentava muoto on eräänlainen ideaalimalli, jota maailman asioiden pitäisi pyrkiä toteuttamaan. Hegelin järjestelmän konkreettista maailmaa koskeva osa eli reaalifilosofia muodostuu näin tasoista, jotka on järjestetty sen mukaan, miten hyvin ne malliaan vastaavat. Korkeimpana olioista on itseään ajattelemaan kykenevä ihminen ja ihmisen toimintatavoista erityisesti filosofia, jota Hegel vertaa Aristoteleen itseään ajattelevaan ja kaikkea päämääränä liikuttavaan ajatteluun. (G 20, s. 598,18 – s. 600 [§577].)
Hegelin logiikan tiettyä kehämäisyyttä on vaikea kiistää: Hegel käyttää dialektista metodiaan jo logiikan käsitteiden luomiseen, jolloin hänen on helppo todeta, että nämä käsitteet voidaan selittää juuri dialektisen metodin avulla. Hegel ei kuitenkaan anna mitään syytä uskoa, että hänen metodinsa osiksi esittämänsä argumentointitavat olisivat kaikki perusteltuja ja hyväksyttäviä. Lisäksi voi kysyä, eikö loogiseen metodiin voisi kuulua muitakin argumenttimuotoja, jotka toisivat esiin muita käsitteitä: on epävarmaa, onko Hegelin logiikka täydellinen. Uskottava kandidaatti uudeksi argumentiksi tai metodin osaksi olisi, että olioiden potentiaalisesti äärettömiin jatkuvasta lisäämisestä voisi päätellä äärettömän oliojoukon olemassaolon. Hegel tosin toteaa, että äärettömistä oliojoukoista puhuminen on merkityksetöntä, mutta hänen ainoana perustelunaan on, että omalla metodillaan hän ei sellaisia pysty käsittämään.
Suurempana ongelmana on logiikan ja reaalifilosofian suhteen selittäminen. Hegel saattaa onnistua muodostamaan konkreettisista olioista riippumattoman käsitejärjestelmän. Ongelmallisempi sen sijaan on ajatus, että konkreettisten olioiden pitäisi vastata logiikan käsitteitä ja että dialektinen metodi toimisi samanlaisella tavalla niin logiikan kuin reaalifilosofian piirissä. Monet Hegelin logiikassa käyttämät päättelyaskeleet koskevat abstrakteja olioita, joten niiden soveltaminen konkreettiseen maailmaan vaikuttaa hankalalta. Esimerkiksi sopii hyvin moneuden johtaminen ykseydestä. Logiikassa tämä siirtymä todistettiin sillä tavoin, että yksi olio on aina jossain tilassa, jonka voi taas ottaa uutena oliona. Tämä argumentti tuo esiin vain abstrakteja olioita. Hegel kuitenkin haluaisi, että vastaava metodi toimisi myös konkreettisten olioiden piirissä: jos on annettu yksi konkreettinen olio, voi löytää useampia, yhtä konkreettisia olioita. Hegel ehdottaa, että konkreettisessa maailmassa moneuden loogista löytämistä vastaisi olion jakaminen osiin. Näin Hegel olisi pelkän logiikkansa avulla todistanut, että kaikki oliot voidaan aina jakaa yhä pienempiin osiin. (G 20, s. 254,5–7.)
Eräitä Hegelin dialektiikkaan usein liitettyjä käsitteitä
a) Aufhebung (kumoaminen): Saksan kielen sana ”aufhebung” merkitsee Hegelin mukaan sekä asian säilyttämistä että sen hävittämistä. Tätä monimerkityksisyyttä Hegel soveltaa kuvaamaan metodin spekulaatiovaiheen monistista tehtävää: kumottu asia on ideaalinen, eli sitä ei enää pidetä itsenäisenä oliona, mutta se silti säilyy erään olion aspektina tai Hegelin termein momenttina. Säilyttämisen ja hävittämisen lisäksi kumoamiseen liittyy myös kumottavan korottaminen uudelle tasolle, kun sen huomataan kuuluvan suurempaan kokonaisuuteen. (G 21, s. 94,11 – s.95,23.)
b) Negaation negaatio: Hegel erottelee kaksi negaation tyyppiä. Ensimmäinen negaatio on Hegelille objektiivisessa dialektiikassa ”jonkin konkreetin yksittäisten ominaisuuksien muutosta” (G 12, s. 68,20–22), jota hän kutsuu myös siirtymäksi. Subjektiivisen dialektiikan kannalta ensimmäinen negaatio on tietyn ominaisuus- tai oliolajin redusoimista toiseen ominaisuus- tai oliolajiin. Mutta metodi vaatii myös ”toisen siirtymistä tai paluuta ensimmäiseen” (G 21, s. 320,21–24) eli negaation negaatiota. Subjektiivisen dialektiikan kannalta negaation negaatio osoittaa, että reduktio voidaan suorittaa myös toiseen suuntaan eli että voidaan puhua yhtä hyvin kummasta tahansa oliolajista. Objektiivisessa dialektiikassa negaation negaation tuloksena on tietyn olion kaikkien mahdollisten tilojen osoittaminen ja sitä myötä olion erottaminen pelkistä tiloistaan. Joskus Hegel viittaa negaation negaatiolla myös olioon, joka säilyy muutoksissa (esim. G 21, s. 103, 12–13).
c) Ylitse kurottuva yleinen (übergreifende Allgemeine): Käsite, jolla nykyisin usein havainnollistetaan Hegelin logiikan itseensä viittaavuutta. Nimi juontuu Hegelin antamasta esimerkistä, jossa yksi käsite, Yleinen, paitsi on oma itsensä, myös kurottuu (greifen über) vastakohtansa Erityisen yli, eli on esimerkki siitä - yleinen käsite (käsitteen käsite) on yhtäältä muiden käsitteiden suku, toisaalta se itse on erityinen käsite. (G 12, s. 38, 3–9) Yleisemmin kurottuvalla yleisellä tarkoitetaan siis tapaa, miten Hegel käyttää logiikassa tiedostuksen muotoa eli kategorioita tai käsitteitä myös tiedostuksen sisältönä.
Beiser, Frederick C. (2005). Hegel. Routledge, New York & London.
– Selkeä ja aloittelijoillekin sopiva yleisesitys Hegelin filosofiasta yleensä, sisältää myös luvun dialektiikasta.
Bowman, Brady (2013). Hegel and the Metaphysics of Absolute Negativity. Cambridge University Press.
– Haastavassa kirjassaan Bowman katsoo Hegelin käyttäneen filosofiansa metodina tavallisesta negatiivisuudesta riippumatonta absoluuttista negatiivisuutta.
Burbidge, John (1981) On Hegel's Logic: Fragments of a Commentary. Humanities Press, Atlantic, Highlands, N. J.
Burbidge, John (2006) The logic of Hegel's logic: an introduction. Broadview Press, Peterborough, Ont.
– Burbidgen teokset keskittyvät Hegelin logiikan kuvailuun analyyttisen filosofian näkökulmasta.
Düsing, Klaus (1976). Das Problem der Subjektivität in Hegels Logik. Systematische und entwicklungsgeschichtliche Untersuchungen zum Prinzip des Idealismus und zur Dialektik. Hegel-Studien. Beiheft 15. Bouvier Verlag, Bonn.
– Tutkii Hegelin dialektiikan kehitystä varhaisimmista käsikirjoituksista lähtien. Yksi ensimmäisiä tutkimuksia, joissa Hegelin dialektiikka tulkitaan subjektiiviseksi logiikaksi, joka kuvaa subjektiivisuutta muistuttavia refleksiivisiä ja itseensä viittaavia rakenteita.
Forster, Michael N. (1998). Hegel and Skepticism. Harvard University Press, Cambridge (MA).
– Tutkii antiikin skeptisismin vaikutusta Hegelin filosofiaan ja etenkin hänen dialektiikkakäsitykseensä.
Hartmann, Klaus. ”Hegel: A Non-metaphysical View”. Teoksessa Alastair Mcintyre (toim.) (1972). Hegel: A Collection of Critical Essays. Anchorbooks, Doubleday, New York.
– Ei-metafyysisen Hegel-tulkinnan ensimmäinen esitys. Pyrkii tuomaan Hegelin lähemmäksi Kantin linjaa ja esimerkiksi kiistää, että Hegelin logiikan tarkoituksena olisi metafyysisesti määrittää todellisen maailman rakennetta. Näkee Hegelin logiikan pikemminkin inhimillisten kategorioiden kokoavana järjestelmänä.
Hösle, Vittorio, (1987). Hegels System. Der Idealismus der Subjektivität und das Problem der Intersubjektivität. Band 1. Systementwicklung und Logik. Felix Meiner Verlag, Hampuri.
– Hegel-tutkimuksen klassikko, jossa tarkastellaan erityisesti Hegelin järjestelmän muotoilua ja sen eri osien välisiä rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Hösle päätyy tulokseen, että Hegelin järjestelmän ei pitäisi päättyä itsensä tiedostavaan subjektiin, vaan intersubjektiivisuuteen. Dialektiikan ongelmiin keskitytään ensimmäisessä osassa.
Pinkard, Terry (1988). Hegel's Dialectic: The Explanation of Possibility. Temple University Press, Philadelphia.
– Tutkii Hegelin dialektiikkaa Klaus Hartmannista juontuvan ei-metafyysisen Hegel-tulkinnan pohjalta.
Hegel, Georg Wilhelm Friedrich
(Hegelin teoksiin viitatessa on artikkelissa ilmoitettu sivujen lisäksi rivit.)
Gesammelte Werke. Felix Meiner Verlag, Hampuri.
– Hegelin kootut teokset, joihin artikkelissa viitattu merkinnällä G ja niteen numero.)
(1981/1816). Band 12. Wissenschaft der Logik. Zweiter Band. Subjektive Logik.
– Logiikan tiede, toinen nide, subjektiivinen logiikka.
(1992/1830). Band 20. Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften im Grundrisse.
– Filosofisten tieteiden ensyklopedia, viittauksissa ilmoitettu sivujen ja rivien lisäksi pykälä, johon viittaus kohdistuu.
(1985/1832). Band 21. Wissenschaft der Logik. Erster Band. Objektive Logik. Erster Teil. Lehre von Sein.
– Logiikan tiede, ensimmäisen niteen eli objektiivisen logiikan ensimmäisen osan eli olemista koskevan opin toinen painos.
Vorlesungen: ausgewählte Nachschriften und Manuskripte. Felix Meiner Verlag, Hampuri.
– Valikoituja otteita Hegelin luennoista. Artikkelissa viitattu merkinnällä V ja osan numero.
(1989): Band 7. Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie. Teil 2, griechische Philosophie I. Thales bis Kyniker.
– Filosofianhistorian luennot, kreikkalainen filosofia Thaleesta kyynikoihin asti.
(1996). Band 8. Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie. Teil 3, griechische Philosophie II. Plato bis Proklos.
– Kreikkalainen filosofia Platonista uusplatonisteihin asti.
(1986). Band 9. Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie. Teil 4, Philosophie des Mittelalters und der neueren Zeit.
– Keski- ja uuden ajan filosofia.
Yläartikkeli:
Hegel, Georg Wilhelm Friedrich